Suomen hauskin mies on riemastuttava komedia ja teatterin yhteisöllisyyden ylistys

Timo Hietalan kupleteista ja näyttelijöiden omintakeisesta tanssista syntyi useita riemastuttavan hauskoja kohtauksia. Kuvassa Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari.. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa on nyt teatterin harrastajille tarjolla oikea herkkupala. Suomen hauskimmassa miehessä näytellään aivan upeasti. Martti Suosalo on tässä näytelmässä maineensa veroinen virtuoosi. Mutta ei hauskanpito jää Suosalon varaan. Koko ensemble näyttelee nyt kuin hurmoksessa.

Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään käsikirjoitus, Kujanpään ohjaus ja Pekka Korpiniityn lavastus muistuttavat kukin yhdessä ja erikseen yhdessä huikean näyttelijäntyön kanssa jotakin sellaista, jota sanotaan täydelliseksi.

Kun tähän soppaan on vielä lisätty Timo Hietalan musiikki, Sari Salmelan puvut, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran äänisuunnittelu ja Tuula Kuittisen naamioinnit, kokonaisuudesta syntyi aivan upeaa teatteria, johon oli ilo myös katsojana heittäytyä täysillä mukaan. Sai nauttia ja nauttia ja nauttia ensimmäisistä hetkistä viimeisiin, sai nauraa usein ja välillä silmät tuppasivat kostumaan myös liikutuksesta.

Suomen hauskin mies on teatteria teatterista, oikea teatterin yhteisöllisyyden ylistys. Kuten Suosalon bravuurissaan esittämä näyttelijä ja punapäällikkö Toivo Parikka julistaa, rintamalta voi karta, mutta ei koskaan näyttämöltä.

Suomen hauskin mies on Helsingin kaupunginteatterin puheenvuoro sisällissodasta tai kansalaissodasta käytyyn keskusteluun. Reitala ja Kujanpää ovat kirjoittaneet käsikirjoituksessa auki tuon sata vuotta sitten käydyn sodan keskeiset kipukohdat.

Näytelmän tematiikka kulkee samoja polkuja kuin esimerkiksi Kom-teatterin Verisuusuissa poljetaan. Aluksi kuvataan sodan voittaneiden valkoisten koston kauheutta. Sitten tehdään ensimmäiset hapuilevat eleet kohti sovintoa.

Tämän jälkeen Suomenlinnan vankileirillä viruville Helsingin Työväen Teatterin näyttelijöille muistuvat mieleen myös omat pahat teot.

Väkivaltaisten konfliktien taustalla on aina yleisiä yhteiskunnallisia syitä. Pelkkä yhteiskuntaluokkien räikeä eriarvoisuus ei vielä johtanut Suomessa sisällissotaan. Tarvittiin vielä ensimmäinen maailmansota, Venäjän bolševikkien agitaatio ja viljantuonnin loppumisesta johtunut nälänhätä.

Reitalan ja Kujanpään hieno psykologisesti tarkkanäköinen oivallus on siinä, ettei nämä tekijät edes yhdessä vielä avaa portteja yksittäisille hirmuteoille. Tarvitaan yksilön omaan henkilöhistoriaan ja traumoihin perustuva henkilökohtainen syy, joka lopulta saa ihmisen painamaan liipaisinta.

Reitala ja Kujanpää eivät kuitenkaan jätä kehyskertomustaan edes tähän. Näytelmä päättyy vielä yhteen, todella yllättävään käänteeseen, jossa höyhenet pöllähtävät oikein kunnolla.

Tätä juonen käännettä on tässä turha paljastaa. Viimeisen kohtauksen vaikuttavuus pedataan esityksen aikana ja sen arkkitehtina toimii Reitalan ja Kujanpään ohella Rauno Ahonen, joka teki aivan huikean upean roolityön vankileirin komendantin, kapteeni Hjalmar Kalmin roolissa.

Ahonen antaa pokerinaamallaan pahuudelle todella arkiset ja sellaisina hyvin pelottavat kasvot. Ahonen on paitsi vallanhimoinen mitättömyys keisarin valtaa havittelevassa Suomessa vuonna 1918, myös tämän päivän uusliberalisti, jonka mielestä ihmisellä ei ole mitään itseisarvoa, vaan ihmisen arvo perustuu siihen, miten paljon hän ansaitsee rahaa.

Kujanpään ohjaus on todella hieno taidonnäyte. Suomen hauskin mies on hurjaa vauhtia etenevä komedia, jossa ei ole yhtään kuollutta kohtaa. Koomisten kohtausten iskut osuivat aina aivan oikea-aikaisesti siihen kohtaan, jossa nauruhermot ovat solmussa rintalastan alla.

Aivan upeasti toteutetut sisääntulot veivät katsojan pykimättä myös seesteisten kohtausten tunnelman ytimeen. Teatteri on parhaimmillaan juuri silloin, kun elämä on ihmeellistä ja arvoituksellista myös näyttämöllä.

Kujanpään ohjauksen kivijalka on Korpiniityn lavastus. Korpiniitty on rakentanut kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivälle osalle ja sen ympärille toimivan kokonaisuuden, jonka avulla ohjaajan on ollut helppo ottaa näyttämötila haltuunsa.

Kiivaan menon keskellä ehditään vielä käsitellä perusteellisesti suomalainen humala ja käydä porukalla saunassa. Molemmat kohtaukset ovat sisäpiirin vitsejä, jotka avautuvat helposti myös katsojalle. Hurmioituneessa, aivojen mielihyvähormonien oksitosiinihumalassa ihminen on näyttämöllä ja miksei myös oikeassa elämässä paljaimmillaan – ja onnellisimmillaan.

Oman lukunsa ansaitsee Hietalan musiikki. Hietala on herättänyt näyttämöllä henkiin viime vuosisadan alun kuplettiperinteen. Kohtaukset, joissa Suosalo ja kumppanit esittivät näitä lauluja omaperäisellä koreografialla höystettyinä, olivat riemastuttavan hauskoja.

Suomen hauskin mies on oikea teatteritaiteen ylistys. Samalla Reitala ja Kujanpää käyttävät painavan puheenvuoron rohkeuden ja sananvapauden puolesta. Teatteri heijastelee omaa aikaansa niin hyvässä kuin joskus myös pahassa. Suomen rohkeimman miehen sanoma on selvä aina manifestiksi asti: Myös taiteilijoilla ja nimenomaan taiteilijoilla pitää olla rohkeutta sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita, kun on tämän sanomisen paikka ja aika.

Helsingin kaupunginteatteri: Suomen hauskin mies

Käsikirjoitus: Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Musiikki: Timo Hietala

Puvut: Sari Salmela

Valot: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu:Aleksi Saura

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Rooleissa: Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu ,Risto Kaskilahti, Mikko Reitala, Jarkko Soininkoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Tatu Sinisalo, Tuukka Leppänen, Petrus Kähkönen, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo, Jesse Mast, Jarkko Soinikoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen ja Heikki Ranta

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.

Kremlin kellot soivat yhä kovaa

Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.