Kun elämä on pelkkää filmaamista

just
Kansallistettaerin just filming esityksen näyttämökuvat ovat todella hienoja. Kristian Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin ja hän rakentaa kohtauksia tavalla, joka on tyypillistä myös performanssille. Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat upea pari kansainvälisen tekijöjoukon toteuttamssa produksitiossa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Kielikuva itsetyydytystä harjoittavasta hautausmaasta on häijy. Uusimmassa näytelmässään just filming ohjaaja-dramaturgi Kristian Smeds kyseenalaistaa ja provosoi.

Tosin tässä tapauksessa näytelmästä puhuminen kertoo vain konventioiden voimasta. Kansallisteatterin kantaesitys just filming ei ole näytelmä, vaan huikea performanssi.

Kyseenalaistamien ja provosointi ovat molemmat tyypillistä avantgardea. Tosin provokaatio on itse asiassa meidän taiteen kokijoiden ominaisuus. Me provosoidumme, kun kyseenalaistetaan.

Smeds hylkäsi lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot jo Timo K. Mukan elämästä tekemässään esityksessä Tabu – ihmisen ääni.

Teatteri ei ole kuollut. Smedsiläisen teatterikäsityksen kiirastuli, hautajaiset ja ylösnousemus me koimme jo pari vuotta sitten, kun Smeds kuvataiteilija Kalervo Palsan roolissa kävi viimeiseen taistoon kalvavan epäuskon kanssa.

Jotkut kriitikot ovat ymmärtäneet esityksen niin, että Smeds iskee siinä pilkkakirveensä teatterin taidemuotona. Minusta he eivät voisi olla enemmän väärässä. Pilkan tai oikeammin kriittisen tarkastelun alle laitetaan esityksessä meidän luutuneet asenteemme estradin molemmin puolin.

Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti yö Natsi-Saksan propagandapäälliköksi suuren rakkautensa takia ajautunut romaanihenkilö, amerikkalainen Howard W. Campell Jr. lausuu suuren totuuden: ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Jos me tekeydymme teatterissa, elokuvissa, television ääressä ja sosiaalisessa mediassa typeryksiksi, meistä ennen pitkää myös tulee typeryksiä.

Smedsin luoma kuva siitä, miten suuria typeryksiä me itse asiassa olemme, on toki aika lohduton.

Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin, eikä just filming tee tästä poikkeusta. Teatteri on mielentila, siis tila. Esityksen alussa meidät saateltiin Kansallisteatterin Willensaunan teatterisavun täyttämään katsomoon, jota valaisivat vain paikannäyttäjien taskulamppujen ja muutaman valonheittäjän valot. Olimme tulleet tilaan.

Näytelmän ensimmäinen pitkä kohtaus oli hyvin tyypillinen performanssille. Edellisen vuosisadan alun mykkäelokuvat ja Charles Chaplinin mieleen tuovaan rooliasuun pukeutunut maskeeraaja ehosti hiljaa paikallaan istuvaa Annamária Lángia japanilaistyyliseksi geisha hahmoksi.

Kohtauksessa ei ole yhtään vuorosanaa. Se päättyy siihen, että valmiiksi meikattu Láng tarttuu sinkkiämpäriin ja kaataa päälleen vettä.

Seuraavassa kohtauksessa keskiaikaiseen rintarautaan ja alushousuihin pukeutunut Juhán Ulfsak kertoo tarinan näyttelijän lapsuudesta. Pieni poika seuraa näyttämön sivuverhojen takana, miten hänen isänsä näyttelee Per Gyntissä velhoa.

Poika yrittää siepata yhden velhon pahvisienen näyttämöltä, koska se näyttää kauniimmalta kuin sienet luonnossa ikinä. Tarina päättyy siihen, että pojan vahdiksi määrätty teatteritekniikan käyttäjä, vanha eukko (!) sieppaa poikaa niskasta kiinni ennen kuin hän ehtii tehdä kolttosensa.

Monologi päättyy siihen, että Láng toteaa, että aikuiseksi tultuaan hän on tavannut vaikka kuinka monta näyttelijää, jotka jakavat tämän saman lapsuudenkokemuksen.

Niinpä niin. Tässä esityksessä riitti tasoja.

Seuraavaksi näytelmässä tai siis performanssissa ryhdyttiin puimaan sitä, miksi me emme ole enää yksilöitä, ihmisiä, vaan nimettömiä miehiä ja naisia. Näyttämökuvat ovat raastavia, ajoittain jopa julmia.

Smeds kuitenkin myös pehmentää karua maailmankuvansa hänelle tyypillisellä huumorilla. Hauska on varsinkin esityksen päättävä jakso, jossa Láng ja Ulfsak, dubaavat venäjäksi Bernardo Bertoluccin elokuvaa Suojaava taivas.

Bertolucci on ohjaaja, jonka minun ikäpolveni ihmiset muistavat parhaiten elokuvista Fasisti ja Viimeinen tango Pariisissa.

Ainakin me teatterin katsojat olemme Smedsin matkassa kulkeneet pitkän matkan Mathilda Wreden, Jääkuvien ja Rautavaaran maailmasta, jossa jollakin tavalla lutuisat roolihahmot puhkesivat viimeistään näytelmän loppuhuipennuksessa humanistiseen saarnaan ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Voi olla, että myös Smedsin usko jumalaan tai ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on matkan varrella horjunut. Humanismi Smedsistä ei ole kuitenkaan tässä kylvyssä lähtenyt. Sen näkee siitä herkkyydestä, jolla taiteellisten asioidensa takia varmasti myös suuren auktoriteetin omaava Smeds ohjaa näyttelijöitään.

Siinä on jotakin hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Myös just filming on tässä suhteessa edelleen korostetusti teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Virolainen ohjaaja ja näyttelijä Ulfsak on Smedsin kamu, samoin epäilemättä myös unkarilainen Láng, Smedsin kavereita ovat myös säveltäjät Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen, joiden musiikista esityksen puhutteleva äänimaisema on luotu. Samaan ystävien piiriin kuuluvat todennäköisesti myös valosuunnittelija Teemu Nurmelin, saksalainen videosuunnittelija Lennart Laberenz, unkarilainen äänisuunnittelija Krisztián Vranik ja koko ensemble.

Kansallisteatterin just filming on teatterin avantgardea, esitys, joka varmasti herättää joissakin katsojissa myös kiukunpuuskia. Uuden etsiminen on kuitenkin taiteessa välttämätöntä. Muuten jäädään polkemaan paikallaan.

 

 

 

 

 

 

Uusperheen salatut elämät

paha
Pahan äitipuolen tarina alkaa kahden eronneen huoltajan Sari (Sari Puumalainen) ja Otson (Juha Varis) humalaisesta yhden yön suhteesta. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Käsiohjelmassa Kirsi Porkka ja Marina Meinander kertovat metodista, jolla Kansallisteatterin Paha äitipuoli on tehty. On syvennytty, on keskusteltu ja vasta sitten kirjoitettu näytelmä uusperheen elämän kipupisteistä.

Totuus suomalaisen uusperheen elämästä käsikirjoittaja-ohjaaja kaksikko on käsiohjelman mukaan löytänyt sosiologian oppikirjoista ja internetin keskustelupalstoilta. Käsikirjoitus on ilmeisesti syntynyt tekijöiden välisen dialogin kautta.

Paha äitipuoli on näytelmänä kuin jakso Maikkarin Salatuista elämistä tai Ylen uudesta suosikkisarjasta Syke. Yhdennäköisyys ei liene sattuma. Sekä Porkka että Meinander ovat olleet aikoinaan tekemässä aikakin Ylen kestosuosikkia Kotikatua.

Kansallisteatterin Pahaa äitipuolta voi suositella katsojille, jotka ovat koukussa tällaisiin televisiosarjoihin. Minun mielestäni Paha äitipuoli on huonosti kirjoitettua ja ohjattua teatteria. Ainakin produktion ohjaamisen tämä käsikirjoituksen luonut voimakaksikko olisi voinut jättää osaavampiin käsiin.

Toki Pahassa äitipuolessa käsitellään todella tärkeitä teemoja, esimerkiksi nuorten tyttöjen seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Varmasti myös näytelmässä ahkerasti hoetut sanat, tissi, pillu, vittu ja perkele (perkele, jätä minut rauhaan), ovat voimaannuttavia, kun sanat on kirjoittanut nainen ja nainen niitä myös hokee näyttämöllä.

Tekijät ovat valinneet näytelmänsä tyylilajiksi komedian. Traaginen ja koominen eivät kuitenkaan tällä kertaa oikein kohtaa näyttämöllä. Liioittelu toki on teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta Porkka ja Meinander vetivät näytelmän lopussa hommat läskiksi kömpelösti toteutetun kermakakku naamaan slapstick-komiikalla.

Näytelmän loppuhuipennus oli ehkä jonkinlainen tekijöiden irtiotto heille tutusta television kotikatujen draamaformaatista. Tarinan yllättävästä käänteestä ei ollut kysymys, koska Pahan äitipuolen kaikki käänteet olivat samalla tavalla ennalta arvattavissa kuin televisiosarjoissa.

Farssi on komedian tyylilaji, joka on omimmillaan, kun kuvataan niitä hyveen kapealla kinttupolulla tapahtuvia horjahduksia, joita meille itse kullekin tapahtuu omista suurista luulosta huolimatta. Farssin voima perustuu siihen, että se tyypittelee meitä näiden pikkuheikkouksien perusteella.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten tämä dramaturginen ratkaisu sopi tematiikkaan, josta Porkka ja Meinander kirjoittavat näytelmän käsiohjelmassa. Farssi muuttaa näytelmän henkilöhahmot ihmistä jonkinlaisiksi esteettisiksi olioiksi.

Pirjo Lonka, Karin Pacius, Sari Puumalainen ja Juha Varis ovat hienoja näyttelijöitä. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevista Fanni Noroilasta ja Janna Räsäsestä epäilemättä kasvaa vielä aivan upeita teatterin ammattilaisia. Huonokaan käsikirjoitus tai ohjaus ei pysty kokonaan tuhoamaan teatterin suurinta vahvuutta elävien ihmisten läsnäolosta syntyvää vuorovaikutusta.

Kansallisteatterin taitavat ammattilaiset, lavastaja Katri Rentto, valomestari Aslak Sandström, äänisuunnittelija Mikki Noroila ovat pitäneet huolta siitä, että konventiot ovat kunnossa. Paha äitipuoli näyttää ihan oikealta.

Kriitikoilta Porkan ja Meinanderin Paha äitipuoli on saanut ylistäviä arvioita. Kannttaa lukea mitä Helsingin Sanomien Marja Säkö ja Demokraatin Rolf Bamberg näytelmästä , eh neljän tähden näytelmästä kirjoittavat.

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

mahdolliset
Kansallisteatterin Mahdollisiin maailmoihin siältyy myös suorastaan taijanomaisia kohtauksia, jotka ovat teatterin suola. Kristiina Halttu ja Eero Aho näyttelevät upeasti muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän Helena kertoo miehelleen Antille aloittaneensa suhteen toisen miehen kanssa. Kuva Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

 

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

topo2
Alina Tomikov näyttelee Töppöhörön Vikin karjalanmurretta puhuvaa omaatuntoa. Jarkko Lahti purkaa Vikinä pitkässä monolgissa suomalaisen miehen myyttejä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

 

Kansallisteatterin Töppöhörö on tekijöiden mukaan komedia myyttisestä hahmosta, suomalaisesta miehestä. Juha Hurme on kahlannut suomalaisen miesmyytin suonsilmäkkeisiin niin syvälle, että kaiken ravan alta nousi esiin myös tämän hahmon traagisuus.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana Hurme kertoi meille myös sen, miten vaikea prosessi Töppöhörön kirjoittamisesta lopulta tuli.

Tarinan Vikin, tämän perussuomalaisen antisankarin pakki oli sekaisin. Huikean roolityön tehnyt Jarkko Lahti kertoi meille Vikinä, miten suomalaisen miehen tunteikkaammasta päästä tuli ulos ensin vain löysää kuraa. Sitten Vikin pakki meni kokonaan umpeen. Vasta venäläisen lääkärin toimittua jonkinlaisena katalysaattorina pakki laukesi ja pytty tuli kerralla täyteen sitä itseään.

Harvoin olen kuullut yhtä tyhjentävää kuvausta kirjoittamisen luovasta prosessista.

Näytelmän suomalainen mies Viki on rasisti, homofoobikko ja sovinisti. Lahden väliaikaan asti kestävässä pitkässä monologissa meidän katsojien päälle kaadettiin sitä samaa höyryävää sontaa, jota sosiaalinen media, Hommaforum ja MV-lehti ovat pullollaan.

Näyttämöllä älämölöä pitänyt Viki ei vihannut mitään muuta niin paljon kuin maahanmuuttajia, paitsi taidetta noin yleensä ja kaikkia taiteilijoita vielä erikseen. Vikin mielestä taide tuli valmiiksi jo 1800-luvulla ja sen jälkeen on tehty vain tekotaiteellista roskaa.

Hurme ja Töppöhörön toinen ohjaaja Hanna Brotherus tekevät Vikistä koomisen hahmon rankalla liioittelulla. Vaikutelmaa vielä korosti Matti Rasin ja Hurmeen hieno oivallus lavastuksessa. Näyttämöllä seissyt valtavan kokoinen tuoli antoi tarinamme sankarille inhimilliset mitat, Viki oli kaikella tavalla pieni mies.

Tästä asetelmasta kasvoi myös vähitellen, kuin varkain jonkinlainen myötätunto tätä typeryyksiä suustaan suoltavaa hahmoa kohtaan. Eronnut, työtön ja alkoholisoitunut Viki on myös omalla tavallaan uhri, jonka alati kiihtyvä, globalisaatioksi sanottu muutos taloudessa ja yhteiskunnassa on sysännyt yhteiskunnan sivuraiteille.

Meillä on vahva taipumus ajatella, että luotaantyöntäviä mielipiteitä esittävät ihmiset ovat itse syypäitä onnettomaan tilaansa. Eikä aina tarvitse edes avata suutaan, vaan samaan kategoriaan kuuluvat kaikki lihavat, rumat, huonosti käyttäytyvät ja kehnosti omasta hygieniastaan huolehtivat ihmiset.

topo
Juha Hurmeen rosoinen ja epäkorrekti teksti ja Jarkko Lahden hurja fyysinen esittäminen loihivat Jouko Turkan hengen Kansallistettaerin näyttämölle. Kuva Tuomo Manninen

Huonot käytöstavat, avoin rasismi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen on meille vain merkki jonkinlaisen mystisen pahan läsnäolosta. Rasistit, fasistit ja muut kiihkoilijat ovat ikään kuin tyhjästä pullahtaneet keskuuteemme.

Voin hyvin kuvitella, miten naurettavaan lopputulokseen päästään, jos minun laiseni suvakin ennakkoluulot, tietämättömyys ja suoranainen tyhmyys laitettaisiin samalla tavalla suurennuslasin alle.

En silti väitä, että kaikki verkossa huutelevat rasistit olisivat yhteiskunnan pohjalle sortuneita luusereita.

Hurmeelle ominainen humanismi sipsutteli näyttämölle Alina Tomikovin hahmossa väliajan jälkeen. Tomikov esitti Vikin venäjää ja karjalanmurretta haastavaa omatuntoa, joka ilmoitti ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tehtäväkseen pitää Viki hengissä. Suuren joutsenolaisen ajattelija sanoin tämä Helinä-keiju muistutti, että elämä on ihmeisen parasta aikaa.

Hurmeen tekstin Simpeleen seudun karajalanmurteelle ovat kääntäneet Helena Anttonen ja Ilmari Pursiainen.

Hurme uskoo ilmiselvästi, että meillä on aina mahdollisuus myös muutokseen. Hurme ja Brotherus toivat näyttämölle itse asiassa hyvin koskettavalla tavalla armon käsitteen. Kaikkein paksukalloisinkin pölkkypää ansaitsee toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin mahdollisuuden yrittää muuttua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Armon käsite ja sille rakentuva humanismi ovat meidän oman kristillisen kulttuurimme ja siitä ponnistavan ajattelun jatkumon ehdottomasti tärkein saavutus ja kestävintä pääomaa.

Tosin Töppöhörön Vikin mahdollisuudet selvitä ovat Matti Nykäsen sanoin fifty-sixty. Lahti esittää Vikinä todella riipaisevalla tavalla sen jokaisen juopon elämässä vastaan tulevan selvänäköisyyden hetken, joka kiteytyy sanoiksi, minä olen niin lohduttoman yksinäinen.

Lahti ja Tomnikov joutuivat rooleissaan lujille. Raju fyysinen esittäminen ja rujo kieli toivat ainakin minun mieleeni heti lähtemättömät muistot Jouko Turkan ohjauksista. Lahti ja Tomikov myös selvisivät mahdottomista rooleistaan upeasti. Loistava näytteleminen nosti merkityksillä raskaasti lastatun ja raadollisen tekstin aivan omalle tasolleen.

Wilhelm Blombergin näytelmää varten tekemä koreografia oli ajoittain suorastaan huikea.

Hurmeen ja Brotheruksen näytelmä on laitettu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Ehkä tällä on haluttu korostaa puheenvuoron tärkeyttä yhteiskunnassa, jossa keskustelu saa yhä kärjekkäimpiä muotoja kun rasistit, tolkun ihmiset ja suvakit ottavat mittaa toistaan kiihtyneessä mielentilassa.

Muotonsa ja sisältönsä puolesta Töppöhörö toimisi todennäköisesti paremmin pienellä näyttämöllä.

 

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

 

Kansallisteatterin Keuhkot salpaa hengityksen kuin äkillinen paniikkikohtaus

Keuhkot04
Mikko Nousiainen ja Ria Kataja näyttelevät hengästyttävän upeasti Juha Jokelan Kansallisteatteriin ohjaamassa näytelmässä Keuhkot. Kuva Kansallisteatteri/Timo Teräväinen

Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta.  Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.

Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.

Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.

Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.

Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.

Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.

Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.

Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.

Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.

Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.

”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.

Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.

Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.

Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.

Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.

Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?

Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.

 

 

 

 

 

 

 

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214
Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

 

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille  luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

 

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.

 

 

 

 

 

 

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Metsäjätti on kova bändi

Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen
Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen

Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.

Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.

Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.

Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.

Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.

Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.

Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.

Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.

Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.

Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.

Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.

Kuiskauksia ja huutoja Serebrjakovin kartanolla

Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Eero Aho näytelmän tohtori Astrovina ja Emmi Parviainen Sonjana sanattomassa kohtausessa, jonka merkitys jäi askarruttamaan tämän blogin kirjoittajaa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Koskettavaa? Kyllä! Lumoavaa? Toki! Kansallisteatterin Vanja-eno on epäilemättä parasta, mitä suomalainen teatteri voi yleisölleen tällä hetkellä tarjota. Perjantain esitys oli ajatuksella tehtyä ja upeasti ylöspantua teatteria, jota me katsojat seurasimme luterilaisella hartaudella suu teatterietiketin mukaisessa yrmeässä körttimutrussa.

Paavo Westerbergin ohjauksessa Bertolt Brechtin opit ovat jälleen kunniassa. Westerberg etäännyttää Anton Tšehovin näytelmän tutut roolihahmot niin kauas, etteivät ne enää ole oikeastaan lihaa ja verta, vaan jonkinlaisia esteettisiä olioita, teatteritaiteen pyhiä. Näytelmän professori Serebrjakov ei aivan syyttä epäillyt, että hän on vahingossa ajautunut Maapallolta jollekin oudolle planeetalle.

Tässä maailmassa edes vesisade ei ole vain vesisadetta, vaan näyttämölle ropiseva vesi kantaa mukanaan vesisymbolien koko arsenaalia virvoittavista lähteistä meitä ilmastomuutoksen takia uhkaavaan vedenpaisumukseen. Humalan hurmio ja muistot lapsuuden hauskoista leikeistä kuralätäköissä kulkevat käsi kädessä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain Westerbergin hienoista oivalluksista, vaan merkittävän klassikkonäytelmän ominaisuudesta. Tšehovin Vanja-enoa patinoivat lukemattomien tulkintojen kerrokset. Ne elävät näytelmän mukana omaa elämäänsä tahdoimme me sitä tai emme.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja valosuunnittelija Pietu Pietiläisen lavastus on sopusoinnussa Westerbergin taiteen korkeaveisuun tähtäävän sovituksen kanssa. Nyt ei näytellä missään torpassa, vaan 28 huoneen kartanossa, jonka seinät kurottivat perjantaina Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohti korkeuksia kuin katedraali ikään.

Tässä huushollissa rittää ovia paiskottaviksi.

Esteettisen kokonaisuuden kruunasi Sanna Salmenkallion musiikki ja äänimaailma. Kohti taiteen yleviä sfäärejä kurottava tunnetila sai siivet viimeistään siinä vaiheessa, kun Sibelius-lukion enkelikuoro aloitti ihanan laulunsa.

Tiheä ja intensiivinen, kuten on tapana sanoa. Tätä esityksen intensiteettiä lisättiin myös suomalaisen teatterin merkittävimmällä innovaatiolla – hiljaisuudella. Kohtauksia korostettiin pitkillä ja alleviivaavilla tauoilla, joiden aikana jopa tällainen sietämättömän hidasjärkinen hämäläinen ehti mukaan ja ymmärsi, että juuri nyt on oltu elämän perimmäisten kysymysten äärellä.

Kansallisteatterin Vanja-enossa ei näytellä vereslihalla, vaan ajatuksella ja tunteella. Eikä muuten voisi ollakaan. Kuka hitto jaksaisi esimerkiksi kuunnella sinfoniaorkesteria, joka soittaa Sergei Rahmaninovin tai Dmitri Šostakovitšiin musiikkia vereslihalla, jos tällainen vertaus sallitaan.

Näyttämöllä olivat suomalaisen teatterin parhaat voimat.

Näytelmän Ivan Petrovitš Voinitski (Kristo Salminen) mourusi ensimmäisessä näytöksessä Jelena Andrejevnan (Krista Kosonen) oven takana kuin kiimainen kolli.

Salminen teki näytelmän nimihenkilöstä pellen. Valittu näkökulma toimi. Me tunnistamme tämän keski-ikäisen, viinaan menevän mieshahmon jos ei nyt ihan peilikuvasta niin työtovereiden joukosta kuitenkin.

Ja kukapa pitkän työuran tehnyt ei tuntisi itseään Tšehovin näytelmän Vanja-enon tavoin idiootiksi tämän päivän yt-Suomessa. Optiorahat olisi kannattanut napata heti ja juosta.

Valittu lähestymiskulma Vanja-enon roolihahmoon perustelee myös yllättävän hyvin toisen näytöksen väkivaltaisen purkauksen. Suomalainen viha on kuin suolampi, tyyni pinnalta, mutta pohjattoman syvä.

Tohtori Mihal Astrovin hahmon Tšehov luonnosteli varmaan peilin ääressä näytelmää kirjoittaessaan. Luonnonsuojelusta innostunut kasvissyöjä oli uuden vuosisadan modernin ihmisen airut vuonna 1899, jolloin Vanja-eno kantaesitettiin Moskovassa.

Hahmo ei ole menettänyt tuoreuttaan. Me tunnistamme oitis tämän vihreän liikkeen visionäärin. Eero Aho teki kelpo tohtoristamme älykkään ja arrogantin besserwisserin, joka sublimoi omaa tunnekylmyyttään ideologisilla visioilla. Astrov halveksii itseään tyhmempiä ja haluaa pelastaa maailman meidän typerien turvenuijien kynsistä.

Westerberg on lisännyt näytelmään sanattoman kohtauksen, joka kuvaa Astroviin syvästi rakastuneen Sonjan seksuaalisia fantasioita. Yhdessä Ahon kanssa kohtauksen esittävän Emmi Parviaisen kehonkielestä ei voi erehtyä. Se kertoo tukahdetusta intohimosta ja torjutuksi tulemisen pelosta.

Väärinymmärrettynä tämä kohtaus tekee kuitenkin tohtoristamme julman hyväksikäyttäjän. Vihjaileva äänensävy, jolla näytelmän Sonja seuraavassa kohtauksessa kertoo Jelenalle tohtorin käynnistä pienellä ”iltapalalla”, särähti pahasti korvaan.

Sonja on minusta Tšehovin näytelmän kiinnostavin roolihahmo. Parviaisen Sonja oli perjantaina näyttämöllä uuden vuosituhannen moderni nuori nainen, jonka kutreille itsensä uhraavan työn sankarin orjantappurakruunu ei oikein istunut.

Krista Kososen näyttelemän Jelenan hahmossa Tšehovin modernilta näyttävässä näytelmässä näyttämölle astuvat myös 1800-luvun lopun patriarkaalisen yhteiskunnan arvot. Kososen Jelena on lahjakkaiden miesten kaunis muusa, objekti, jonka omille huomattaville lahjoille tai omalle tahdolle ei tässä miesten maailmassa anneta mitään merkitystä.

Oman itsemääräämisoikeutensa rippeistä Jelena voi pitää kiinni vain pitäytymällä tiukasti oman aikansa siveellisyys- ja kunniallisuuskäsityksiin. Pitää valita, onko madonna vai huora, ja tällaisessa todellisuudessa suuri osa maailman naisista joutuu yhä elämäänsä elämään.

Kososen roolityö oli harkittu, hillitty ja hieno.

Näyttämöllä aina yhtä vangitseva ja valloittava Seela Sella jakoi tarinamme sankareille vodkaa ja äidillistä läsnäoloa vanhana lastenhoitajana, Marina.

Ivan Voinitskin ja hänen äitinsä Maria Voinitskajan (Terhi Panula) myrskyisen suhteen Westerberg jättää vähälle huomiolle.

Professori Serebrjakovin roolihahmolle on varmaan ollut elävä esikuva Tšehovin aikalaisten joukossa, niin ilkeän osuvasti tämä hahmo on kuvattu. Heikki Nousiainen näyttelee roolin ikään kuin sordiino päällä, mikä tietenkin johtuu Westerbergin sovituksessa valitsemasta lähestymiskulmasta.

Vanhaksi tuleminen on paskamaista. Ymmärsin hyvin Ivan Petrovitšin epätoivon, kun hän laski näytelmän lopussa elävänsä jopa 60-vuotiaaksi. Oli myös pakko naurahtaa tässä kirkjossa, kun kihtikohtauksen kynsissä ollut professorimme julisti elävänsä elämänsä parasta aikaa.

Suurten venäläisten klassikoiden yhteydessä on tapana puhua venäläisestä sielusta. Kansallisteatterin Vanja-enon yleisön eteen levittämä mielenmaisema löytyy kyllä paljon lähempää.

Paha maa.