Kielipuolen päiväkirja

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

*Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo*

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Pieni ja hykerryttävän hauskasti kerrottu tarina vei meidät suurten kysymysten äärelle: Mitä jos mitään minuutta ei ole olemassa?

Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

*Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.

Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.

Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.

Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.

Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.

*Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan.* *Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”

Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.

Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.

Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.

Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.

*Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.

Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.

Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”

Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025

Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki

Herkkää, henkilökohtaista, palkitsevaa – Tämän projektin tarinat kerrottiin kielellä, jota me kaikki ymmärrämme

Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.

*Anna Virkkusen hypyt nousivat korkealle. Kuva © Kai Kuusisto*

Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.

Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?

Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.

Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.

Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.

*Justu Pienmunne tarttui kaksi käsin kiinni peiliin ja suuteli peilikuvaansa. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.

Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.

Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.

Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.

*Mikko Palonimi etsii kehon ja mielen tasapainoa. Kuva © Kai Kuusisto*

Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.

Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.

Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.

Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen

Paavo Westerbergin tulkinta Romeosta ja Juliasta on toiveikas tragedia

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa roolitus on onnistunut loistavasti. Anna Böhmin ja Meri Luukkasen tulkinnat näytelmän ikonisissa nimirooleissa olivat raikkaita ja heidän läsnäolonsa näyttämöllä vangitsevan vaikuttavaa. Kuva © Heikki Järvinen

Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.

Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaa myös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.

Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”

Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.

Paavo Westerberg osaa ohjaajana loihtia näyttämölle todella näyttäviä joukkokohtauksia. Avauskohtauksen kynttilöiden symboliikkaa oli helppo tulkita. Käsiohjelman ohjaajan sanassa Westerberg siteeraa näytelmäkirjallisuuden suuria nimiä. Anton Tšehov: ”Elämä on kuin mansikka, yksi puraisu ja se on ohi.” Kuva © Heikki Järvinen

Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.

Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.

Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.

Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.

*Liikettä ja energiaa joukkokohtauksiin luotiin nykytanssin keinoin. Näytelmän koreografina on toiminut Natasha Lommi. Kuva © Heikki Järveinen.*

Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”

Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.

Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.

Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.

Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.

Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.

Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.

Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.

Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.

Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.

Tähtien lapset matkalla ojasta alikoon

Teatteri Telakan performanssi Rakkautta ja kapitalismia perustui vahvaan fyysiseen esittämiseen. Esityksen karnevalistinen outous läpivalaisi karun todellisuuden, jossa me elämme. Ihmiskunnan tie helvettiin ei ole kivetty hyvillä aikeilla, vaan rationaalisella ajattelulla.

Kuvan kohtausta oli helppo tulkita. Me peitämme toistemme silmät todellissuudelta. Rinnakkaiskohtauksessa Sofia Molin ja Antti Tiensuu peittivät käsillään omat silmänsä. Kuva © Petteri Aartolahti.

Mikään tunnetussa maailmankaikkeudessa ei ole ikuista, ei edes taide. Tommi Silvennoisella, esityksen dramaturgina ja ohjaajana on ajallista perspektiiviä riittänyt lähes tuohon maksimiin asti. Performanssin alussa kokoontui eräänlainen eksistentiaalinen AA-kerho, alkuräjähdyksen uhrien tuki. Valitsevan kosmologisen paradigman mukaan tuosta kohtalokkaasta pamauksesta on nyt kulunut 13,8 miljardia vuotta.

Tekijät itse ovat määritelleet esityksen äärimmäisyyksistä lähteväksi rituaalikomediaksi. Sen keskiössä on elämää määrittävä satunnaisuus, jota Silvennoinen kutsuu teoksen esittelytekstissä riemastuttavaksi outoudeksi. Puheteatterin tarinaperinteeseen tukeuduttiin vain osiossa, jossa Kana Kotkasen taiteilijanimellä esiintyvä keikka-artisti yritti ylen kohtelijain sanankääntein saada vastahakoiselta maksajalta keikkapalkkiotaan.

Omassa performanssissa Kana Kotkanen on tehnyt näkyväksi monetaristien rakastamaa trickle down -teoriaa. Tämän valumaopin mukaan alentamalla rikkaiden veroja, osa kasvavasta varallisuudesta valuu myös köyhille. Kana Kotkanen nokki juhlissa juhlijoiden pöydistä pudonneita muruasia ja muni tilalle välillä suklaamunia.

Mikään kuoliaaksi naurattaja Rakkautta ja kapitalismia ei kuitenkaan ollut. Ihmiskunta kiertää ympyrää tai pikemminkin kahlaa nesteessä, joka ihan pian ulottuu jo sierainteen tasolle. Ihmiskunnan kohtaloita ohjaavat Johann Wolfgang Goethen runollisen balladin kuvaamat noidan oppipojat. Vasemmistoliiton ehdokkaana kuntavaaleissa kampanjoineen Silvennoisen mukaan kapitalismin kuolemanloukosta ei näytä löytyvän ulospääsyä.

Elämänasenteella ei tässä illuusiottomassa maailmassa ole merkitystä. Silvennoisen mukaan optimismi ja pessimismi ovat molemmat osa ongelmaa.

*Happamia ovat nuo rakkauden hedelmät. Rakkautta ja kapitalismi perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämineen. Kuvassa Antti Tiensuu Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.*

Esitys alkoi varjoissa. Sofia Molin, Antti Tiensuu ja Saija Raskulla kiersivät pimeyden keskellä näyttämöllä kehää. Minulle esityksen ensimmäinen pitkä kohtaus toi mieleen Desmond Morrisin 60-luvun muotipamfletit Alastoman apinan ja Ihmisten eläintarhan. Tänään on ajankohtaista puhua tuotantoeläiminä käytettyjen lajien lajityypillisestä käyttäytymisestä. Mitkä mahtavat olla oravanpyörän oikeaoppiset säädöt tässä mielessä ihmislajin kohdalla?

Elämään sisältyy paljon arvoituksia. Yksi kysymys, johon ei ole vielä löydetty tarkkaa vastausta, liittyy suvullisen lisääntymisen. Milloin evoluutio teki tämän läpimurron? Valistuneen arvauksen mukaan ainakin ensimmäiset pari miljardia vuotta pärjäiltiin ilman seksiä. Tositoimin päästiin kuitenkin viimeistään kambrikaudella 550 miljoonaa vuotta sitten. Uusia lajeja alkoi tuolloin kehittyä räjähdysmäisellä vauhdilla

Rakkaus on siis ajallisesti aihe, joka sopii tämän esityksen kosmisiin mittasuhteisiin. Ainakin jokainen aidosti rakastunut mies on tuntenut nenässään kaikuja noilta menneiltä aikakausilta satojen miljoonien vuosien takaa. Tuo hulluksi tekevä feromonien tuoksu löytyy rakastetun iholta korvalehden takaa.

Kapitalismi syntyi tavallaan renessanssin lehtolapsena 1500-luvulla. Sen jälkeen ”länsimainen” tiede ja kapitalismi ovat kehittyneet käsi kädessä. Tästä voimme päätellä, ettei tie helvettiin ole kivetty hyvillä aikeilla – laveata baanaa on raivattu monikaistaiseksi kiitotieksi rationaalisella ajattelulla.

Tosin käsitteellisen nimensä tuo yksityisen omistusoikeuden, pankkien, vakuutuslaitosten, osakeyhtiöiden ja alati toistuvien finanssikriisien maailma sai vasta 1800-luvulla. Sanan kapitalismi keksi brittiläinen kirjailija ja satiirikko William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla.

Kirjamessut keräsivät tänä vuonna ennätysyleisön. Huoli lukutaidon vähittäisestä katoamisesta lienee silti aiheellinen. Meidän tunnesuhteemme kirjallisuuteen taiteena on muutostilassa. Kuvassa Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.

Näiden kosmisten ja biologisten ulottuvuuksien ohella Silvennoisen dramaturgiassa oli mukana myös ylimaallinen, jumalallinen rakkaus. Luin juuri Maria Petterssonin kirjan Anna Kontula: Leipää ja ruusuja. En ollut erityisen yllättynyt, että ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Anna Kontula on kokenut aikuisena voimakkaan hengellisen kokemuksen, jonkinlaisen henkiolennon, tai jumalan läsnäolon.

Silvennoisen käsitys yliluonnollisista ilmiöistä on lupa tulkita esityksen perusteella pari piirua kyynisemmäksi. Esityksessä Tiensuu pieksi itseään harteillaan kirkollisiin toimituksiin ja pukukoodiin liittyvä kasukka. Sitten takanäyttämöä peittäneet mustat verhot avattiin ja verhojen takana Molin keitti sähköliedellä soppaa, jonka resepti ja maku jäivät minulle arvoituksiksi.

Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Petteri Aartolahden vastavaloon ottama kuva on utuinen, mutta ainakin minun oli helppo tulkita karnevalistisen asun kruunaama pipo ortodoksipiispan mitraksi.

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Tiensuun kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa. Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

*Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Kuva Petteri (c) Aartolahti.*

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Raskullan kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa. Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

Esityksen ilmaisu perustui näyttelijöiden läsnäoloon. Tämän elementin tärkeyttä vielä alleviivattiin sijoittamalla yleisölle tarkoitetut tuolit kehäksi näyttämön ympärille. Minulle esitys teroitti mieleen jälleen kerran esittävän taiteen ilmaisuvoiman ja ainutlaatuisuuden merkitystä. Me elämme jo nyt digitalisessa Matrix-maailmassa, jossa sekä kirjallinen että kuvallinen informaatio ympärillämme on tekoälyllä tuotettua roskaa.

Kiinnittäessään Tiensuun Tampereen Teatterin näyttelijäkuntaan Mikko Kanninen on napannut johtamansa laitoksen riveihin todellisen lahjakkuuden. Rakkautta ja kapitalismia performanssin kapitalistina Tiensuu osoitti taituruutta fyysisessä esittämisessä.

Molin valmistui teatteritaiteen maisteriksi Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta vuonna 2011. Teatteritaiteen ohjaajan tutkinto hänellä on Turun taideakatemiasta. Molinin näyttelijäntyölle oli leimallista myös tässä tarkkuus. Hänen roolinsa oli toimia lähes sanattoman esityksen äänekkäänä osapuolena. Molin näytti meille, miten sanat muuttuvat muotoaan toistojen myötä ja muuttuvat lopulta täysin merkityksettömiksi äänteiksi.

Esityksessä toistettiin ajatusta, että olemme tähtien lapsia. Alkuaineet, joista kehomme koostuu ovat syntyneet muinaisten tähtien ytimissä ja levisivät avarutteen näiden tähtien räjähtäessä supernoviksi. Elämän on tehnyt mahdolliseksi seuraavan sukupolven tähti, joka on pitänyt sitä yllä sitä sopivan välimatkan päässä kiertävällä planeetalla. Sama aurinko myös aikanaan kärventää tuon planeetan, kun tähti elinkaarensa päässä paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Se ei kuitenkaan ole suuri pulma, koska sekä rakkaus että kapitalismi polttavat itsensä loppuun paljon aikaisemmin. Evoluutioteoriaa vastaan taistelevat kreationistit ovat ottaneet nyt maalitauluksi myös tätä syklistä kosmosta koskevan teorian. Jumalan ”kaikki näkevä katse” kohdistuu nyt meihin avaruuteen sijoitetusta James Webb -kaukoputkesta käsin.

Rakkautta ja kapitalismia, Teatteri Telakan näyttämöllä 26.10.2025

Ohjaus ja dramaturgia Tommi Silvennoinen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valosuunnittelu Saija Raskulla/työryhmä, puvustus Tiina Helin/työryhmä, Skenografia Tommi Silvennoinen / työryhmä, näyttämöllä Sofia Molin, Antti Tiensuu, Saija Raskulla

Tampereen Työväen Teatterin Kissani Jugoslavia on mestariteos – Ohjaaja Samuli Reunanen teki ensemblensä kanssa näyttämöllä näkyväksi jotakin hyvin oleellista ja meitä kaikkia koskettavaa

Kissani Jugoslavia on syvällisesti ajateltua, vaikuttavasti toteutettua ja loistavasti näyteltyä teatteria. Osasin ennakolta odottaa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinnasta tulee syksyn merkityksellisin ensi-ilta. Se, mitä sain torstai-iltana katsomossa kokea, ylitti kaikki odotukseni. Teatterielämyksenä Kissani Jugoslavia oli oikea arvoitusten ja merkitysten aarreaitta.

*Kuvassa etualalla Samuli Muje ja Saska Pulkkinen, takana Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva © Kari Sunnari.*

Vuonna 2014 ilmestynyt Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia on moderni klassikko. Se kertoo yhden ihmisen, perheen ja suvun tarinan. Tältä ruohonjuuritasolta nousee kysymyksiä ja myös vastauksia ihmistä ja koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Minun mieleeni nousivat näytelmän aikana ne kaksi polttavinta: Miksi maailman valtioiden johtoon nousee jälleen Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Xi Jinpingin kaltaisia despoottisia alfauroksia, ja miksi radikaali oikeisto hyökkää jälleen niin raivokkaasti naisten itsemääräämisoikeutta vastaan?

Samuli Reunasen ohjaus perustuu Eva Buchwaldin Statovcin kirjasta tekemään dramatisointiin. Buchwald oli dramatisoinut myös Kansallisteatterissa vuonna 2019 esitetyn Johanna Freundlichin ohjaaman tulkinnan. Jäin tuolloin pohtimaan blogissani Jugoslavian hajoamissotien syitä. Miksi jopa 300 000 kuolonuhria vaatineet sodat syttyivät? Toisen maailmansodan jälkeen eri etniset ja uskonnolliset ryhmät olivat alueella ainakin näennäisessä sovussa keskenään. Yhteistä eri ryhmille oli myös sukuun ja perheeseen perustuva patriarkaalinen elämäntapa. Mistä syntyivät hirmutekoihin johtaneet vihanpurkaukset?

Monitasoinen todellisuus ei tietenkään avaudu yksinkertaisilla selityksillä. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että olemme ihmisiä. Kannamme lajityypillistä geeniperimää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana ainakin viimeksi kuluneiden 400 000 vuoden ajan. Kissani Jugoslavia on psykologinen draama, jonka tunnerekisterissä keskeisellä sijalla ovat viha ja häpeä.

Romaanin voi lukea hyvin poikkeuksellisissa oloissa eläneen pojan kasvutarinana, ja sama päätee tietenkin näytelmään. Statovci on kuitenkin jo romaanissa etäännyttänyt tarinan henkilöt, ja sama toistuu Buchwaldin älykkäässä dramatisoinnissa. Reunasella ja hänen näyttelijöillään on ollut vielä tukenaan Sanna Levon, Juha Haapasalon ja Jarkko Tuohimaan suunnittelema, tämän näkymättömän tason näkyväksi tekevä hieno skenografia.

Tarinan Bekim ja hänen isänsä Bajram vihaavat ja häpeävät toisiaan. Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kahdella aikatasolla, 80-luvun Kosovossa ja tämän päivän Suomessa liikkuvassa tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Eminen lapsuudenkodissa oli kaksi elämää hallitsevaa sääntöä: Ei saanut pitää melua eikä vastustaa vanhempien tahtoa.

*Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva Kari Sunnari.*

Perinteisen psykoanalyysin keinoin tarina ei kuitenkaan avaudu. Toki teatterissa näyttelijöiden läsnäolo ja suora fyysinen vuorovaikutus korostivat tarinan henkilökohtaista luonnetta. Etäännyttävänä tekijänä toimi koko ajan tarinaan liitetty voimakas symboliikka, joka ruokki ainakin tämän katsojan mielikuvitusta ja esityksen herättämiä assosiaatioita.

Ensimmäinen symboli on mukana jo kirjan ja näytelmän arvoituksellisessa nimessä. Tätä arvoitusta avasi Miia Selinin näyttelemä Emine, kertomalla, että Kosovon muslimeille kissa on likainen ja häpeällinen eläin. Tarinan nuori Bekim on ensimmäisen homoseksuaalisen suhteensa jälkeen vereslihalla, tai ainakin Saska Pulkkisen kohtauksissa rooliasuna käyttämä villapaita oli sitä. Sitten Bekimin elämään ja näyttämölle asteli puhuva kissa.

Bekimille häpeä oli kaikkein pysyvin tunne. Vihakin lientyy aikanaan, mutta häpeä on kuin kynsien alle pinttynyttä likaa. Bekimin ensimmäisenä vakituisena seurustelukumppanina tämä kissa edusti kaikkea sitä, mitä me häpeämme itsessämme. Samuli Mujeen loisteliaassa tulkinnassa mieskissa oli omahyväinen, itseriittoinen ja kateellinen suomalainen rasisti, ihmistyyppi, jonka käyttäytymismallit Lapinlahden Linnut on terävästi kuvannut biisissään ”Mulkku”.

Mitä muuta kissa symbolisoi tarinassa kuin homoseksuaalisuutta? Yhden arvauksen voi tehdä siitä, että Bekim pelastaa rähjäisen huoltoaseman takapihalta likaisen ja surkeassa kunnossa olevan kissan, jonka hän tuo reissultaan myös Suomeen.

Lapsena tarinan Bekim kärsii voimakkaasta ahdistushäiriöstä, joka ilmenee öisin käärmeitä vilisevinä painajaisunina. Isä hoitaa poikansa mielenterveyttä rajulla, vyönhihnalla annetulla selkäsaunalla. Aikuisena, heti tarinan alussa, Bekim hankkii itselleen lemmiksi suuren kuristajakäärmeen, jota näytteli Janne Kallioniemi.

Raamatun ja Koraanin kertomukset syntiinlankeemuksesta ovat lähes identtiset. Myös muslimeille käärme on joko itse Saatana tai tämän liero apulainen. Sama tarina on kuitenkin helppo mieltää myös kuvauksena meille ihmisille lajityypillisen tietoisuuden heräämisestä.

Miten meidän identiteettimme muodostuu ja miten se muovautuu eletyn elämän myötä? Lapsuudenkokemuksilla, vanhemmilla ja kulttuurilla, johon olemme sattuneet syntymään tai maahanmuuttajana ajautumaan, on varmasti vaikutusta siihen, millaisiksi me kasvamme. Tässä peilimaailmassa isä Bajram ja Bekim ovat toistensa peilikuvia. Näitä kahden sukupolven miehiä yhdistää perimä ja lahjakkuus. Tarinan Bajram on yliopistossa koulutettu kielitieteilijä, ja Bekim pääsee opiskelemaan korkeakouluun elokuva-alaa.

Tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Kuvassa äitiä näytellyt Mia Selin ja kuvan kohtauksessa käärmettä näytellyt Janne Kallioniemi. Valokuva © Kari Sunnari

Upeassa loppuhuipennuksessa Kallioniemen näyttelemä isä nousee suunnattoman suurelle pöydälle puolustamaan omaa identiteettiään. Tähän identiteettiin kuuluvat vaimo, lapset ja suku, eivät erillisinä yksilöinä vaan kokonaisuutena. Maanpakolaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat vieneet Bajramilta kaikki nämä hänen identiteettinsä oleelliset osat.

Tuo valtava pöytä toi hakemattakin mieleen korona-ajan uutiskuvat, joissa presidentti Putin oli neuvottelevinaan Moskovan Kremlissä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Ukrainan tilanteesta yhtä tajuttoman pitkän pöydän päässä.

Näytelmässä pöytä kaadettiin lopulta kyljelleen, ja sen kansi kääntyi meihin katsojiin päin suureksi, näyttämön levyiseksi peiliksi. Samalla näyttämöä hallinnut valkoinen väri muuttui suureksi hopeanhohtoiseksi pinnaksi.

Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut vasta 236 vuotta. Se on ihmisen biologisessa historiassa lyhyt aika. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin joulukuussa 1948, eli tavallaan vasta hetki sitten. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat edelleen suurelle osalle maailman ihmisistä olemassa lähinnä vain paperilla. Putinilla on tapana puhua pilkallisesti kultaisesta miljardista, jolla hän tarkoittaa meitä länsimaissa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä.

Jugoslaviassa yhteiskuntarauhaa piti yllä Josip Broz Titon kommunistinen diktatuuri. Titolla oli diktatuurille sama perustelu kuin nyt Venäjällä ja Kiinassa harvainvaltaa ylläpitävillä – yhteiskuntarauha. Balkanin alue on aikanaan ollut idän ja lännen, kristittyjen ja muslimien välisten sotien taistelutanner vuosisatoja. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien hajota ja hallitse -politiikka johti etnisten ryhmien välisiin verisiin konflikteihin.

Kissani Jugoslavia, Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 23.10.2025

Pajtim Statovcin romaanista dramatisoinut Eva Buchwald, ohjaus Samuli Reunanen, puku- ja lavastussuunnittelu Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa, läheisyyskoreografi Johanna Elovaara, kulttuurikoordinaattori Saban Ramadani, rooleissa Saska Pulkkinen, Miia Selin, Janne Kallioniemi, Samuli Muje.

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

*Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen*

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.

Ryhmäteatterin Rosettan kivi haastoi katsojan ja palkitsi oivaltamisen ilolla

Ryhmäteatterin näytelmässä Rosettan kivi nuori ranskalainen tutkija Jean-François Champollion yrittää ratkaista lähes maanisella vimmalla kiveen hakattujen hieroglyfien arvoituksen. Samalla asenteella katsojan kannattaa lähteä teatteriin tätä näytelmää katsomaan.

*Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo. Kuva © Mitro Härkönen*

Ensi-illassa käsikirjoittaja Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste eivät päästäneet meitä katsojia helpolla. Näytelmän kantava ajatus tuli esiin kuitenkin kristallinkirkkaana. Kysymys oli tieteen autonomiasta. Se on jälleen uhattuna.

Näytelmässä liikuttiin usealla eri aikatasolla ja siinä puhuttiin useita kieliä. Robin Svartströmin bravuureihin kuului muun muassa hänen arabiankieliset repliikkinsä egyptiläisen intendentin roolissa.

Jo katsomoon tultaessa hämmennystä aiheutti Anna Sinkkosen lavastus. Koko näyttämö ja kaikki lavasteet oli verhoitu tai kääritty harmaanvalkoiseen kankaaseen. Niihin kätkeytyviä salaisuuksia korostivat vielä näyttämölle levitettyjen pakettien ympärille kiedotut narut.

Näytelmä kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneista orientalisteista. Arkeologia nousi tuolloin julkisuudessa eturivin tieteeksi, kun Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Egyptologiasta tuli aikansa muotitiede.

Näytelmän koko nimi on Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti. Teatterin kotisivujen mukaan se on Snickerin uusi monikerroksinen näytelmä kunnianhimosta, muistamisesta ja siitä, keiden katsetta me elämässä janoamme. Esitys tutkii inhimillisellä otteella yritystämme ymmärtää ja hallita tuntematonta. Lavasteen ohjaama Rosettan kivi kysyy, miksi haluamme tulla muistetuksi – ja mitä olemme valmiita uhraamaan sen vuoksi?

Nykyajan mittapuun mukaan nuorena, vähän yli 40-vuotiaana kuollut Champollion oli ilmetty tarinan sankari. Rosettan kivi ei kuitenkaan noudattanut historiallisen draaman tuttua kaavaa. Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo.

Mieleen tuli tämän päivän minuuttijulkisuudessa näkyvä hahmo, Big Bang Theory -sarjan nobelisti Sheldon Cooper (Jim Parsons). Näytelmän Champollion repi muun muassa surutta vanhemman veljensä ja elättäjänsä Jacques-Joseph Champollionin (Svartström) tutkielmien sivuja omiin vertaileviin analyyseihinsa.

Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Alex Anton, Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga. Kuva © Mitro Härkönen

Kiistaa tieteellisen läpimurron tekijänoikeuksista käytiin Champollionin ja englantilaisen Thomas Youngin välillä. Young teki pioneerityötä hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisessa ja hän pääsi Rosettan kiven kohdalla niin pitkälle, että tunnisti faarao Ptolemaios V:n nimen merkkien joukosta. Young oli monilahjakkuus, joka teki merkittävimmät tieteelliset löydöksensä fysiikassa ja matematiikassa. Näytelmässä Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon.

Tieteellisessä kiistassa oli kaikuja kahden nyt jo entisen eurooppalaisen suurvallan, Ranskan ja Englannin välillä Euroopan ja maailman herruudesta käydyistä sodista, joita oli tuohon mennessä käyty säännöllisin väliajoin ei vain sataa, vaan ainakin kuusisataa vuotta. Näytelmän Champollion merkitsi oman läänityksensä laittamalla British Museumin tiloissa säilytettävän Rosettan kiven juurelle Ranskan pienoislipun.

Kiinnostavin jännite näytelmän tarinassa syntyi Champollionin ja orientalistien henkisen johtajan, Silvestre de Sacyn välille. Minna Suuronen näytteli viimeksi mainittua Pariisin kuninkaallisen kirjaston kuraattoria tinkimättömällä arvovallalla. Sacyn roolissa Snicker on kirjoittanut näkyväksi käsityksensä orientalismin poliittisesta ulottuvuudesta.

Päästyään perille hieroglyfien salaisuudesta Champollion pystyi lukemaan myös muita hieroglyfeillä kirjoitettuja tekstejä, jotka olivat säilyneet kiveen hakattuina tuhansia vuosia. Hän oivalsi, että esimerkiksi Vanhan testamentin kertomukset olivat valikoituja muunnelmia näistä ikivanhoista tarinoista. Näytelmän Champollion veti verhot tämän salaisuuden edestä ja verhojen takaa paljastui Philippe de Champaignen 1600-luvulla maalaama maalaus, jonka aiheena oli Mooses ja laintaulut.

Tällainen löydös ei tietenkään sopinut Sacylle ja muille ranskalaisten ja ylipäätään valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskoville orientalisteille. Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen kolmen tutkijan voimin. Pian tämän jälkeen tarinan sankari kuoli.

*Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon. Nhagan vieressä Santtu Karvonen Youngin palvelijan Yolandan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen*

Varmasti moni tieteilijä haluaa tulla muistetuksi Nobel-palkinnon voittajana. Uusia Nobeleita jaetaan parhaillaan. Aivan kohta myös näemme, saako presidentti Donald Trump himoitsemansa rauhan Nobel-palkinnon tämän vuoden jaossa. Tavallinen pulliainen saa nykyisessä huomiotaloudessa omat 15 sekuntia julkisuutta sosiaalisessa mediassa.

Snicker ja Lavaste eivät paljasta lähteistään oikeastaan muuta kuin sen, että idea näytelmään syntyi, kun he olivat yhdessä tutustumassa British Museumin kokoelmiin. Käsikirjoitusta varten Snicker ja hänen kaksi tekstidramaturgiaan, Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ovat tehneet epäilemättä valtavasti taustojen selvitystyötä. Jo käsiohjelmasta ilmenevä produktioon osallistuneiden henkilöiden määrä kertoi siitä, että tähän näytelmään on laitettu aivan poikkeuksellisen paljon resursseja.

Ensi-illassa näytelmä oli uskottava ja vakuuttava. Ei ole sattuma, että oman aikansa sivistynyttä eliittiä näytelmässä edustanut de Sacy puhui kuin meidän aikamme populistinen oikeistopoliitikko. Minusta se tuntui hyytävältä enteeltä. Minne ne kuluneet 200 vuotta karvaine opetuksineen ovat hävinneet?

Tiede on teatterin tavoin yhteisöllistä. Ketään tieteen historian suurista neroista ei ole kasvatettu tynnyrissä. Snickerin näytelmä käsitteli tätä tieteen yhteisöllistä luonnetta ja yhteisöllisyyttä mielestäni ansiokkaasti.

Venäjällä putinistit väärentävät historiaa menneiden pitkien kommunistivuosien antamilla rutiineilla. Yhdysvalloissa kielletään kirjoja ja maan museoita muutetaan evankelisten kristittyjen mielenmaisemaan sopiviksi.

Eikä historiatiede ole tällä totuuden jälkeisellä ajalla ainoa tiede, jossa tieteen autonomia on haastettu ja tutkimus alistettu palvelemaan nationalistisia, imperialistisia ja uskonnollisia tavoitteita. Myös lääketiede, biologia ja kaikki humanistiset tieteet on haastettu erilaisia poliittisia päämääriä toteuttavien ajatuspajojen toimesta. Ohjaukselta eivät ole välttyneet edes soveltavat insinööritieteet. Maailmanlaajuisesti sovittujen tai ainakin sovellettujen teknisten standardien aika saattaa pian olla ohi.

Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti Näytelmän kesto 2 tuntia 30 minuuttia Käsikirjoitus Elina Snicker, tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ohjaus Saana Lavaste, ohjaajan assistentti Moe Mustafa, rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen, lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria, esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen