Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.
Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.
Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.
Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.
Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.
Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.
Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.
Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?
Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.
Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.
Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.
Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.
Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.
Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.
Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.
Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.
Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.
Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.
Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.
Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.
Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.
Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.
Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.
Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy