Helsingin kaupunginteatterin Kuningatarnäytelmä oli hykerryttävän hauska ja teemoiltaan syvä historiallinen draama, joka tuuletti lajityypin tomut oikein olan takaa. Käsikirjoittaja Jussi Moila ja ohjaaja Sini Pesonen olivat sovittaneet teoksen Broadway-musikaalin vaativaan kaavaan.
Onnistumisesta kertoi se, että ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat täydellisessä tasapainossa. Näytelmän toimiva lavastus, käsikirjoituksen oivaltava dialogi, todella tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö loivat kokonaisuuden, jolle lisävirtaa antoi omalla volyymillaan pauhannut äänimaisema. Nupit oli käännetty kaakkoon joka tavalla.
Kuningatarnäytelmä on loistavaa teatteriviihdettä, mikä ei ole moite – päinvastoin. Ehkä suurin piirtein näin teatteria tehtiin myös Lontoon The Theatressa, kun William Shakespearen oma Lord Chamberlain’s Men -seurue näytteli 1500-luvulla kuningatar Elisabethille ja hänen hovilleen. Ihmismielen syvään päätyyn voi sukeltaa myös pilke silmäkulmassa.
Tämä on tietenkin vain arvailua. On mahdotonta nähdä menneiden vuosisatojen ihmisten elämää sisältä päin. Me tulkitsemme historiallisten henkilöiden elämää ja ajatuksia omasta viitekehyksestämme käsin. Moila antaa tämän myös näkyä Ruotsin kuningatar Kristiinan elämäntarinaan perustuvassa näytelmässä. Ruotsin hovissa ei 1600-luvulla keskusteltu sukupuolien määrästä, kohdullisista ja kohduttomista ihmisistä tai apurahafilosofeista.
Tämän päivän näkökulmaa edustaa myös ajatus kuningatar Kristinasta queer-ikonina. Eikä eilisen teatteria ole myöskään kohtaus, jossa näytelmän Katariina antaa suuseksiä rakastetulleen, hovineito Ebba Sparrelle. Omaa tiedollista ylemmyyttämme pääsimme kokemaan, kun näytelmän Kristiina alkoi siteerata aikalaisensa, ranskalaisen filosofin René Descartesin ajatuksia sikiön kehityksestä. Tämän päivän näkökulmaa oli myös näytelmän Kristinan ronski tulkinta oman aikansa merkittävänä tiedemiehenä ja filosofina juhlitun Descartesin ajatusten laadusta.
Tällaisiin henkisiin kuperkeikkoihin perustui Moilan kirjoittaman dialogin viisto huumori. Suorastaan hykerryttävän sävyn näytelmän ensimmäisen jakson komiikalle antoi eleiden ja liikkeen kautta ilmaistu sanaton huumori. Historiallisten draamojen kliseet saivat kyytiä, ja tavallaan hauska vitsi oli näytelmän upean hieno puvustus. Kuningatar Kristinan ajan muotia jäljittelevät asut julistivat meille katsojille tarinan autenttisuutta.
Pesosen ohjaus oli tarkkuudessaan vailla vertaa. Näytelmässä oli imua. Se eteni, tai pitäisikö sanoa, pauhasi eteenpäin kuin metronomin tahdittamana. Tähän alati etenevään tajunnanvirtaan ei mahtunut tyhjiä tai pysähtyneitä hetkiä.
Näyttelijöiden otteissa näkyi ja tuntui tekemisen ilo. Retoriikka oli voimakasta, ja sitä maustoi huikea fyysinen esittäminen, joka vietiin mimiikassa pienimpiin yksityiskohtiin asti. Minulle tämän ilottelun jonkinlainen huipentuma oli Joachim Wigeliuksen ilmeily näytelmän paavina. Vaikka Kristinan kääntymisestä katoliseen uskoon kertonut kohtaus näytelmän toisella jaksolla oli luonteeltaan harras ja vakava, olin vähällä purskahtaa nauruun.
Liioitellut hovikumarrukset ja siirtymisten askelkuviot muistuttivat tanssia. Niissä näkyi esityksen koreografian tehneen Kaisa Torkkelin ajattelu. Torkkelin tanssikoulussa sai jopa sellaisen teatterin konkarin kuin valtakunnankansleri Oxenstiernan roolin upeasti näytelleen Rauno Ahosen irrottelemaan itsestään sanatonta läsnäolon runoutta.
Tampereen yliopiston Nätyssä opintojaan viimeistelevällä Elsi Sloanilla on vaikuttava lavakarisma. Nuori nainen säteili Kristinan roolissa nuoren ihmisen energisyyttä. Sloanilla on tanssijan fysiikka, ja hän hämmästytti meitä esityksen alkupuolella tekemällä tyylipuhtaan liikesarjan, jota klassisessa baletissa kaiketi kutsutaan käsitteellä battement soutenu. Äärimmäisen vaativassa liikkeessä seistään yhdellä jalalla ja toinen jalka nostetaan asteittain osoittamaan suoraan ylöspäin.
Sloan oli lähes täydellinen valinta aikansa patriarkaalisia sääntöjä ja olosuhteita vastaan kapinoineen Kristinan rooliin. Sloanin tavassa olla ja näytellä oli jotakin hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.
Kuningatar Kristinan elämästä on kirjoitettu lukematon määrä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Tunnetuimpia toteutuneista produktioista ovat ehkä Gustaf III:n näytelmä Drottning Christina (1775), August Strindbergin näytelmä Kristina (1881), Ruth Wolffin käsikirjoittama elokuva The Abdication (1974), jonka pääosaa näytteli Liv Ullmann. Suomalaisista tulkinnoista tekee mieli mainita Laura Ruohosen kolmelle kielelle käännetty Kuningatar K (2000).
Moila on rakentanut juonellisen näytelmänsä Kristinan ja hovineito Bellen rakkaustarinan ympärille. Kristinan säilyneistä kirjeistä, aikalaislähteistä ja muista historiallisista lähteistä kootut sitaatit ja asiatieto kehystivät tätä todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä rakkaustarinaa.
Vaikka näytelmässä pilailtiin historiallisten draamojen kustannuksella, lähestymistapa tähän historialliseen henkilöön oli kunnioittava. Emme pääse toisen ihmisen pään sisälle. Kysymys on aina tulkinnasta. Moila teki tämän moninaisuuden meille katsojille näkyväksi kirjoittamalla näytelmän Kristinalle pitkän monologin, jossa Sloan kuvaili, miten monipuolinen ja laaja-alainen vallankäyttäjä, useita kieliä hallinnut älykkö ja ainutkertaisen elämän elänyt poikkeusihminen Kristina oli.
Hyväkin tarina pystyy kuvaamaan kerralla vain jonkin kapean siivun ihmiseksi kutsutusta kokonaisuudesta.
Kristinaan ei tee mieli lyödä yhtään leimaa. Tämä minussa herännyt tunne näytelmän jälkeen kuuluu Moilan näytelmän ansioihin. Sen ajankohtaisuutta korostaa se, että elämme jälleen tavallaan noitavainojen aikaa. 1600-luvulla tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä surmattiin julmalla tavalla noitina. Näiden salaliittoteorioiden uhrien ainoa vika oli toiseus.
Naiset olivat tuolloin ja ovat koko maapallon mitassa edelleen maailman suurin sorrettu enemmistö. Kristillisen äärioikeiston käynnistämä vallankumous on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Jopa naisten äänioikeus on kyseenalaistettu jälleen. Siksi naiset joutuvat myös länsimaissa jälleen taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Maailma kaipaa jälleen johtajuutta. Ehkä meitä vielä siunataan Kristinan tai Elisabet I:n kaltaisella huippulahjakkaalla tahtonaisella.
Kuningatarnäytelmä Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.8.2025
Teksti Jussi Moila, ohjaus ja alkuperäisidea Sini Pesonen, koreografia Kaisa Torkkeli, skenografia ja lavastus Tinja Salmi, skenografia ja videosuunnittelun toteutus Toini Nissinen, pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen, valosuunnittelu Kari Leppä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.