Vanja-enolla ei ole vaatteita

Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin.  Kuva Christoffer Allén
Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin. Kuva Christoffer Allén

Ukrainalaissyntyinen kohuohjaaja Andriy Žoldak tekee loputtomiin toistoihin perustuvaa aistilista ja mahtipontista teatteria. Ylistetyn ohjaajaneron Tšehov-tulkinnassa tunteet ovat kaikki kaikessa ja järjen käyttö kelpaa korkeintaan pilkan kohteeksi.

Žoldakin tapaa ohjata on verrattu ihan osuvasti säveltämiseen. Tyylilaji on pateettinen ja esityksen taustalla kovalla volyymilla soiva Sergei Patramanskijin musiikki on kuin suoraan Hollywoodin parhaiden perineiden mukaan tehdystä melodraamasta.

Tšehovin oman tulkinnan mukaan Vanja-eno on komedia hukkaan heitetystä elämästä. Kysymys on elämän tarkoituksesta ja tähän kysymykseen ei tietenkään sen paremmin Tšehovilta kuin Žoldakiltakaan löydy mitään patenttivastausta.

Vanhaksi tuleminen on tietenkin hemmetin ikävää, mutta sen me jo tiesimme entuudestaan. Eli se siitä ohjaajan terävänäköisyydestä ja näkemyksellisyydestä.

Žoldakin tulkinta klassikosta on perinteinen. Ihminen on pohjimmiltaan menneiden märehtijä, jonka mielestä ruoho on aina vihreämpää naapurin aidan toisella puolella.

Teatterissa hyvin ajateltu on jo ainakin puoliksi tehty. Edes valtoimenaan laukkaava mielikuvitus ja kekseliäisyys eivät voi korvata syvälle menevää analyysiä siitä, mitä halutaan ilmaista ja sanoa. Tässä mielessä Klockriketeaternin Morbror Vanja on kuin taitavan manipuloijan luoma temppukokoelma.

Näyttämötilan Žoldak ottaa haltuunsa jatkuvalla liikkeellä. Varsinkin näytelmän pitkässä johdanto-osassa näyttelijät käyvät suorastaan ADHD-kierroksilla.

Näyttämötilaa hallitsi sen keskelle asetettu allas, jonka vesissä Vanja-enoon käännösvirheen takia livahtanut vedenneitokin saattoi polskia sydämensä halusta.

Allasta kiersivät puiset lauteet ja tilaa jäsensivät ovet ja lasiset seinäelementit. Tietenkin näyttämöllä oli myös Žoldakin tavaramerkiksi muodostunut suuri peili.

Roolityöt ovat toki huikaisevan hienoja. Varsinkin nuori Alma Pöysti näyttelee näytelmän Sonjaa suorastaan hengästyttävällä intensiteetillä.

Žoldakin tehokeinona käyttämiin toistoihin kuului myös jatkuva vilauttelu. Katsoja sai jännittää, lähteekö Linda Zilliacukselta tai Pöystiltä seuraavaksi paita päältä tai pöksyt jalasta.

Miehiä toki riisutaan kelteisilleen suomalaisen teatterin lauteilla tämän tästä ja esimerkiksi Leea Klemola ohjauksissa munasillaan näyttämöllä toikkaroivista äijistä on tullut jo suorastaan jonkinlainen brändi.

Suomalaiset miesohjaajat eivät ole juuri riisuneet naisnäyttelijöitään näyttämöllä näyttävästi sitten Jussi Parviaisen loiston päivien. Žoldak on tässä asiassa selvästi meidän Jussin hengenheimolainen, mutta kuten sanottu, vanhaksi tuleminen on paskamaista. Žoldak on kuin satujen lumottu sammakkoprinssi, joka vain odottaa suomalaisen feministin suudelmaa.