Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Korjaamo on ajatuksia herättävä komedia, jonka huumori lähtee oivalluksesta

Korjaamo on näyttelijöiden teatteria. Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen kyky näytellä koko kehollaan hakee vertaistaan. Omat paikat katsomossa kannattaa hankkia mahdollisimman läheltä näyttämöä. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Tällaista teatteria oli ilo katsoa. Tai ei vain katsoa, vaan kokea. Kansallisteatterin Korjaamon esityksessä illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta oli aivan poikkeuksellisen voimakas.

Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen näyttelijäntyö oli sitä lajia, jonka kuvaamisessa tarttuu helposti ylisanoihin. Kaksikon vahva keskinäinen dialogi ei rajoittunut vain siihen, mitä käsikirjoittaja Mika Myllyaho on heidän roolihahmoilleen kirjoittanut, vaan myös molempien mimiikka, kehojen kieli hipoi täydellisyyttä.

Tällaiseen virtuositeettiin ei varmaan pääse edes ahkeralla harjoittelulla. Siihen tarvitaan vuosikymmenien ura kansallisella päänäyttämöllä ja läheinen työtoveruus.

Katsojana saattoi olla vain kiitollinen, että pääsi mukaan näin hienoon dialogiin näyttelijöiden ja yleisön välillä.

Korjaamon toinen peruspilari on Myllyahon syvällisesti ajateltu ja tarkasti rajattu käsikirjoitus. Tässä näytelmässä oli mukana kaikki oleellinen eikä mitään turhaa, tai ainakin siltä se tuntui. Myllyahon analyysi yhteiskunnan tämän hetkisestä todellisuudesta 50-luvulla syntyneiden ikäluokkien näkökulmasta on terävää ja vakuuttavaa.

Myllyahon Ryhmäteatterille edellisellä vuosikymmenellä kirjoittamassa trilogiassa (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) tarkasteltiin yksilöiden kautta työelämän ja koko yhteiskunnan muutosprosessia nuorten aikuisten näkökulmasta. Korjaamossa eletään jo niitä ”vaihdevuosia” kuudenkympin ja kuoleman välissä.

Suuret ikäluokat pitävät sukupolvensa suurena saavutuksena tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa. Myllyahon teesi on siinä, että myös tämän päivän kuusikymppiset elävät luokkayhteiskunnassa ja tämä jako vain syvenee.

Tästä kahtiajaosta lähtee myös Myllyahon komedian komiikka. Ainakin me varttuneet katsojat tunnistimme heti näytelmän roolihahmot omiksemme, ammattikoulupohjalta autokorjaamon omistajaksi ja yksityisyrittäjäksi ryhtyneen Jallun (Palo) ja akateemisten vanhempien maisteripojan ja lukion rehtorin Olan (Pääkkönen).

Myllyahon ohjauksesta jokainen uraansa aloitteleva ohjaaja voi käydä katsomassa mallia, miten komedian kohtaukset rakennetaan. Korjaamossa näytelmän hauskuus ei kuitenkaan lähtenyt kohtausten oikeaoppisesta ajoituksesta, vaan sydänalasta asti kumpuava nauru irtosi Myllyahon tekstin oivaltavuudesta.

Näytelmän Jallu uskoo, että digitalisaatio johtavat käsityöammattien häviämiseen. Toisaalta ainakin työnantajien edustajat pitävät parhaillaan isoa porua siitä, ettei töihin saa päteviä asentajia, hitsaajia tai maalareita mistään ja syyttävät työttömiä laiskureiksi.

Kukaan ei enää jaksa muistaa sitä, että Juha Sipilän hallitus ajoin vajaat neljä vuotta sitten ammattikoulutuksen alas Suomesta valtavilla budjettileikkauksilla.

Näytelmän Jallu ja Ola ovat lapsuuden ystäviä, joita skideinä yhdisti erilaisista taustoista huolimatta peruskoulu ja partio.

Tänään tällaisia yhdistäviä tekijöitä on entistä vähemmän. Vanhempien varallisuus ja merkkituotteet luovat uusia jyrkkiä yhteiskunnallisia raja-aitoja, On vain ajan kysymys, milloin Suomessa luovutaan myös yhtenäiskoulutuksesta. Toisen asteen koulutuksessa tästä periaatteesta on jo itse asiassa luovuttu.

Näytelmässä Jallu ja Ola pelastavat Jallun firmaa konkurssilta ryhtymällä tubettamaan autokorjaamovideoita. Noin kuusikymppiset tubettajat ovat hauska idea. Alle parikymppisten lasten ja nuorten innostus nettivideoiden tekemiseen ja katsomiseen saattaa olla kuitenkin se suurin digimaailman ja sosiaalisen median tuoma uhkakuva.

Suomessa armeijan käyneet pojat testataan niin kutsutulla palikkatestillä. Näiden, lähes koko poikien ikäluokille tehtyjen älykkyystestien perusteella suomalaisten poikien keskimääräinen älykkyys on laskenut vähitellen ikäluokka ikäluokalta 90-luvun alusta lähtien.

Meillä on keskuudessamme yhä suurempi joukko poikia ja nuoria miehiä, jotka ”tietävät” tietokoneista kaiken, mutta eivät osaa edes auttavasti lukea tai kirjoittaa.

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Korjaamo

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Myllyaho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Harri Kejonen

Äänisuunnittelu Iiro Iljama

Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen