Elokuvan sijoitusyhtiö Stratton Oakmont muistuttaa rituaaleineen heimoa tai uskonnollista yhteisöä. Miljoonahuijauksia ei tehdä järjellä, vaan tunteella. Kuva Mary Cybulski/MMXIII TWOWS, LLC
Todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Valtavan omaisuuden finanssihuijauksilla tehneen Jordan Belfortin ura ja elämä ovat juuri tällainen tositarina, joka ylittää mielikuvituksen rajat.
Senttiosakkeiden kaupalla aloittaneesta Belfortista tuli nopeasti Wall Streetin iso paha susi. Omien sanojensa mukaan mies ansaitsi 26-vuotiaana 49 miljoonaa dollaria vuodessa. Se oli hänen omasta mielestään kuitenkin liian vähän, vajaat miljoona taalaa viikossa. Vituttaahan se nuorta miestä moinen uusavuttomuus.
Äkkirikastuneen Belfortin elämäntavat ja bakkanaalit, joita hän järjesti perustamansa Stratton Oakmontin meklareiden kanssa, olivat vailla vertaa. Rikastumisen aiheuttama kiima ja hurmos ovat tekojen tasolla silkkaa rahassa rypemistä. Roope Ankan esimerkkiä noudattaen firman juhlissa sekä miehet että naiset piehtaroivat äkkirikastumisen aiheuttaman euforian vallassa pääsääntöisesti paljain päin.
Aika on usein hyvä elokuvan laadun mitta. Saara Cantellintuore elokuva Ainoat oikeat kesti tunnin ja 56 minuuttia ja tuntui ainakin kaksi tuntia liian pitkältä leffalta. Martin Scorsesen kolme tuntia kestävä The Wolf of Wall Street ei tuntunut sen paremmin lyhyeltä kuin pitkältäkään. Scorsese ottaa katsojan mielen haltuunsa mestarin otteella.
Scorsesen kerronta on hyvin intensiivistä. Kolmeen tuntiin ei mahdu yhtään turhaa kohtausta, tai ainakin siltä minusta yhä tuntuu. Maanisella vauhdilla etenevää tarinaa rytmittävät suvantovaiheet, joissa dialogi menee hyvin syvälliselle ja ennen muuta kiinnostavalle alueelle. The Wolf of Wall Street on elokuva, joka pistää pohtimaan. Se kuuluu niihin harvalukuisiin elokuviin, jotka kestävät myös uudelleenkatsomisen.
The Wolf of Wall Street on mestariteos!
Leonardo DiCaprio tekee elokuvan Jordan Belfortina todennäköisesti upean uransa parhaan roolityön. DiCaprio on elokuvan Belfortina finanssimaailman shamaani, jonka maaninen hurmos tarttuu alaisiin ja saa äkkirikastumisen toivossa elävän rahvaan lisäksi lopulta myös aina rahoistaan tarkat raharikkaat ja finanssisektorin kaiken koneet ammattilaiset lankeamaan loveen.
DiCaprion Belfortilla on tappajan vaistot. Moraalilla ei ole mitään virkaa pörssimeklarin ammatissa. On aivan sama voittaako vai häviääkö pörssivälittäjän asiakas. Oleellista on vain se, että välittäjän omalle komissiotilille virtaa dollareita. Näin nuorta keltanokkaa, meklaritutkintoa vasta suorittavaa Belfortia opastaa elokuvan alussa kokenut pörssimeklari (Matthew McConaughey).
Mieleenpainuvinta The Wolf of Wall Street elokuvassa ovat sen mahtavat joukkokohtaukset. Scorsese ja käsikirjoituksen Belfortin omaelämänkerran pohjalta kirjoittanut Terence Winter kuvaavat hyvin terävästi ja uskottavasti joukkojen psykologiaa.
Belfort on paitsi ryöstökapitalismin ruumiillistuma, myös johtaja, joka on lähes loppuun asti antelias ja lojaali yhtiönsä työntekijöitä kohtaan. Stratton Oakmont on New Yorkin betoniviidakossa lymyävä heimo ja Belfort sen kiistaton shamanistinen johtaja, joka tuntee munaskuitaan myöten ihmiselle tyypillisen laumakäyttäytymisen psykologian.
Elokuvan joukkokohtaukset ovat häkellyttäviä. Joukkokohtauksin ladattu hurmos, kiihko ja hysteria ovat hengästyttävää katsottavaa. Niitä leimaa seksuaalisuus ja aggressio. Äkkirikastumisen aiheuttama kiima ja euforia firman bakkanaaleissa muistuttavat Scorsesen elokuvassa kovasti uskonnollisen hurmosliikkeen tai poliittisen ääriliikkeen joukkokokouksia. Apinoiden planeetalla tässä eletään. Paviaanilauma paniikissa!
Ei maailmaa järjellä hallita. Vanha hokema pitää edelleen paikkansa. Äkkirikastuminen, ihmisten huijaaminen finanssimarkkinoilla ei sekään ole ensisijaisesti järjen, vaan palavan tunteen asia.
Kuusikymmentä vuotta täyttänyt James Bond on alkanut aikuistua. Daniel Craig on Bondina keski-ikäinen työnsankari. Kuva Matthew Harkin
Agentti James Bond hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta on ehtinyt 60 vuoden kypsään ikään.
Tosin aika harva Bondin ihailijoista taitaa muistaa, tai edes tietää, että brittikirjailija Ian Flemingin luoma hahmo aloitti seikkailunsa kirjassa Casino Royale vuonna 1952.
Meillä vanhuksilla tuo muisti alkaa hieman pätkiä. Ehkä juuri sen takia tiedotusvälineissä on uuden Bond-leffan ensi-illan tiimoilta juhlittu näyttävästi, mutta myös hieman neitimäisesti, karskin sankarin 50-vuotisjuhlia.
Kuka sitä nyt tässä iässä niin tarkkaa viitsisi noita vuosia laskea?
Tähän mennessä on tehty 27 Bond-elokuvaa ja niissä kaikissa kerrotaan sama tarina. Mutta se ei haittaa, koska tämä tarina on vielä paljon siinä seikkailevaa salaista agenttiakin vanhempi. Se on iätön.
Alussa Bondille annetaan tehtävä, jonka täyttääkseen hänen on lähdettävä matkalle. Tämän vaelluksen päätepisteessä odottaa täysin ylivoimaisilta näyttäviä pahan voimia vastaan käyty taistelu, jonka sankarimme lopulta voittaa tekniikan jumalien avustuksella.
Toki elokuvataiteelle ominainen tapa kertoa tämä ikuinen tarina tulee mukaan kuviin jo leffan ensi sekunneilla. Bondit alkavat aina hurjalla toimintajaksolla, jolla sen katsojien syke säädetään oikealle, parhaan elokuvanautinnon takaavalle tasolle.
Elokuva ja teatteriohjaaja (!) Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-leffa, Skyfall on kerännyt suitsutusta elokuvakriitikoilta. Se on kerännyt tähtiä roppakaupalla, ja aika monen mielestä Skyfall on kaikkien aikojen paras Bond-leffa.
Ja voi se ollakin, ainakin ennen seuraavaa Bond-pläjäystä.
James Bond on elokuvateollisuuden merkkituote. Sen vuoksi sen tekijöillä on hieman samanlaisia ongelmia kuin korkeasta laadusta (ainakin aikaisemmin) ja ylellisyydestä tunnetun Mercedes Benzin saksalaisella valmistajalla.
James Bond -elokuvien yleisön ydinjoukko on asenteiltaan konservatiivista sakkia. Heidän joukossaan on todennäköisesti paljon myös niitä, jotka kunnioittavat läsnäolollaan ihan oikeaa elokuvateatteria vain joka toinen vuosi, kun uusin Bond tulee teatterilevitykseen.
Tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat tietävät hyvin, että myös James Bodin pitää muuttua, kun aika ja asenteet muuttuvat. Tämän päivän katsojan silmissä varhaiset Bond-leffat käyvät jo camp-huumorista. Sekä erikoistehosteet että asenteet ovat kömpelöitä kuin vanhainkodin huru-ukko-osaston voimistelupiiri.
Bond-elokuvan estetiikkaa ei saa kuitenkaan muuttaa liikaa. Tosikatsojan pitää tunnistaa uusin Bond-elokuva Bond-leffaksi heti sen ensimetreistä lähtien.
Sen sijaan konepellin alle saa laittaa lisää tehoja ja ominaisuuksia niin paljon kuin vain tekijöiden taidoista ja kyvyistä irti lähtee. Näitä tehoja on myös totisesti lisätty. Ainakin uusimmassa Bondissa turboruuvi on väännetty tappiin asti.
James Bond on vuosien varrella aikuistunut vaivihkaa. Sitä se ikääntyminen teettää.
Kolmessa uusimmassa Bondissa näyttelevä, vuonna 1968 syntynyt Daniel Craig on roolissa reilusti ikäisensä oloinen. Craigin näyttelemänä Bond on muuttunut sarkastiseksi hahmoksi. Hymyä ei tällaiselta valtavien työpaineiden alla puurtavalta keski-ikäiseltä työnsankarilta juuri irtoa, mutta tehoja sitäkin enemmän, vaikka kaikki tämän iskurityöläisen fyysistä ja psyykkistä kuntoa osoittavat mittarit ovat jo punaisella.
Ei siis ihme, että ainakin Suomessa, jossa toimittajakunta on kovaa vauhtia keski-ikäistynyt, Craig laittaa fibaa elokuvakriitikoiden puntteihin. Hänet on oikopäätä julistettu kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.
No ei ole pitkä aika siitä, kun Roger Moore äänestettiin maailmalla kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi. Vuonna 1927 syntynyt Moore oli kaiken lisäksi lähes kuusikymppinen, kun hän näytteli viimeisen roolinsa Bondina elokuvassa 007 ja kuoleman katse.
Moore on kuitenkin oma lukunsa Bondia tähän mennessä näytelleiden kuuden näyttelijän joukossa. Moore oli Bondin hahmon luojan, Ian Flemingin oma ehdokas rooliin, kun kaikkien aikojen ensimmäistä Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No filmattiin 60-luvun alussa. Väitetään, että Mooren valinta kaatui tuolloin siihen, että häntä pidettiin liian vanhana rooliin.
Mutta Mooren näyttelemät kuusi Bond-elokuvaa ovat selkeä poikkeus jatkumossa. Hieman paradoksaalista on varmasti se, että Mooren tulkitsemana Flemingin luomasta kylmästä tappajasta tuli Bondeja ja koko lajityyppiä ironisoiva hahmo.
Tekijät korostivat tuolloin tarinoiden sadunomaisuutta. Bondeista tehtiin eräänlaisia suurvaltapolitiikasta kertovien uutisten loppukevennyksiä aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ja kylmän sodan henkisesti kangistama suuri yleisö pelkäsi, että maailmaloppu on vain yhden napinpainalluksen päässä.
Ben Whishaw on uusi tuloas Bond-elokuvien näyttelkijäkaartissa. Taustalla Daniel Craig. Kuva Matthew Harkin
Kolmessa uusimmassa Bodissa suurta saatanaa, ihmiskuntaa uhkaavan, tarkasti määrittelemätöntä pahuuden tyyssijaa edustaa kaikkialle lonkeronsa ulottanut tietotekniikka.
Skyfallissa James Bond joutuu turvautumaan pakomatkalla vanhaan 60-luvun Aston Martin – urheiluautoon ja taistelemaan loppuhuipennuksen taistelun lukumärältään ja aseistukseltaan teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan aseinaan vain kaksipiipuinen perintöhaulikko ja omat lihaksensa.
Asetelma kertoo, ketkä ovat olleet elokuvan tekijöiden tärkein kohderyhmä. Tämän päivän keski-ikäiset ymmärtävät tietotekniikasta keskimäärin saman verran kuin edellisen sukupolven James Bond – diggarit kylmänsodan kiemuroista tai Neuvostoliiton todellisuudesta.
No toki tietotekniikka on elämänalue, jossa myös tämän päivän parikymppisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä hyvänsä. Uusimmissa älypuhelimissa taitaa olla kohta enemmän älyä kuin niiden käyttäjissä noin keskimäärin.
Kiinnostavinta uudessa Bodissa on se, miten toiminnan motiivit ovat muuttuneet. Neuvostoliiton kaltaista kollektiivista ja vaikeasti määritettävää pahan valtakuntaa ei enää ole. Ei ole myöskään enää hulluja tiedemiehiä, jotka motivoi toimintaan jokin yleinen ja määrittelemätön paha.
Motiivit on viety yksilötasolle. Skyfallissa James Bondin hahmoa syvennetään, antamalla meidän kaikkien tuntemalla sankarille lapsuus.
Espanjalaisen luennenäyttelijä Javier Bardemin näyttelemä elokuvan pahis Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Kuva Matthew Harkin
Yksilöpsykologian korostaminen lisää paukkuja ennen kaikkia tarinan pahiksen rooliin. Espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Eikä roolityön vaikuttavuutta suinkaan vähennä se, että Bardem on tällä hetkellä yksi maailman arvostetummista luonnenäyttelijöistä.
Syvyyspsykologisia selityksiä on kaivettu esiin psykoanalyysin ehtymättömästä aarreaitasta. Käsikirjoittajien ei ole tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt pois vanhan jääkaappiäitimyytin päältä ja avot, homma toimii.
Tämän syvemmälle en tässä tohdi mennä, koska silloin saattaisin paljasta elokuvan juonen, mikä olisi huono asia. Mendes ja hänen käsikirjoittajansa ovat yhdistäneen Skyfall-elokuvassa onnistuneesti toimintaelokuvan ja trillerin elementtejä.
Uusin Bond tietenkin vilisee edeltäjiensä tavoin viittauksia aikaisempiin Bondeihin. Tuottajien ja käsikirjoittajien taitavuutta alleviivaa se, miten he solmivat tarinan langat yhteen ja uusivat tämän merkkituotteen henkilögalleriaa.
Bondin katsojille itse sankarin lisäksi tärkeääkin tärkeämpiä ovat tutun tarinan tutut sivuhenkilöt. Tässä suhteessa Skyfall kattaa pöydän kahden vuoden päästä kehiin astuvalle uudelle Bondille.
Sacha Baron Cohen ratsastaa jälleen elokuvassa Diktaattori. Kuva Filmikamari
Juutalaistaustaisen brittikoomikko Sacha Baron Cohenin vitsit ovat törkeitä ja aika usein myös suorastaan törkeän hauskoja elokuvassa Diktaattori. Tapa jolla Larry Charles ohjaajana ja Cohen koomikkona tekevät elokuvan sketsejä käy vaikka komedian oppitunnista. Kehittelyt ja iskut osuvat kohdalleen.
Elokuvissa Borat ja Brüno Cohen haastattelee julkkiksia ja taviksia ja laitta meidän keskivertokansalaiset kiemurtelemaan myötähäpeästä. Pelkästään käsikirjoitettuun fiktioon perustuvat Diktaattorin pilkan maali on hieman toinen. Nyt tehdään rankaa satiiria länsimaisesta älymystöstä.
Elokuvasta kirjoitetut nyrpeät kritiikit myös todistavat, että pilkka on osunut täsmäohjuksen tarkkuudella kohteeseensa. Cohen ja hänen käsikirjoittajansa ovat salakuljettaneet Boratista ja Bünosta tutun myötähäpeän ikään kuin elokuvan ulkopuolelle, lehtien palstoille ja television elokuvakatsauksiin.
Pojilla on epäilemättä ollut hauskaa, kun he ovat lukeneet tästä ”tekeleestä” eri puolilla maailmaa kirjoitettuja arvosteluja.
Cohenin ja kumppaneiden hengentuote ei ole sattumalta samanniminen kuin Charles Chaplinin kuuluisa elokuva Diktaattori (The Great Dictator), jossa Chaplin pilkkaa juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä valtansa huipulla ollutta Hitleriä.
Chaplinin elokuva oli ja on parodian kaapuun puettu hätähuuto ennen näkemättömän hirvittävän sodan kynnyksellä. Sen ylevöittää Chaplinin oma puhe ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta elokuvan lopussa.
Cohenin Diktaattorissa Chaplinin humaani idealismi on vaihtunut nihilistiseksi satiiriksi. Asia tulee selväksi, kun Cohen diktaattori Aladeen hahmossa pitää oman palopuheensa, jossa hän perustelee, miksi diktatuuri on paljon parempi järjestelmä kuin demokratia.
Vain diktatuurissa yksi prosentti väestöstä voi omistaa 90 prosenttia kaikesta omaisuudesta ja vain diktatuurissa voi jättää suuren osan kansasta ilman kunnollista koulutusta ja terveydenhuoltoa.
Kaikki Cohenin diktatuurin paremmuutta ylistävässä puheessa luettelemat tilastolliset faktat kuvaavat tietenkin Yhdysvaltojen kansantalouden ja yhteiskunnan tilaa.
Arabitaustaiset amerikkalaiset ovat loukkaantuneet elokuvasta ja varmaan ihan aiheellisesti. Pilkan kärki ei kuitenkaan osu tällä kertaa ihmisten sovinistisiin tai rasistisiin ennakkoluuloihin, vaan siihen kaksinaismoraaliin, johon meillä on ikävä tapa kääriä omatuntomme silloin, kun laiskuus, tyhmyys tai silkka raukkamaisuus käyvät totuuden edellä.
Jos tosiasiat eivät sovi kuvaan, joka meillä on maailmasta, sen pahempi tosiasioille. Vanha, reaalisosialismin oloissa syntynyt anekdootti sopii vähän turhankin hyvin kuvaamaan myös tämän päivän todellisuutta.
Cohen on jossakin haastattelussa kertonut saaneensa idean Aladeen hahmoon ja inspiraation koko elokuvaan Saddam Husseinin kirjoittamasta omaelämänkerrallisesta kirjasta The Zabibat and the King.
Arabikevät tuli varmaan myös elokuvan tekijöille yllätyksenä. Se on kuitenkin myös hyödynnetty laittamalla elokuvan alkuun Libyan kansannoususta kertovien uutisten inserttejä, joissa Barack Obama, Hillary Clinton ja Britannian pääministeri David Cameron lukevat lakia nyt jo edesmenneelle Muammar Gaddafille.
Taivalla leikkauksella Gaddafin nimi on jäänyt pois näistä uutispätkistä, ja katsoja voi hyvin kuvitella, miten Obama syyttää Cohenin Aladeeta ihmisoikeusrikoksista.
Arabimaita hallinneet hirmuhallitsijat ovat kaatuneet toinen toisensa jälkeen ja uusia on nousemassa tilalle. Myös Pohjois-Korean hirmuhallitsija King Jong-il, jolle elokuva heti sen alussa omistetaan, on vainaja. Menikö siis Cohenin ja kumppaneiden elokuvan ajoitus totaalisesti poskelleen?
No ei, vaikka todellisuus tietenkin tälläkin kertaa on kaikkea keksittyä ihmeellisempää.
Pitää kysyä mikä on edelleen maailman suurin, vaikutusvaltaisin ja ydinaseilla hampaisiin asti aseistautunut diktatuuri maailmassa? Iran? Ei tietenkään, vaan Kiina.
Ehkä terävimmillään Cohen ja kumppanit ovat elokuvassa sen yhdessä sivujuonteessa. Bobby Lee näyttelee kiinalaista suurlähettilästä Mr. Laota, joka kerää elokuvassa suihin ottoja amerikkalaisilta filmitähdiltä ja muilta silmäätekeviltä isokenkäisiltä ihan nöyryyttämismielessä.
Jos suomi oli Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina suomettunut, samalla tavalla nykyisin kaikki länsimaat näyttävät olevan rähmällään Kiinan edessä. Kiinan näkyvä arvosteleminen on tänään yhtä korrektia käytöstä länsimaissa kuin äänekäs piereskely julkisella paikalla.
Raha puhuu, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Kiinalla on tuhansien miljardien kassa riihikuivaa rahaa, ja tämän rahakasan edessä ihmisoikeuksista tai demokratiasta vaahtoavat tyypit ovat ihan turhia mulkunimijöitä.
Elokuvan huumori liikkuu todella usein navan alapuolella. Törkyhuumorin ymmärtämisessä suomalainen katsoja myös törmää kulttuurimuuriin.
Me emme aina tajua sitä, miten suuria tabuja alastomuus, seksuaalisuus ja ruumiineritteet yhä ovat angloamerikkalaisissa maissa. Ja vielä tiukemmin ne ovat tietenkin tabuja islamilaisissa maissa ja ortodoksisten juutalaisten keskuudessa.
Alatyyli ja poliittisesti täysin epäkorrekti vittuilu ovat osattomien tapoja kapinoida tekopyhää, kaksinaismoraalin ryvettämää eliittiä vastaan.
Promotheus on kuvattu antiutopialle sopivan tummasävyiseksi. Loput elokuvan valosta katoavat 3D-laseihin. Noomi Rapace loistaa elokuvan pääroolissa. Kuva SF Films Oy
Kuka minä ole ja mistä minä olen tullut?
Suurin osa meistä on ainakin jossain määrin kiinnostunut juuristaan. Enemmistö meistä haluaa jopa uskoa, että nämä juuret ulottuvat aina taivaisiin asti tavalla taikka toisella.
Raamatussa ihmisen on jumalan kuva. Ridley Scottinelokuvassa Blade Runner androidi on ihmisen kuva ja tietenkin kohta kapinoimassa nyrkit pystyssä luojaansa vastaan.
Samaan tieteiselokuvien aateliin kuuluu myös Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja, scifi-elokuvien pelottelugenren mestariteos, joka herätti eloon itse kunkin alitajunnassa elävät hirviöt.
Sveitsiläisen Hans Rudolf Gigerin surrealistinen kuvataide, jota hän itse kutsuu biomekaaniseksi taiteeksi, teki elokuvayleisöön Alienin hirviöiden hahmoissa lähtemättömän vaikutuksen.
Sitä se keksi teettää.
Eikä huonoja leffoja ole myöskään Scottin Thelma and Louise tai Hannibal. Naisten ikuinen ystävyys ja ihmissyöntiä harrastava sarjamurhaaja ovat olleet aikanaan kovia juttuja ja ovat tietysti vieläkin.
Scottin uusi ohjaus Prometheus oli paha pettymys. Yli seitsemänkymppisessä mestariohjaajassa on edelleen ruutia, mutta Jon Spaihtsin ja Damon Lindelofin käsikirjoitus on tällä kertaa luvalla sanottuna aika löperö. Kaksikon kirjoittamassa tarinassa on yhtä paljon uskottavuutta kuin samasta aiheesta aikanaan meuhkanneen Erich von Dänikenin kirjoissa.
Dänniken on muuten edellä mainitun Gigerin maanmies eli kotoisin Sveitsistä. Mitähän mätää tuossa alppimassa oikein on?
Prometheus on nykyelokuvaksi hieman hidastempoinen. Ehkä siinä nostetaan tahdissa hattua toiselle, kaikessa pitkäpiimäisyydessään mestariteokseksi luokitellulle Stanley Kubrickin avaruusoopperalle.
Tieteiskirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva Arthur A. Clarkekirjoitti oman 2001: Avaruusseikkailunsa vuonna 1968 ja Scottin Prometheus-leffan käsikirjoittajakaksikko on pihistänyt Clarken tarinan juonen melkein sellaisenaan omaan käsikirjoitukseensa.
No eipä silti. Myös meidän kristittyjen jumalalla on Raamatun ollut mukaan samansuuntaisia suunnitelmia epäonnistuneena pitämänsä projektin lopettamisen suhteen.
Kun vanhat tarinat ovat näin hyviä, miksi vaivautua keksimään uusia. Sitä paisti aivan uusien tarinoiden keksiminen saattaa kaiken lisäksi olla jopa täysin mahdoton tehtävä.
Kultainen 60-luku oli länsimaissa edistysuskon aikaa. Jotenkin ymmärtää, että Clarken tarinassa ihmisillä on kuussa pysyviä tukikohtia vuonna 2001 ja ihmiskunta (lue amerikkalaiset) pystyvät tuosta vain polkaisemaan pystyyn retkikunnan, joka matkaa ydinkäyttöisellä avaruusaluksella Saturnukseen asti.
Todellisuudessa vuona 2012 kuu on edelleen miehittämättä ja lennoista Marssiin vasta haaveillaan. Tietotekniikan kehitys on tosin ylittänyt jopa Clarkin kuvitelmat, nykyisin tietokoneiden käyttäjien lisäksi myös tietovarastot voivat olla pilvessä, mutta edelleenkään ainakaan alan kirjallisuus ei tunne yhtään skitsofreniaan sairastunutta tietoverkkoa, vaikka maailmassa muuten piisaa hulluja ihan joka lähtöön.
Oli miten oli, olen takuu varma siitä, ettei kenelläkään kajahtaneella miljardöörillä ole varaa myöskään tämän vuosisadan loppupuolella kustantaa avaruusalusta, joka tuosta vain lentää liihottaa parissa vuodessa johonkin toiseen aurinkokuntaan.
Todellisten emävalveiden lasketteleminen kuuluu toki tieteistarinoiden luonteeseen. Parhaat tarinat syntyvät juuri siitä, että reaalimaailman tosiasioita kierretään lahjakkaasti. Scifillä ja sen sisargenrellä fantasialla ei elokuvan maailmassa ole juuri mitään eroa.
Emävalheiden joukkoon lipsahtaneet pienet typeryydet kuitenkin yleensä tuhoavat illuusion tehokkaasti.
RuotsalainenNoomi Rapace loistaa myös tässä elokuvassa. Tämä nainen on jotenkin niin luonnollinen ja luonteva, ihan oikealta ihmiseltä näyttävä ilmestys keskellä Hollywood spektaakkelia, että katsoja alkaa epäillä hänen tupsahtaneen elokuvaan jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.
Alfa Kentauri on muuten lähinnä omaa aurinkoamme sijaitseva toinen tähti. Matkaa sinne kertyy 4,4 valovuotta.
Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith
Ohjaaja Guy RitchienSherlock Holmes: A Game of Shadows ei ole terävän älyn, vaan erikoistehosteiden leikkiä. Se on jatko-osa vuosi sitten lokakuussa Suomessa levitykseen tulleelle Sherlock Holmesille, samaa kauraa ja apetta.
Hidastuksilla estetisoitua väkivalta on jälleen runsaasti tarjolla. Tohtori Watsoninkaan arsenaali ei rajoitu revolveriin, vaan tarjolla on myös paljon järeämpiä ampuma-aseita.
Artur Conan Doylen legendaarisen romaanihahmon tutkimuksista on Ritchien käsikirjoittajatiimin hyppysissä tullut kamppailulaji. Elokuvan stuntohjaajien ja –näyttelijöiden nimilistassa on lähes 80 nimeä ja taistelukohtauksia varten ohjaajan hommia ovat tehneet lajin erikoismiehet Richar R. Ryan ja Eric Oram.
Tällaisella pataljoonalla stuntmiehiä ja -naisia voi jo käydä vaikka pienimuotoista sotaa.
Nättinaamainen Robert Downey Jr. näyttää aika erikoiselta valinnalta Sherlock Holmesin rooliin. Mutta vika voi ihan hyvin olla tässä tapauksessa myös katsojan silmässä. Brittinäyttelijä Jeremy Brett on parhaillaan ykköskanavalla pyörivän Sherlock Holmesin seikkailujen myötä iskostanut meidän tajuntaamme vahvan kuvan siitä, miltä tämän Barker Streetillä majailevan sherlockiaanisen mestarietsivän pitää näyttää.
Tohtori Watsonista Ritchie on kumppaneineen tehnyt sotasankarin ja istuttanut rooliin sankarirooleista tunnetun Jude Lawin.
Mikäs siinä. Ritchien elokuva haukotuttaa aina välillä, mutta leukalihaksiaan ei sen parissa elokuvateatterissa tarvitse sentään venäyttää.
Alexander Dumasin Kolme muskettisoturia on filmattu yli sata kertaa, eikä Doylen Sherlock Holmes jää varmaan ainakaan kovasti näistä ranskalaisista miekkamiehistä jälkeen, mitä elokuvaversioiden määrään tulee.
Tuorein Dumas-filmatisointi, Paul W. S. AndesoninKolme muskettisoturia ja Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ovat selvästi sukua toisilleen ainakin väärän koivun kautta. Yhteistä niille on tavattoman runsas epookki, jonka nykyaikainen digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi kohtuullisin kustannuksin, ja viihteellinen väkivalta.
Ihmisten ampuminen, räjäyttäminen ja silpominen on kovasti hauskaa, ja vielä hauskempaa on tietenkin se, jos pahiksia toimitetaan pois päiviltä tai ainakin tajuttomaksi ihan käsipelillä.
Nio eivät sen paremmin Dumasin kuin Doylenkaan tarinat olleet alun perinkään mitään ihmismielen syväluotausta, vaan viihdettä.
Taidetta näistä tarinoista on tullut ajan myötä, kun niiden pintaa on vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kertynyt riittävä määrä patinaa, kerroksia. Ei William Shakespearenkaan tarkoitus ollut varmaa omana aikanaan ainakaan ikävystyttää ihmisiä.
Tosin tämän päivän käsikirjoittajien ja ohjaajien maailmaan ei mahdu kuin yksi kuninkaallinen hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta, nimeni on Holmes – Sherlock Holmes, kiäh kiäh…
Parasta Ritchien elokuvassa on erittäin huolella toteutettu epookki. Tarina on sijoitettu edelliseen vuosisadan vaihteeseen aikaan, jolloin ensimmäisen maailmansodan uhka jo leijui Euroopan yllä.
Sherlock Holmes: A Game of Shadows on Stig Larssonin bestsellereiden perusteella tehtyjen elokuvien ruotsalaistähden Noomi Rapacen debyytti Hollywoodissa. Larssonin luomassa Lisbeth Salanderin roolissa loistanut Rapace ei säteile romanihenkilöprinsessa Simza Heronina.
