Maaninkavaara on sydäntä kouraiseva tragedia ja huikea selviytymistarina samassa paketissa

Viena Kostamo ja Lauri Haltosonen näyttelevät eläytyen ja ajatuksella Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaarassa. Kuva Matti Saarela

Kulttuurin metsästäjien Maaninkavaara on terävästi ajateltu ja tyylikkäästi toteutettu näytelmä. IRTI-teatterin kantaviin voimiin vuosia kuulunut Lauri Haltsonen ja nuori Viena Kostamo näyttelevät mahtavasti. Ainakin minun sydäntäni lämmitti seurata, miten Kostamo ensin eläytyi ja sitten suorastaan heittäytyi erittäin vaativaan rooliinsa.

Teatterin merkittävin vahvuus, vuorovaikutus näyttelijöiden ja yleisön välillä, syntyi nyt helposti ja syveni syvenemistään tarinan edetessä.

Kirjailija Miika Nousiainen on uuden ajan Jari Tervo. Hänet on poimittu Nelosen Hyviin ja huonoihin uutisiin ja moniin muihin makasiiniohjelmiin meitä hauskuuttamaan.

Ehkä siksi myös Nousiaisen kirjoista tehdyissä kirjallisuuskritiikeissä, tarinoiden koomisuus nousee keskeiselle sijalle. Maaninkavaara ei kuitenkaan ole komedia, vaan tragikomedia ja tässä mielessä romaanin dramatisoinut Teemu Salohalme on tehnyt hienoa työtä.

Imatran Maaninkavaaran ohjaaja Sami Sivonen on myös oivaltanut tarinan todellisen luonteen loistavasti. Kohtauksista oli riisuttu pois kaikki turha teatteri.

Toteutuksessa tarinan syvältä kouraiseva traagisuus tuodaan esiin pienin elein ja lähes huomaamatta. Kuitenkin se koskettaa. Ohjaus on Sivoselta taitavaa työtä. Näytelmässä päästään tarinan pintaa syvemmälle, paljon syvemmälle.

Tätä alle viivaa myös hankaluudet, joita tarinan rakenne aiheuttaa. Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne on samalla se päätepiste, johon tarinan traagisuus huipentuu.

Samalla se on myös näytelmän varsinaisen tarinan alku, kohta, jossa henkilöiden esittelystä siirrytään itse juoneen.

Esitystä tukee poikkeuksellisen hyvin myös Emmy Haltsosen, Ville-Pekka Lambergin ja Sivosen yhdessä suunnittelema minimalistinen lavastus. Näin me siirrämme elämämme palikoita. Aluksi näyttämän kaksi puista sermiä tuntuivat turhilta, sisääntuloijen perinteeseen kuuluvalta liimaltaa liimalta, mutta nekin saivat selityksensä, kun kulissit kaatuivat näytelmän lopussa.

Maaninkavaara on näytelmä meitä ihmisiä elähdyttävistä ja kiduttavista pakkoajatuksista. Tarinan Martti (Haltsonen) on noin viisikymppinen koulun vahtimestari ja isä, jota riivaa urheiluhulluus. Martin suhde urheiluun on yhtä pakonomainen ja ehdoton kuin vaikkapa kiihkouskovaisen suhde uskontoon.

Juoksemiseen liittyy Martin mielessä vain ehdottomia totuuksia, jotka sen suomalaiset pyhimykset Lasse Virenistä Kaarlo Maaninkaan ovat kanonisoineet uroteoillaan juoksuradoilla.

Kuten kaikessa kiihkoilussa, tässäkin tapauksessa ruumiita syntyy, tosin heti tarinan alussa. Tarinan Martille rakkaus on toki kiva ja kaunis asia, mutta se pilaa lupaavan urheilijan.

Tarinan Heidin (Kostamo) osaksi tulee toimia isänsä hulluuden ukkosenjohdattimena hänen veljensä traagisen kuoleman jälkeen. Asetelma on siis psykologisesti kiinnostava ja siitä löytyy monia tasoja.

Heidiä näyttelevä Kostamo on sisäistänyt roolin hienosti. En tiedä, onko Kostamo opiskellut puhetekniikkaa. Artikulointi oli joka tapauksessa selkeää ja ne tärkeät vivahteet tulivat mukaan, kun hän alkoi eläytyä näyttämöllä rooliinsa.

Kostamon lahjakkuudesta kertoo myös vähän varsamainen ja sellaisena hyvin puhutteleva mimiikka. Ilmeet ja eleet vastasivat katsojan roolihahmoon liittämiä odotuksia. Mitään ei ollut liikaa, eikä mitään jäänyt myöskään kaipaamaan.

Ehkä Kostamo harrastaa tosimielessä juoksemista tai vaikkapa tanssia myös oikeassa elämässä. Ainakin vuorosanat tulivat takeltelematta ja hengästymättä myös näytelmän kiivastempoisten juoksukohtausten aikana. Kostamon näyttelemistä katsoessaan oli helppo vakuuttua siitä, että Maaninkavaara on myös huikea nuoren ihmisen selviytymistarina.

Haltsosen bravuureihin kuului itsetyytyväinen ilme, joka on myös todellisessa elämässä ominainen omassa uskossaan vahvoilla. Minä olen totuus ja elämä.

Ehkä Haltsosen replikointi olisi aivan näytelmän lopussa kaivannut hieman lisää tarkkuutta. Mutta toisaalta se oli myös nujerretun miehen puhetta ja todennäköisesti Sivosen ja Haltsosen roolin suhteen tekemä tietoinen valinta.

Teatterin harrastajat pääsevät aina silloin tällöin tulkinnoissaan sfääreihin, joita jopa ammattilaisten on vaikea tavoittaa. Maaninkavaara on tätä harvinaista lajia. Hyvin tehty.

Kulttuurin metsästäjät: Maaninkavaara

Dramatitisointi Miika Nousiaisen romaanista: Teemu Salohalme

Ohjaus: Sami Sivonen

Rooleissa: Lauri Haltsonen ja Viena Kostamo

Lavastus: Emmy Haltsonen, Ville-Pekka Lamberg ja Sami Sivonen

Äänisuunnittelu: Emmy ja Lauri Haltsonen

Valosuunnittelu: Emmy Haltsonen

Kotkan kaupunginteatteri lupaa kevyttä yläpilveä

Aki Kaurismäen kirjoittaman tarinan nuorta paria näyttelevät Kotkassa Eeva Hautala ja Osku Haavisto. Kuva Juha Lahtinen/Kotkan kaupunginteatteri

Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat on toteutettu hyväksi havaitulla sapluunalla. Otetaan joukko ikivihreitä iskelmiä, jotka liittyvät suurten ikäluokkien nuoruuteen ja liitetään kappaleiden väliin siteeksi tarinaa.

Tämän musiikkiteatterin lajin toimivuudesta ei kuitenkaan ole enää takuuta.

Edesmenneen Rauli Badding Somerjoen aikoinaan ainutlaatuisella tavalla tulkitsemassa biisissä pilvien ohella myös riimityksen kertoja karkaa kauas. Näin on tehnyt myös viime vuosina kovin moni nuori kymenlaaksolainen.

Musiikkiteatterin esittäjänä Kotkan kaupunginteatterilla on pitkät ja hienot perinteet. Kotkasta löytyy lajityypin osaamista ja tämä osaaminen henkilöityy Kouvolan Teatterista Kotkaan palanneeseen kapellimestari Ari Ismälään.

Näillä perinteillä on myös kääntöpuolensa, pysähtyneisyys. Tuoreet ideat ja oma persoonallinen näkemys olivat lauantain ensi-illassa kortilla. Tällä iäisyys konseptilla maakunnalliset laitosteatterit katoavat tästä maailmasta suurten ikäluokkien mukana.

Tarina on Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta, mutta henkilökuvat ovat tietysti jo lajityypin takia äärimmäisen ohuita. Esimerkiksi näytelmän Lauri oli ohjaaja Pia Lunkan ja näyttelijä Osku Haaviston jäljiltä se ikuisesti sama suomalaisen miehen karikatyyri.

Tarinaa pitää eläytyä näyttämällä esitettyjen kappaleiden kautta. Vajaat kaksi tuntia kestävään potpuriin on saatu mahtumaan peräti 20 kappaletta. Kappaleiden perusteella katsojan oli mahdoton ajoittaa esitystä oikein millekään vuosikymmenelle ja minusta myös tekijöiden tyylitaju horjui.

Piti kysyä itseltään, miksi esimerkiksi Tuomari Nurmion Stadin slangilla sanoitettu Skulaa tai delaa on otettu Kotkassa esitettävään potpuriin mukaan.

Kohtaus, jossa Lise Holmberg tulkitsi Pelastusarmeijan uniformuihin pukeutuneen orkesterin kanssa Valto Tynnilän säveltämää ja sanoittamaa kappaletta Pieni sydän, on lainattu Kaurismäen elokuvasta Mies ilman menneisyyttä.

Elokuvassa kappaleen tulkitsee Annikki Tähti ja Pelastusarmeijan kapteenia näyttelee cameo roolissa Peter von Bagh. Elokuvassa kohtaus on aivan huikea, mutta sen lainaaminen näytelmään osoitti minusta, etteivät tekijät ehkä ole ajatelleet käsillä olevan Kaurismäen käsikirjoituksen merkityssisältöjä ihan loppuun asti.

Käsiohjelmassa Lunkka kirjoittaa tarinan ajankohtaisuudesta. Sodan kokeneiden sukupolvien suuri suunnitelma ja unelma tasa-arvoisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, murtui 90-luvun lamaan ja massiiviseen joukkotyöttömyyteen. Joidenkin mielestä Kaurismäen elokuva on ainoa, joka kuvaa tämän kansallisen tragedian seurauksia yksilötasolla.

Tuosta 90-luvun lamasta on kuitenkin kulunut jo yli 20 vuotta. Ei Lunkka silti ole väärässä puhuessaan näytelmän ajankohtaisuudesta. Suomen talouden rakennemuutos on runnellut juuri Kymenlaaksoa kovin kourin, eikä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ja lähes kymmen vuotta kestänyt taantuma ole tätä rakennemuutosta tehnyt yhtään helpommaksi.

Teatterin ylläpitäjä Kotka on yksi suomen velkaantuneimmista kunnista ja kaupunkina vararikon partaalla. Ehkä tämä tosiasia selittää myös teatterin tekijöiden varman päälle pelaamisen.

Oikeisiin musikaaleihin ei ole varaa eikä resursseja, mutta musiikkiteatterilla saadaan katsojatilastot edes jotenkin siedettävälle tasolle. Nämä tilastot kun ovat nykyisin koko ajan paitsi kaupungin taloudesta päättävien virkamiesten, myös kaupunginvaltuustoihin ja lautakuntiin valittujen perussuomalaisten suurennuslasin alla.

Itse esityksessä tämä todellisuus ei näy oikeastaan mitenkään. Kauas pilvet karkaavat on kevyttä viihdettä. Lunkan peräänkuuluttama yhteisöllisyys toki näkyy jo siksi, että teatteri on ainakin periaatteessa yhteisön luomaa taidetta.

Kotkan kaupunginteatteri: Kauas pilvet karkaava

Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki

Ohjaus:

Musiikin sovitus ja orkesterin johto Ari Ismälä

Lavastus: Essi Santala

Äänisuunnittelu: Kaj Gynther

Pukusuunnittelu: Anne Hannula

Rooleissa: Eeva Hautala, Osku Haavisto, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Jyri Ojansivu, Ella Mustajärvi, Anne Niilola, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Ari Malmi, Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Petri Salonen.

Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 9.9.2017

 

 

 

 

 

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen

 

 

Pelkuruus on kuolemansynneistä pahin

Belarus Free Theateren Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria, jonka kidutuskohtaukset ja vankilakuvaukset tuntuivat luissa ja ytimissä myös katsomon puolella. Kuva Alex Brenner/Tampereen teatterikesä

Belarus Free Theatren Burning Doors –esityksessä pakottava sanomisen tarve söi osan huikean fyysisen esittämisen tehoista. Siitä huolimatta esitys tuntui luissa ja ytimissä asti. Pelkuruus on kaikista ihmisen kuolemansynneistä pahin.

Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors päättyi Tampereen Teatterikesässä sitaattiin Mihail Bulgakovin romaanista ”Saatana saapuu Moskovaan”. Loputtoman pitkään yksinäisyyteen tekojensa takia tuomittu Pontius Pilatus tilittää Ješua Ha-Notsrille (kirjan Jeesus-hahmo) tekojaan.

”Suurin kaikista synneistä on pelkuruus”, Pilatus sanoo.

Vavahduttavinta esityksessä oli kuitenkin tajuta, miten yksin ovat myös ne, joilla on rohkeutta avata suunsa ja vastustaa Putinin Venäjän nomenklatuuran harjoittamaa sortoa vastaan.

Tuomiot rohkeudesta ovat olleet hyvin konkreettisia ja valtavan pitkiä. Ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov kärsii parhaillaan Venäjällä 20 vuoden leirituomiota, johon hänet tuomittiin kaksi vuotta sitten poliittisessa näytösoikeudenkäynnissä. Hänen maamiehensä, aktivisti Oleksandr Koltšenko sai samassa oikeudenkäynnissä kymmenen vuoden tuomion. 

Performanssitaiteilija Maria Alyokhina sai Pussy Riot Punk Rock –yhtyeen jäsenenä kahden vuoden vankilatuomion Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 toteutetusta performanssista. Alyokhina on yksi Burning Doors –näytelmän esiintyjistä.

Toinen näytelmän hahmoista elävästä elämästä on performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, joka protestoi muun muassa Pussy Riot ryhmän rangaistuksia vastaan neulomalla suunsa kiinni. Pavlenski on tosin mukana esityksessä vain hänen töistään otetuissa, näyttämölle heijastetuissa kuvissa.

Tolkun ihmiset vastaavat Venäjällä tähän haasteeseen välinpitämättömyydellä. Gallupien mukaan presidentti Vladimir Putin nauttii edelleen jopa 80 prosentin kannatusta tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Mutta ei välinpitämättömyys ole vain Valko-Venäjän diktatuurissa tai Venäjän näennäisdemokratiassa elävien ihmisten helmasynti. Myös me demokraattisissa länsimaissa elävät ihmiset kieltäydymme itsepäisesti ajattelemasta nopeasti etenevän ilmastomuutoksen taloudellisia ja poliittisia seurauksia. Halumme pitää vielä ainakin hetken kiinni turvallisuuden illuusiosta ja pistämme siksi pään hiekkaan tai kiellämme yksinkertaisesti todellisuuden kokonaan.

Nicolai Khalezin ja Natalia Kaliadan ohjaama Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria. Kohtaukset ovat toinen toistaan upeampia. Esityksen tehoja söi kuitenkin valitun tyylilajin ja polttavan sanomisen tarpeen ristiriita. Koska kovin harva meistä Teatterikesän normikatsojista osaa venäjää ja tuskin kukaan valkovenäjää, tekstitettyä luettavaa oli kovin paljon. Tätä ristiriitaa myös tekijät pahoittelivat esityksen aikana.

Esityksen vankila ja kidutuskohtaukset olivat suorastaan piinaavaa katsottavaa. Kuvatessaan Venäjällä valtaa käyttävän virkamieseliitin toimia, esitys muuttui huikeaksi satiiriksi. Näissä kohtauksissa nomenklatuuran jäsenet varastivat veljellisessä yhteisymmärryksessä yhteistä omaisuutta ja jakoivat vankilatuomioita arvostelijoilleen.

Valtion valta perustuu viimekädessä väkivaltaan. Itsenäisen valtion tunnistaa juuri siitä, että sillä on tämän valtaa ylläpitävän väkivallan monopoli omalla alueella. Venäjällä tätä hallitsijan väkivaltaa edustaa ehkä alastomimmillaan OMON-joukkojen mellakkapoliisit, joihin viitattiin näytelmässä todella hienosti ajatellussa ja toteutetussa kohtauksessa.

Mutta ei Venäjällä tarkkailla ja rangaista vain opposition edustajia ja rahvasta. Kaiken kattava valvonta ulottuu myös eliitin jäseniin. Tähän viitataan satiirisen hauskassa vessakohtauksessa, jossa kansaa ryöstävät nomenklatuuran edustajat harjoittavat toisinajattelua. Vessakohtausta seurasi välinäytös, jossa todistetiin, että aivan kaikki paperit tarkastetaan.

Tekijät mainitsivat näytelmässä nimeltä ranskalaisen filosofin Michael Foucaultin, eikä syyttä. Putinin Venäjä muistuttaa varmaan monessa suhteessa modernia vankilaa, jossa järjestelmän vankeja tarkkaillaan alati ja tarpeen tullen rangaistaan.

Tosin digitaalinen vallankumous ja tietoverkot ovat tehneet pikkuhiljaa koko maailmasta peili-ikkunaala varustetun sellin, jossa tarkkailu käy vaivattomasti. Länsimaissa psyykkisiä lynkkaustuomioita jakaa toistaiseksi lähinnä vain sosiaalinen media, mutta aika moni on myös ehtinyt menettää opiskelu- tai työpaikkansa sopimattoman vitsin tai väärinajattelun takia.

Tyylilajeista satiiri ja sarkasmi ovat joutuneet tämän uudenlaisen tarkkailuyhteiskunnan ensimmäisten uhrien joukkoon. Kafkamaisesta byrokraattisesta typeryydestä on tullut koko kansan yhteinen asia.

Fjodor Dostojevski on Belarus Free Theatren tekijöille yhä jonkinlainen kotijumala. Dostojevskin kirjojen humanismia ei kukaan varmaan kiellä, mutta yhtä totta on myös se, että hän oli oman aikansa lapsi, isovenäläinen nationalisti ja juutalaisten vihaaja, jonka mielestä venäläiset olivat jumalan valittu kansa.

Ajatus jostain kansasta jumalan valittuna on tietysti läpeensä ällöttävä. Venäläisten naapurit ukrainalaisista ja puolalaisista baltteihin ovat viime vuosisatoina saaneet myös tuntea nahoissaan tällaisen ajattelun seuraukset.

Dostojevskin maamiehen, kirjailija Vladimir Nabokovin luonnehdinta tästä kirjallisuuden ikonista oli aikoinaan tyly: ”Elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija.”

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolai Khalezin

Ohjausyhteistyö: Natalia Kaliada

Koreografi ja harjoitusohjaajat: Bridget Fiske, Maria Alyokhina ja Maryia Sazonava

Esiintyjät, tekstin ja teoksen suunnitteluyhteistyö: Maria Alyokhina, Pavel Haradnitski, Kiryl Kanstantsinau, Siarhei Kvachonak, Maryia Sazonava, Stanislava Shablinskaya, Andrei Urazau ja Maryna Yurevich

Näyttelijävalmennus ja avustava harjoitusohjaus: Maryna Yurevich

Lavastus: Nicolai Khalezin

Valo- ja videosuunnittelu: Joshua Pharo

Rumpumusiikki: Alexander Lyulakin (Boombox)

Äänisuunnittelu ja muu musiikki: Richard Hammarton

Yhteistyössä: ArtReach as part of Journeys Festival International, Melbourne Arts Centre, Falmouth University’s Academy of Music ja Theatre Arts

 

 

 

     

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

 

 

 

 

 

 

 

 

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei  voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä

 

 

 

 

 

 

Tom of Finland nostettiin Tampereen Teatterikesässä komeasti kansakunnan kaapin päälle

Kehonrakentaja Ville Eerolasta sukeutui Turun kaupunginteatterin musikaalissa oikea homoikoni. Kuvan kohtauksessa taidemuseon yleisö pohtii kysymystä onko Touko Laaksosen taide pornoa vai ei? Kuva Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandissa Tuomas Parkkisen libretto ja Reija Wäreen upea ohjaus veistävät Touko Laaksosesta sankaripatsaan.

Turun kaupunginteatterin esitys oli minulle mojova yllätys. Suomessa, tai ainakin Turussa osataan tehdä aivan loistavaa estradiviihdettä. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin esitystä varten tekemät sävellykset ja  Parkkisen mutkaton ja hauska libretto veivät mukanaan.

Tässä musikaalissa tullaan suoraan suoleen.

Reija Wäreen ohjaama Tom of Finland ei ole muotokuva homoeroottisilla piirroksillaan maailmanmaineeseen nousseesta Touko Laaksosesta tai analyysi häneen taiteestaan vaan sankaripatsas.

Esityksen Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalainen taiteilija ja sankari, joka on auttanut miljoonia homomiehiä löytämään oman seksuaalisen identiteettinsä.

Laaksonen käytti töissään taitavasti liioittelua tehokeinoina. Eroottisissa kuvissa miesten sukuelimet ovat pesäpallomailojen kokoluokkaa ja miehillä on lihasmassaa enemmän kuin Arnold Schwarzeneggerillä ja muilla sumuisten vuorten gorilloilla.

Liioittelu sopii siis myös Laaksosesta tehdyn musikaalin tyylilajiksi kuin nenä päähän.

Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen eli nuoruuttaan ja seksuaalisesti aktiivisinta elämänvaihettaan sotavuosina ja jälleenrakennuksen henkisesti ahtaina vuosina. Ristiriita tuon ajan todellisuuden ja Laaksosen luomien fantasiahahmojen välillä on ollut tuolloin vielä suurempi kuin me osaamme edes kuvitella.

Homous oli Suomen rikoslaissa rangaistavaa aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Tätä todellisuutta on vaikea mieltää nyt, kun elokuva ja viihdeteollisuus ovat tehneet Laaksosen luomista hahmoista populaarikulttuuriin kuuluvia ikoneja.

Homomies, joka Laaksosen nuoruudessa pyrki toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan, oli uskottavammin estynyt ja pelokas mies, usein toistuvien pahoinpitelyjen uhri, kuin itsetietoinen ja lihaksikas macho. Ainakin minun on helppo ymmärtää, miksi Laaksosen kuvat ovat olleet niin voimaannuttavia monille homomiehille.

Parkkinen avaa libretossaan myös tämän näkökulman, mutta se jää tietysti väistämättä reippaan menon jalkoihin samoin jännite Laaksonen ja hänen taiteilijasisarensa Kaija Laaksosen välillä.

Rajankäynti Laaksosen taiteen ja pornografian välillä on meille hienohelmaisille esteetikoille kova pala purtavaksi. Myös pornoteollisuuden keskeisin tyylikeino on liioittelu. Korot ovat korkeita, mallien rinnat tuovat mieleen tuotantoennätyksistä palkitun lypsykarjan ja dildot ovat koivuhalkojen kokoisia.

Kysymys lienee riikinkukkoefektistä. Eläinten pariutumiskäyttäytymisessä liioittelu on yleistä. Mitä suuremmat sarvet sitä viettelevämpi pukki. Esimerkiksi riikinkukon kohdalla tämä pariutumiseen liittyvä atrappi on kehittynyt sellaisiin mittoihin, että se on kantajalleen hengenvaarallinen.

Kysymys on tietenkin myös kontekstista. Taiteilija, joka kuvaisi heteroseksiä Laaksosen liioittelevalla tyylillä, ristiinnaulittaisiin todennäköisesti pornon tekijänä.

Etsimättä tulee mieleen ainakin amerikkalaisen sarjakuvagurun Robert Crumbin taide. Hänen kuvissaan peuhaaminen jättisuuren melan kanssa on ainakin esteettisessä mielessä todella likaista puuhaa.

Koko musikaalin avainkohtaus tulee heti esityksen alussa ja siinä kerrotaan Toukosen ensimmäisistä uusista nahkasaappaista.  Parkkinen ja Wäre palaavat tähän näkökulmaan tai oikeammin teemaan myös kohtauksessa, jossa taidenäyttelyn yleisö ihmettelee sitä, miten toistensa kanssa rakastelevat miehet näyttävät Laaksosen näyttelyn kuvissa nauravan täyttä kurkkua.

Minun omassa, muuten Mimosan hipiää muistuttavassa mielessäni alaston miesvartalo ei herätä oikein minkäänlaisia väreitä. Aistillisuus on kuitenkin juuri se asia, joka tekee selvän pesäeron Laaksosen taiteen ja pornografian välillä.

Aistillisuus on urheilutermein erittäin herkkä yksilölaji. On varmasti totta, että Laaksosen töillä on maailmassa miljoonia ihailijoita. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että myös homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten joukossa on vähintään yhtä monta miljoonaa ihmistä, jotka eivät syty Tom of Finlandin taiteesta.

Laaksosen töiden taiteen hieman myöhäsyntyisessä hypetyksessä on paljon myös meidän heteroseksuaalien tavanomaista hölmöilyä. Kun ei ymmärretä, ryhdytään luokittelemaan. Ylistämällä alistaminen alkaa helposti siitä, että ihmisen koko elämäntyö arvioidaan vain tämän yhden ominaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Touko Laaksonen ansaitsee merkittävänä taiteilijana oman paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksia.

Se on hienosti tehty turkulaisilta. Ja hienoa on tietysti myös se, että vetävän musikaalin kaksi viimeistä näytöstä esitettiin täällä Tampereella.

Turun kaupunginteatteri: Tom of Finland

Libretto: Tuomas Parkkinen

Sävellys: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos

Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre

Lavastus: Jani Uljas

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Jarmo Esko

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu: Jari Tengström

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Rooleissa: Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Clyde Van Loji, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Jonas Saari, Riitta Salminen, Aleksi Seppänen

Muusikot: Jussi Vahvaselkä (orkesterin johto, koskettimet, haitari), Katariina Sallinen (viulu), Matti Moilanen (sello), Juha Keskinen (kitarat), Ari Kataja (bassot), Ville Vihko  (koskettimet), Jani Riihimäki (rummut, lyömäsoittimet), Kimmo Gröhn (tenori- ja sopraanosaksofoni, huilu, koskettimet, lyömäsoittimet), Samuli Nieminen (altto- ja baritonisaksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti)

Yhteistyössä: Tom of Finland Foundat

 

 

 

 

 

 

 

Pitääkö myös kaikkia tämän maailman kusipäitä kohtaan tuntea myötätuntoa?

 

Niklas Häggblom näyttelee hengästyttävällä intensiteetillä perheen hirviöäitiä Armia. Mikään pulmunen ei myöskään ole Milla Kankaan upeasti tulkitsema tytär Helli. Kuva Raisa Kilpeläinen/Tampereen Teatterikesä.

Aurinkoteatterin Saalistajat on sysimusta komedia. Sanna Hietalan esikoisnäytelmä puhkaisee meidän humaanina itseämme pitävien ihmisten illuusioiden kuplan ja paljastaa entisen hyvinvointiyhteiskunnan raunioille syntyneen järjestelmän todellisen luonteen.

Huhtasaaren ohjaus jatkaa ja täydentää sitä omaperäistä ja ilmaisuvoimaista teatterin tekemisen traditiota, joka on syntynyt Aurinkoteatterin taiteellisen johtajan Leea Klemolan taiteellisen työn tuloksena. Ei siis ihme, että Tampereen Teatterikesän pääohjelma sai minut Klemolan fanina hihkumaan riemusta.

Juuri näin teatteria pitää tehdä, tai oikeammin, juuri tällaista teatteria minä haluan nähdä ja kokea.

– Äidillä on oikeus juoda itsensä kuoliaaksi ja tehdä se turvallisissa olosuhteissa, näytelmän Salinin susiperheen poika Jarno (Wilhelm Grotenfelt) kuvaa yhdessä näytelmän avainrepliikeistä nykyisen ”valinnanvapausyhteiskunnan” syvintä olemusta.

Ihminen on eläin eläinlajien joukossa. Tämä on biologinen tosiasia. Minun kaltaiseni maallikon ei tosin tarvitse ajatella kuin perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaarta vakuuttuakseni asiasta.

Puheet ihmislajin ylivertaisesta älykkyydestä ovat vähintäänkin liioittelua. Näin minusta tuntuu, vaikka toki tiedän, että ylimielisyys on pahin kaikista kuolemansynneistä.

Omaa minuuttamme läpäisevää tunnetilaa, jonka me tapaamme mieltää vakaumukseksi, ei määrää järki, vaan se on meille lajina tyypillisen vaistotoiminnan ja elinympäristön muovaama reaktiomalli.

Näytelmän koomisen lähestymiskulman Hietala on rakentanut biologian kautta. Kysymys kuuluu, ovatko elämän uraputkessa sivuraiteille joutuneet ihmiset aivan oma lajinsa, eräänlaisia varjoisten laaksojen gorilloja, meidän ihmisten villejä serkkuja?

Ekonomisteille ja poliitikoille yhteiskunnasta syrjäytyneet ovat erittäin suuri ja ikävä kuluerä kansantalouden kirjanpidossa. Siksi heitä pitää yrittää sopeuttaa tai oikeammin säilöä mahdollisimman kustannustehokkaasti.

Kätevimmin tämä käy tekemällä yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista yksilön ongelmia. On yksilön oma vika, jos hän ei pärjää pelissä, jonka sääntöihin hän ei voi mitenkään vaikuttaa.

Vielä viime vuosisadalla, kun Suomessa rakennettiin hyvinvointivaltiota, panostuksia sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon pidettiin sijoituksina. Nyt ne ovat poliitikoille pelkkiä kustannuksia.

Tämä talouden uusi raudanluja paradigma tekee sosiaalipolitiikasta jälleen kristillistä laupeudentyötä. Osattomuuden tuskaa hoidetaan lääkkeillä. Ei siis ihme, jos erilaiset terapiat alkavat näyttää puoskaroinnilta ja Juha Sipilän hallituksen ehdollistamiseen perustuva työllistämispolitiikka näyttää ehdollistamiseen perustuvalta koirakoululta.

Jalkapanta on jo vakiintuneessa käytössä vankeinhoidossa. Ehkä työllisyyden hoidossa vielä otetaan käyttöön tämä koirien sähköpanta.

Terveydenhoidossa useimmat meistä tunnistavat vielä esimerkiksi homeopatian puoskaroinniksi. Politiikan puolella tällainen homeopatia kelpaa meille äänestäjille edelleen kuin väärä raha.

Tunnekylmästä äidistä tuli kaikkien inhimillisten kärsimysten perimmäinen syy ja symboli, kun Sigmund Freudin ajatukset aloittivat maailmanvalloituksensa. Saalistajien äiti, Niklas Häggblomin huikealla intensiteetillä näyttelemä Armi Salin on tässä mielessä oikea lehmä, hirviöäiti, joka sopisi vaikka psykoanalyyttisen ajattelun toteemiksi.

Tähän kiteytyy Hietalan mukaan myös yksi näytelmän ydinkysymyksistä. Voimmeko me ja pitääkö meidän tuntea myötätuntoa myös kusipäitä kohtaan?

Teatterikesän infossa Hietala kertoi kirjoittaneensa Saalistajia vuosia. Näytelmään uhrattu aika ja vaiva näkyvät. On hyvin palkitsevaa kokea teatteriesitys, jonka voimakkaiden, emotionaalisten vyörytysten taustalla kulkee koko ajan kirkas ajatus.

Häggblom, Milla Kangas, Wilhelm Grotenfelt ja Paul Holländer näyttelivät tiistaina Tampereen Teatterikesän näytöksessä upeasti.

Myös näytelmän skenografia on hienoa ja hyvin ajateltua ja hienoa työtä. Nämä Salinit ovat toteutuksessa todella varjoisen laakson gorilloja.

Aurinkoteatteri: Saalistajat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sanna Hietala

Rooleissa: Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Milla Kangas

Ääninäyttelijät: Frank Skog, Antti L.J. Pääkkönen

Ohjaajan assistentti: Carita Drew

Lavastus, puvut: Raisa Kilpeläinen

Valosuunnittelu: Anttoni Halonen

Äänisuunnittelu: Niklas Nybom

Laulujen sovitus ja taustanauhat: Miika Snåre, Tommi Lahtonen

Maskeeraus: Kaija Heijari

Kuvajaiset: Rasmus Vuori, Anttoni Halonen

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo