Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.