Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.
Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.
Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.
Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.
Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.
Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.
”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.
Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.
Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.
Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.
Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.
Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.
Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)
Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.
Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.
Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.
En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.
Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.
Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.