Alussa oli havaittavissa selvää vaaran tuntua. Havis Amandan patsaan alustalle istutetut, hurjiin rooliasuihin puetut merenneidot heräsivät henkiin. Heidän katseensa estivät meidän katsojien joukosta uhreja, joita he voisivat temmata meren syvyyksiin.
Sitten tunnelma muuttui. Näyttämön neljännen seinän puhkaisseet olennot olivat sittenkin pikemminkin niitä H. C. Andersenin rakastetun sadun pieniä merenneitoja kuin antiikin tarujen seireenejä. Helsingin Kaupunginteatterille lahjoitetun patsaan paljastustilaisuudessa juontajana toimineen näyttelijä Leenamari Unhon varpaat jäivät heidän hampaidensa jäljiltä aivan ehjiksi.
Kuritonta, vähän höpsöäkin ja kiehtovan haastavaa teatteria. Kyllä, kyllä, ja välillä niin vauhdikasta tekemistä, että kukaan näyttämön kolmesta näyttelijästä ei tainnut selvitä ensi-illasta ilman pieniä kolhuja.
Näytelmä, tai pitäisikö tätä kuvataiteeseen vahvasti kiinnittyvää esitystä kutsua performanssiksi, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Luulen, että jo esityksen nimi sisältää arvoituksen ja myös avaimen tämän arvoituksen ratkaisemiseen. Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui katsomoon asti henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä.
Siis miksi nimi Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa?
Onko teos taidetta, jos kukaan ei ole nähnyt sitä?
Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa hetken taidetta. Ainakin teatterin osalta tämä filosofinen kysymys on merkityksellinen. Yleisö reaktioineen on aivan oleellinen osa teatteritaiteen taideteosta. Agoran ohjanneen ja työryhmänsä kansa esityksen ideoineen Minna Lundin merenneidot eivät vain hyökänneet katsomoon tekemään omia rituaalejaan, vaan he komensivat osan meistä katsojista näyttämölle.
Komentaa on tässä tietenkin liioittelua. Sana kuvaa hyvin kuitenkin sitä, miten esityksessä näyttelijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksessa vakiintuneet valtasuhteet keikahtivat esityksessä päälaelleen. Merenneidot Salla Loper ja Emelie Zilliacus komensivat ja näyttämölle kutsutut katsojat muodostivat heidän ohjeidensa mukaan erilaisia eläviä patsaskuvaelmia.
Meillä aikuisilla on paljon luutuneita asenteita ja niihin lukkiutuneita tunnetiloja. Tällainen tekeminen, jossa leikki määrittelee itse omat sääntönsä, teki varmasti sekä näyttämölle kutsutuille että meille kaikille hyvää. Agora oli aikuisten leikkiä, jossa oli mukana myös elämälle merkitystä antavaa läheisyyttä ja aistillisuutta.
Katsojat ovat suomalaisen teatterin valtiaita, jotka jakavat suosiotaan ja tuomioitaan peukuttamalla kuten Colosseumin verisiä näytelmiä aikoinaan seuranneet roomalaiset ikään. Yleisön koskemattomuutta ei laiteta kyseenlaiseksi, eikä niin tehty nytkään. Julmuuden teatterin isä Antonin Artaud halusi vapauttaa teatterin sanojen tyranniasta. Myös Lundille ja hänen ensemblelleen tarina ja juoni ovat tässä esityksessä olleet toissijaisia asioita. Ne kehystivät toimintaa kuin rakennukset toria, jolla patsas oli pystytetty.
Ulosteilla ja jauhesammuttimilla aseistautuneen Jumalan teatterin rynnäkkö vahvan vuorovaikutuksen rintamalla reilut 30 vuotta sitten Oulussa on jäänyt ainoaksi lajissaan. Ja hyvä niin.
Tuntemattoman tekijän lahjoittaman patsaan paljastustilaisuuden tervetulopuheessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Unho keroi tarinan vireästä teatterista, jonka toiminta vähitellen jähmettyi ja luutui. Unho edusti tarinan patsastoimikuntaa, johon kuuluivat myös kaupunginteatterin teatterinjohtaja Kari Arffman ja Nykyesityksen näyttämön kuraattori Riikka Thitz. Molemmat myös puhuivat meille videotallenteen välityksellä.
Teatteria ei tehdä yleisölle, vaan teatteria tehdään yleisön kanssa. Luulen, että näin veteen piirretään se viihteen ja taiteen välinen vaikeasti määriteltävä raja. Ehkä juuri tätä Lund on halunnut meille teroittaa Agorallaan.
Nykyisen hallituksen ruhtinaat ovat viitanneet kulttuurin tarpeille kintaalla, sillä paljon puhuvalla kurkun yli kulkevalla kädenliikkeellä, jolla tarinoissa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV jakoi murskakritiikkejään. Toimitusten kulttuuriosastot kutistuvat kuin pyyt maailmanlopun edellä. Niin kutsuttu ajanhenki ei ole nyt teatterin puolella.
Teatterin kuolemaa on silti turha pelätä sen jälkeen, kun tämän kirjoittajan kaltaiset harmaat pantterit ovat lopullisesti poistuneet katsomoista. Lund ja muut uuden sukupolven lahjakkuudet ovat ottamassa vetovastuun teatteritaiteen tekemisestä ja jälki on ollut lupaavaa. Arffamin ja kumppanien huolta varmasti huojensi myös se, että kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -projektiin kuuluneen esityksen ensi-iltayleisö koostui pääosin Lundin sukupolveen kuuluvista nuorista aikuisista.
Wikipedia tietää kertoa, että Lund on suomalainen teatteriohjaaja, kirjoittaja ja esitystaiteilija. Hänellä on maisterintutkinto sekä Aalto-yliopistosta että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Helsingin Kaupunginteatterin verkkosivujen haastattelussa kerrotaan, että kurittomuus tai tarve tökkiä norminmukaista tapaa olla ja tehdä leimaa Lundin teoksia.
”Minulle kurittomuus tarkoittaa jonkinlaista leikkimielisyyttä ja muodosta poikkeamista tai konventioiden kysymistä”, Lund sanoo.
Antiikin Kreikassa sana agora tarkoitti toria. Lundin agoralla seisoi tiistain ensi-illassa Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda, jonka aikaisempi kuvanveistäjän patsaalleen antama työnimi oli Merenneito. Lundin mukaan tämä meren Amanda on ilkikurinen patsas.
Helsingin Sanomien haastattelussa Lund muistuttaa siitä ilmeisen näkyvästä tosiasiasta, että yleensä figuratiivisten patsaiden maailmassa torit ja aukiot on varattu suurmiehille ja naista esittäviä veistoksia pitää etsiä puistoista. Havis Amanda on esitellyt pronssiin valetun vartalonsa aistilista kauneutta Helsingin Kauppatorin paraatipaikalla yli sadan vuoden ajan.
Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa
Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön ensi-ilta Studio Pasilassa 29.4.2025
Ohjaus Minna Lund
Dramaturgi Martta Jylhä
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Ella Snellman
Valosuunnittelu Tuomas Honkanen
Äänisuunnittelu Axel Ridberg
Naamioinnin suunnittelu Noora Laukkanen
Näyttämöllä Salla Loper, Emilie Zilliacus ja Leenamari Unho