”Asiat pitää ilmaista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisemmin.”
Albert Einstein.
Ohjaaja Mikko Roihan tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta Villisorsa on Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto, jota syksyllä aletaan esittää myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.
Tampereen teatterikesän infossa Roiha arveli, että Villisorsan reseptillä toteutetut yhteistuotannot ovat malli, johon riutuvat maaseututeatterit voivat tarttua. Kysymyksessä on siten tärkeä produktio, johon on kohdistunut suuria odotuksia.
Viime syksynä ensi-iltansa saaneen esityksen kritiikit ovat olleet myönteisiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Lauri Meren Roihan Villisorsa on suorastaan häikäissyt selkeydellään.
Tavallisen katsojan mielipidettä edustaa todennäköisesti paremmin lahtelaisen teatterinharrastajan Kari Naskisen mielipide. Naskisen mustavalkoisen kritiikin keskeisen sisällön voi tiivistää toteamukseksi, ettei Roihan tulkinta Villisorsasta kaipaa muta kuin lisää järeitä hauleja ahteriinsa.
Ibsen lanseerasi vuonna 1884 kantaesitetyssä näytelmässään käsitteen elämänvalhe: ”Jos riistätte keskinkertaiselta ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”
Käsiohjelmassa suoraksi sitaatiksi Ibseniltä merkitty lause on ilmeisesti koko näytelmän kokoava motto. Omasta ajastaan ja tekstuaalisesta viitekehyksestään irrotettuna tämä lausahdus on paitsi ylimielisen elitistinen myös luvalla sanottuna typerä. Väite pitää sisällään olettamuksen, että se esittäjällä on itsellään objektiivinen tieto elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta, kuten tapana on sanoa.
Roiha on kääntänyt itse Ibsenin tekstin uudestaan alkuperäistekstistä. Käännöstyössään hän on käyttänyt apunaan Ibsenin näytelmän saksankielistä (!) käännöstä. Roihan käännöksessä Ibsenin henkilöt eivät puhu kirjakieltä, vaan Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteista koottua sekakieltä.
Ibsen itse käytti näytelmissään puhekieltä, runomittaisen teatterikielen asemasta. Tampereen Työväen Teatterin ja Lahden kaupunginteatterin näyttelijöille hämäläisaksentti varmaan luontuu ihan hyvin. Etelä-Pohjanmaan murteen oikeaoppisuudesta en menisi takuuseen, vaikka Roiha työskenteli 2000-luvun alussa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana.
Roihan pyrkimyksellä näkemyksen selkeyteen on kuitenkin hintansa. Ainakin minua jäi vaivaamaan ajatus, että Roihan tekemässä dramatisoinnissa on hukattu monia Ibsenin näytelmän nyansseja. Ibsenin teksti kestää huonosti tätä Roihan valaistumista.
Ibsenin omalla vuosisadalla kristilliseen etiikkaan perustuva porvarillinen ideaali ja todellisuus erottuivat toisistaan niin paljon, että Ibsen piti idealismia yhtenä sofistikoituneen valehtelun muotona.
Näytelmän tematiikan kannalta kysymys uskosta on tietenkin aivan keskeinen. Roiha tuo uskonnon näyttämölle näyttämökuvien avulla. Näyttämölle on asetettu pitkä pöytä, joka on sen äärellä istuvine näyttelijöineen kuin suoraan Leonardo da Vincin kuuluisasta seinämaalauksesta Pyhä ehtoollinen.
Samaa tarkoitusta palvelevat Särkänniemen akvaariosta videolle kuvatut ”Jeesus-kalat”, jotka heiluttavat pyrstöjään puolet näyttämötilasta valtaavalla videokankaalla.
Näyttelijäntyön osalta Roihalla on ohjaajana kaksoisstrategia. Murteen käytöllä hän arkipäiväistää Ibsenin suuruuteen kanonisoidun Ibsenin tekstiä. Samaan päämäärään tähtää varmaan se, että hän on antanut näytelmän roolihenkilöille suomalaiset nimet ja vieläpä niin, että roolihenkilöllä on sama etunimi kuin häntä näyttelevällä näyttelijällä.
Roiha ei kuitenkaan ole ihan turhaan asustelut viime vuosia Berlinissä. Hän osaa myös etäännyttää näytelmänsä ja näyttelijänsä yleisöstään tavalla, josta Bertolt Brechtkin olisi varmasti ylpeä.
Elämä on teatteria, ja varmaan siksi Roihan ohjaamat näyttelijät näyttelevät Villisorsassa ihan konkreettisesti toisilleen. Näytelmän alussa kaikki näyttelijät istuvat katsomon puolella ja katsomosta käsin tehdään myös jatkossa kaikki sisääntulot.
Minulle tutustuminen Elsa Saisioon äänikirjan lukijana oli rakkautta ensi kuulemalta. Saisio vakuuttaa myös näyttämöllä, vaikka Roiha on karsinut sovituksessaan Alhon perheen lasta (Elsa Alho/Hedvig Eklad) näyttelevältä Saisiolta pois kaikki vuorosanat.
Ibsenin Villisorsa on tragedia, jolle Roihan pelkistetty sovitus antaa koomisen vivahteen. Mistään camp-huumorista ei ole kysymys, vaan tietoisesta valinnasta. Ibsenin 1800-luvun totuudet eivät oikein tahdo nousta uudelle vuosituhannelle kuin ironian kannattelemana.
Omaa aikaamme kuvastaa näytelmässä sekin, että sen roolihahmojen joukossa ei ole veijareita tai pyhimyksiä. Kaikki hahmot näyttämöllä ovat Saision tulkitsemaa lasta lukuun ottamatta ainakin jossain määrin vastenmielisiä.
Käsiohjelmassa Roiha tunnustaa, että hän pelkää ennen muuta sitä, ettei ole ihmisenä mitenkään erityinen, vaan tuiki tavallinen. Toisaalta ehkä suurin elämänvalhe liittyy juuri menestymiseen. Erityinen ihmisestä tulee vasta, kun hän on varastanut muilta riittävän monta miljardia. Mammonaa palvovassa maailmassa ei armolle ole sijaa.