Itseen kirjoitettu oli teatteria ”valopäille”. Näytelmän ”Une tête d’œuf” oli sosiologian professori Didier Eribon, sosiologina maailmanmaineeseen noussut ranskalainen älykkö. Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta oli haastava ja vaikuttava taide-elämys. Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Ohjaaja Davide Giovanzana on todellinen alansa velho. Absurdin koominen ja äärimmäisen vakava vuorottelivat esityksessä tavalla, joka vangitsi mielen ja vei ajantajun. Se on loistavan teatterin pettämätön merkki. Olin myyty. Tätä varten teatteri on!
Näytelmä alkoi kuin Suomi-Filmin elokuva. Sen jälkeen me katsojat saimme pikakurssin sosiologian peruskäsitteistä. Koomisen alun jälkeen esitys sai uusia, moniulotteisia sävyjä, kun sukelsimme ensemblen kanssa Didier Eribonin minuuteen. Synkempiä sävyjä Itseen kirjoitettu sai, kun näyttämölle astui Kansallisen rintaman karismaattinen poliitikko lumoamaan suvun miehet ja naiset.
Minä ja monet muut ympärilläni nauroimme vielä Timo Torikan huikealle bravuurille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Eribonin isän, äidin ja veljien työväenlaulut muuttuivat toisella jaksolla äärioikeiston viljelemäksi retoriikaksi. Heti toisen maailmansodan jälkeen Eribonin isovanhempien sukupolvi äänesti kommunistit 29 prosentin kannatuksella maan suurimmaksi puolueeksi. Ensi vuoden presidentinvaaleissa pojanpojat saattavat hyvinkin äänestää Ranskan seuraavaksi presidentiksi Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan – tai Marine Le Penin, jos hän onnistuu vapautumaan oikeuden langettamasta virkakiellosta.
Kysymys kuuluu: miksi äärimmäinen oikeisto on kulkenut voitosta voittoon Yhdysvalloissa ja miksi sen kannatus kasvaa kohisten nyt myös kaikissa keskeisissä Euroopan maissa – Ranskassa, Saksassa ja jopa Englannissa?
Sosiologia nousi tieteen eturintamaan toisen maailmansodan jälkeen, kun eri tieteenalojen tutkijat alkoivat selvittää, miksi kymmeniä miljoonia uhreja vaatineeseen katastrofiin päädyttiin. Eribon on sosiologi. Näytelmä perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa Paluu Reimsiin. Tiedepiireissä maailmanmaineeseen Eribon nousi Michel Foucault’sta kirjoittamallaan elämäkerralla. Foucault’ta pidetään yhtenä aikakautemme merkittävimmistä filosofeista. Eribonin teos ei ollut vain elämäkerta, vaan sitä pidetään ”sukelluksena Ranskan älylliseen historiaan”, kuten tekoäly-yhteistyökumppanini Gemini asian runollisesti kiteyttää.
Onko Eribonilla vastausta yllä kirjoitettuun polttavaan kysymykseen? Mäkihyppääjä Matti Nykästä mukaillen: ”Ehkä on – ehkä ei ole.” Tuskin kenelläkään on vielä sellaista vastausta, jonka me haluaisimme kuulla.
Tämän kirjoittajalla ei ole eväitä yrittää ymmärtää Foucault’n sofistikoitunutta filosofiaa syvällisellä tavalla. Itse tulkitsin näytelmää niin, että Eribonin mukaan kukaan meistä ei ole täysin valtaa vailla. Todellisuus on lukemattomista vuorovaikutussuhteista syntynyt kudos. Ihmiset eivät hyppää äärioikeiston kelkkaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Meillä jokaisella on oma elämämme, eikä ihminen elä vain leivästä. Näytelmän poliitikko ei myynyt Reimsin työläisille vain veronalennuksia, vaan arvokkuutta!
Miiko Toiviainen teki loistavasti sisäistetyn ja huikean hienon roolityön näytelmän Eribonina. Hahmon arroganssi nosti heti niskakarvat pystyyn. Kävi selväksi, että Ranska on toista maata. Suomessa kukaan akateemisen koulutuksen saanut ihminen tuskin osoittaisi omaa ylemmyyttään ja henkisen pääomansa paremmuutta samalla tavalla. Ei ainakaan vielä.
Ranska on luokkayhteiskunta. Suomesta on ehkä vasta tulossa sellainen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kuvaama ”luokkaretki” ei ole Ranskassakaan täysin mahdoton – Eribon itse on elävä esimerkki sosiaalisesta noususta – mutta hyvin vaikeaa se varmasti on. Suomessa professorit erottuvat toisistaan toistaiseksi ehkä vain siinä, että työväenluokasta noussut nukkuu edelleen alusvaatteissaan heti, kun vaimon silmä välttää; toisen polven akateemikko taas käyttää yöpukua.
Näytelmän Eribonille jokainen poikkeama yläluokan tavoista ja normeista oli kauhistus. Hänen habituksensa oli halkaistu. Näin hän kuvasi lopullista eroaan työväenluokkaisesta taustastaan. Akateeminen kieli ja ”hienostunut” käytös vaativat tietynlaista koodiston hallintaa. Näytelmän Eribon halveksi veljiään siitä, ettei heillä ollut tähän riittäviä kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä.
Näytelmän alussa meille pidetyllä sosiologian alkeiskurssilla tuo habituksen käsite jäi ehkä itse kullekin vähän epäselväksi. Olen itse ollut aikanaan henkeni pitimiksi töissä teurastamolla ja tiedän kokemuksesta, miltä ”sian habituksen” halkaiseminen kirveellä näyttää. Hyvä arvaus oli rinnastaa habitus identiteettiin.
Ranskassa luokka on ”perinnöllistä” tavalla, jota meidän on vaikea hahmottaa. Habitus on käsite, jolla kuvataan omalle yhteiskuntaluokalle tyypillistä tapaa seistä, puhua, syödä ja unelmoida. Meillä Suomessa on ollut mahdollista liikkua identiteetistä toiseen. Voi olla, että jotkut luokkanousun tehneet häpeävät omia vanhempiaan, mutta luulen sen olevan yhä harvinaista. Kirjakieli vaihtuu yhä lennossa Tampereen murteeksi. Asia on toisin, jos tämä luokkien välinen näkymätön kuilu halkaisee habituksen. Sen täytyy tehdä kipeää.
Biologisesta lähestymiskulmasta habitus vertautuu kaikille nisäkkäille ominaiseen leimautumiseen. Laumaeläiminä me leimaudumme yhteisöön, johon olemme syntyneet, ja tämä aiheuttaa pysyviä muutoksia hermostossamme. Habitus on ikään kuin lihaan kirjoitettu. Tähän myös näytelmän arvoituksellinen nimi viittaa.
Näytelmän Eribonilla on ollut toinenkin kuilu ylitettävänään. Hän on ponnistellut välttääkseen toisen häpeän. Toisaalta homoseksuaalina hän sai voimaa toiseudesta. Tämä omaan seksuaalisuuteen liittyvän habituksen ”halkaiseminen” vaati kuitenkin sen, että hän katkaisi välinsä vanhempiinsa ja sukuunsa 30 vuodeksi. Hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin.
Näytelmän Eribon kuvasi isänsä väkivaltaiseksi kotityranniksi. Äidin suulla hän kuvasi vanhempiensa avioliiton rakkaudettomaksi. Äidin lapsuutta varjosti stigma, joka johtui siitä, että isoäiti oli sodan aikaan rakastunut saksalaiseen upseeriin ja lähtenyt vapaaehtoisesti Saksaan.
Itse asiassa näytelmä oli täynnä tällaisia merkityksellisiä huomioita ja yksityiskohtia. Vaikka näytelmän Eribon valittaa, ettei hänestä ole kirjailijaksi ja sanotaan, että kirja on vaikea, lähes ”lukukelvoton”, se on näytelmän perusteella myös hyvin monitasoinen ja vaikuttava kuvaus ihmisyydestä ja ajastamme. Se on tarina, joka ulottuu neljän sukupolven yli.
Ranskalaista kulttuuria tuntevat tietävät myös, ettei Reims – jonka lähiössä Eribonin vanhemmat ja veljet asuivat – ole mikään Ranskan Valkeakoski tai Kouvola. Se on yliopistokaupunki ja ranskalaisen kulttuurin henkinen keskus.
Kirjan on suomentanut Timo Torikka, ja hän on myös yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Torikan kielitaidosta kertoo se, että hän näytteli vuosina 2005–2007 Ranskassa ja esiintyi pääroolissa Pantathéâtren näytelmässä Plus loin que loin. Giovanzana puolestaan on kotoisin Sveitsin ranskankieliseltä alueelta ja puhuu ranskaa äidinkielenään. Giovanzana on toiminut opettajana sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa että Nätyssä. Hän on myös ollut perustamassa klovneriaan erikoistunutta Teatteri Metamorfoosia.
Itseen kirjoitettu Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.2.2026.
Näyttämöllä: Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka, Maija Ruuskanen. Perustuu: Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana. Ohjaus: Davide Giovanzana. Musiikki: Maija Ruuskanen. Videosuunnittelu: Ilari Kallinen. Valosuunnittelu: Ville Virtanen. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinde Lappalainen. Lavasterakennus: Damjan Krebl. Tuotantopäällikkö: Luc Gérardin. Tuotanto: Teatteri Metamorfoosi yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner.