Q-teatterin Medusan huone on älykästä ja voimakasta teatteria – esitys näyttää sen, mitä ei voi sanoiksi pukea

Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa maailmankirjallisuuden äärellä. Näyteikkunan takana Elina Knihtilä ihmettelee Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista luettujen sitaattien naiskuvaa. Kuva Aino Nieminen/Q-teatteri

Kirjailija-ohjaaja Saara Turusen Medusan huone on oikea taidonnäyte. Teatterissa kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sen mikä on merkityksellistä voi näyttää. Turusen napakka ohjaus, Janina Rajakankaan upea koreografia ja kokeneiden näyttelijöiden taitava ja ilmaisuvoimainen mimiikka tekivät Q-teatterin Medusan huoneesta teatterielämyksen, joka liimasi ainakin minut reiluksi puoleksitoista tuntia penkkiin kiinni.

Hyvä kun muistin välillä hengittää. Tällaista teatterin pitää olla! Voiko tällaista teatteria olla?

Medusan huone on itse asiassa lähes sanatonta teatteria. Puheenvuoroja tässä näytelmässä saavat oikeastaan vain miehet, tai oikeammin miesten muodostama kollektiivinen yhteisö, miesten maailma, joka hallitsee yhä sekä kulttuuria että siitä käytävää keskustelua.

Naiset saavat puheenvuoron vain tehdäkseen muutaman kiperään kysymyksen. Yhden avainkysymyksen tekee heti näytelmän alussa Katja Küttnerin esittämä naishahmo: Miksi yleensä vain miesten kirjoittamista näytelmistä tulee joskus suuria klassikoita, joista tehdään yhä uusia sovituksia, mutta naisten kirjoittamista näytelmistä ei juuri koskaan?

Näytelmän nimi viittaa antiikinajan Kreikan jumaltarustoon. Mytologiassa Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene vihastuu tästä ja muuttaa Medusan käärmehiuksiseksi hirviöksi, koska Medusa oli vietellyt (!) Poseidonin kullankeltaisilla hiuksillaan.

Me kannamme kielessä mukanamme yhä antiikin ajan kulttuuria ja vielä enemmän tietysti seemiläisten paimentolaisheimojen uskomuksia ja tapakulttuuria vuosituhansien takaa. Kielen kautta näillä ikivanhoilla asenteilla ja uskomuksilla naisten ja miesten asemasta perheessä ja yhteiskunnassa on tietenkin yhä keskeinen sija meidän ajattelussamme ja tunne-elämässämme.

Turunen kertoo käsiohjelmaan painetussa tekstissä näytelmänsä lähtökohdista. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa ja lukea, mutta mielellään ehkä vasta esityksen jälkeen. Itse näytelmä on niin loistavaa ja voimakasta teatteria, että sen kannattaa antaa tulla läpi ensin suodattamattomana.

Turunen viittaa pohdinnoissaan ranskalaisen filosofin Hélène Cixousin esseeseen Medusan nauru, jossa viime vuosisadan merkittäviin ajattelijoihin lukeutuva Cixous pohtii, mitä voisi olla feminiini kirjoittaminen. Miten kielen sisään rakennetut patriarkaaliset konventiot voidaan murtaa tai muuttaa?

Ehkä Turunen on Medusan huoneessa löytänyt yhden toimivan keinon taistella kielen patriarkaalista tyranniaa vastaan. Hän on kirjoittanut näytelmän, jossa ei kerrota, vaan näytetään, miten asiat ovat.

Loistavaa!

Minun oli miehenä hieman vaikeuksia tunnistaa näytelmän naishahmojen esittämiä tunnetiloja. Ymmärsin kuitenkin hyvin, miten sen meissä jokaisessa esiintyvän sisäisen ilon, joka laittaa vaikka siivotessa kehon ja mielen tanssimaan, voi hyytyä ympäröivän yhteisön esteettisiin normeihin, joita niin kutsuttu miehen katse kontrolloi.

Tästä esineellistävästä katseesta saimme näytteitä maailmankirjallisuudesta, kun Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa lukivat sitaatteja Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista. Nainen ei näissä sitaateissa ole toimija tai partneri, vaan objekti.

Turusen viisto huumori puri tässäkin kohtauksessa ainakin minuun oikein kunnolla. Varmasti ainakin ratsastusta harrastavat ja talleilla hevosten ilmaisina hoitajina puurtavat tytöt noteerasivat katsomossa myös sen, millä välineellä maailmankirjallisuutta työnnettiin näyttämölle.  

Tunnistettava hahmo oli näyttämöllä ainakin Aksinja Lommin näyttelemä, jakkupukuun pukeutunut työpaikan puurtaja, ahkera Liisa, joka nöyrästi puurtaa yli oman osuutensa, jotta saman työpaikan miehet voivat ottaa tilansa ja nauttia myös töissä vapauden valtakunnastaan.

Hän saa palkaksi murusia miesten itselleen jakamasta tunnustuksesta ja huonoa omaatuntoaan miehet peittävät määrittelemällä tämän Liisan typeräksi kanaksi. 

Toki tunnistin myös itseni esimerkiksi kohtauksessa, jossa Elina Knihtilä tuskailee ravintolassa ylimielisesti käyttäytyvän tarjoilijan (Tommi Korpela) kanssa sitä, ettei koskaan pysty ottamaan itselleen sitä tilaa, joka hänelle kuuluu.

Ehkä hieman ironistakin on, että Ylermi Rajamaan reippaan polkan tahdissa tanssiva sika meinaa kahdessa kohtauksessa varastaa koko show’n. Ensin tämä Tinder-ajan Don Juan seivästää erinäköisiä peruukkeja keppinsä varteen ja toisessa kohtauksessa sama sikanaamariin sonnustautunut karju ripustaa näitä saalistamiaan päänahkoja narulle voitonmerkeiksi.

Nämä kohtaukset olivat hykerryttävän hauskoja ja aika lailla raivostuttaviakin. Niissä korostui Turusen, Rajakankaan ja Rajamaan virtuositeettia lähentelevä taituruus ja ehkä myös se, miten voimakas ilmaisukeino taidolla toteutettu komiikka on teatterissa.

Tasa-arvo ei synny teorioista eikä hyvistä aikomuksista. Se vaatii ihan konkreettisia tekoja. Naisen asemasta perheessä tai parisuhteessa voi päätellä jo aika paljon siitä, onko hänellä käytössään oma tila, oma huone.

Milja Ahon lavastuksessa tämä tila oli Q-teatterin näyttämöllä todella konkreettinen. Ahon lavastus, Ada Halosen valosuunnittelu, Suvi Matinaron pukusuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu todistivat ainakin minulle, miten suuriin tehoihin hyvin perinteisillä ratkaisuilla teatterissa päästään, kun ne niveltyvät saumattomasti yhteisön tuottamaan taiteelliseen kokonaisuuteen.

Lavastuksen hienouihin yksityiskohtiin kuului muuten sujettua tilaa rikkonut suuri näyteikkuna. Medusan huone oli todella ilmaisuvoimaista teatteria.

Turunen kuuluu epäilemättä niihin lahjakkaisiin teatterin tekijöihin, joille kuvataide on voimakas inspiraation lähteistä. Medusan huoneen videoissa ja käsiohjelmassa on esillä amerikkalaisen Georgia O’Keefen taidetta. Voimakkaista väreistään ja kukka-aiheistaan tunnettu O’Keeffe oli aikaansa edellä 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Monikulttuurisessa, mutta valtavirran osalta puritaanisessa Amerikassa O’Keeffia pidettiin ja pidetään naisen seksuaalisuuden kuvaajana. Ehkä näin oli ja on, mutta hyvin laajassa spektrissä. Kysymys on itsensä kokemisesta, minuudesta yhteisön jäsenenä.

Medusan huoneessa Katja Küttnerin esittämä tyttö varistelee itsestään ja kaivaa pöksyistään punaisia ruusun terälehtiä.

Miehillä on omissa sankaritarinoissaan tapana kuvata läheistä suhdettaan lähiyhteisön muihin miehiin veriveljeytenä. Ehkä naisten välisessä solidaarisuudessa, sisaruudessa kysymys on paljon konkreettisemmasta ja aivan olemassaolon ytimessä olevasta asiasta.

Medusan huone

G-teatterin esitys 9.4.2019

Teksti ja ohjaus Saara Turunen

Koreografi Janina Rajakangas

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylermi Rajamaa

Lavastu Milja Aho

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Suvi Matinaro

Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä   

Maskeeraussuunnittelu Emilia Kawamura    

Toiset virkkaa, toiset twerkkaa

jälkeenjäävät
Pate Pesoniuksen montaasitekniikalla toteutetut näyttämökuvat kuvaavat sattuvasti, miltä Jälkeenjäävien huikea lavastus näytti. Se oli valojen ja kuvien kakofoniaa. Kuvassa Elena Leeve ja Tommi Korpela. Kuva Q-teatteri/Pate Pesonius

Kollektiivisesti älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Elämä on absurdia. Juuri kun kuvittelit kiivenneesi onnesi kukkuloille, huomaat istuvasi vyötäisiäsi myöten haisevassa kurassa. Näin se käy, hui hai.

Elämä ei ole helppoa ja melkein yhtä vaikeata on kuvata sitä absurdin huumorin keinoin. Q-teatterin tekijät onnistuvat kuitenkin siinä, mikä on melkein mahdotonta. Jälkeenjäävät on hillittömän hauskaa ja ennen kaikkia älykästä teatteria. Jo esityksen nimen monista merkityksistä voisi kirjoittaa pitkän esseen (mikä tietenkään ei olisi enää yhtään hauskaa).

Jälkeenjäävät koostuu lyhyistä ja pitkistä episodeista. Jokainen ryhmän jäsen on osallistunut niiden aiheiden ideointiin. Ohjaaja Jani Volasen mestarillinen työn jälki näkyy kuitenkin varsinkin pitkien episodien esittämisessä.

Otetaan tähän esimerkkinä vaikka episodi, jossa omaiset kokoontuivat kirkkoherran johdolla pohtimaan tarinan lesken miehensä haudalle pystyttämän ”Manneken Pis” –patsaan aiheuttamia haittoja.

Kohtausta varten kirjoitettu teksti on loistava, se on täynnä yllättäviä käänteitä. Todellisen naurupommin episodista teki Volasen ohjaus. Kohtauksen ajoitukset menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Huomasin itsekin kiljuvani naurusta, vaikka mielen pohjalla kaiversi lauantai-iltana ja kaivertaa yhä Kansallisteatterin Keuhkojen aiheuttama syvä ahdistus.

Me miehet toimimme välillä (tai oikeammin usein, ikävä kyllä) omassa omnipotenssissaan kuin ääliöt. Koko esityksen ehkä hauskin, tai ainakin karmaisevin episodi on kohtaus, jossa noin viisikymppinen yritysjohtaja ja golffari (Tommi Korpela) piti kokoon kutsumansa perheen edessä eropuheen vaimolleen ja esitti sen jälkeen Virkkaa ja twerkkaa -räpin uudelle pissityttöystävälleen.

Tämän episodin jälkeen ainakaan minun ei tarvinnut enää kummastella, mitä tarkoitusta varten näyttämöä koristivat tapettujen villieläinten täytetyt päät. Maailmassa on monenlaista jälkeenjääneisyyttä, mutta Korpelan esittämän hahmon edustama inhimillinen tyhmyys on varmasti seurauksiltaan sitä kaikkein tuhoisinta sorttia.

Korpela oli lauantai-iltana hurjassa vedossa ja samaa voi sanoa Pirjo Longasta, Eero Ritalasta, Lotta Kaihuasta, Jussi Nikkilästä ja Elena Leevestä. Kollektiivisesti hyvin älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Jälkeenjäävät alkaa toisinnolla kohtauksesta, jolla alkoi myös Aleksi Salmenperän q-teatterilaisten kanssa tekemä elokuva Häiriötekijä. Eri taidemuotoja ei pitäisi vertailla keskenään, mutta kyllä nyt tekee mieli sanoa, että teatteri voittaa mennen tullen elokuvan, mitä ilmaisuvoimaan tulee.

Teatterissa on jotain ainutlaatuista. Se on tässä ja nyt niin kuin elämä itse. Eikä teatterin voima perustu vain näyttelijöiden läsnäoloon, suoraan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Myös Ville SeppäsenAnnukka Pykäläisen ja Sakari Tervon Jälkeenjääviä varten tekemä lavastus oli aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaisen, äänien ja valojen kakofonian keskellä me pelkäämme toinen toisiamme.

Salmenperän elokuvassa visuaalisuusnappula on väännetty tietotekniikan sallimilla keinoilla varsinkin elokuvan viimeisessä, hautausmaakohtauksessa kympille. Se ei kuitenkaan tuntunut samalta, eikä juuri miltään.

Volasen ja hänen kumppaneidensa absurdi komiikka toki toimii hienosti myös valkokankaalla ja televisioruudulla. Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat viime vuosikymmeninä edustaneet suomalaisen televisioviihteen ehdotonta kärkeä.

 

 

 

 

Seksuaalisen halun näyttämöllä

Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.
Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.

Q-teatterin Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia oli vapauttava teatterielämys. Me emme ole ensisijaisesti miehiä tai naisia, vaan ihmisiä myös silloin, kun oikein vimmatusti panettaa.

Ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ansaitsee mitalin tasa-arvon edistämisestä ja ihmisten seksuaalista suuntautumista koskevien ennakkoluulojen hälventämisestä.

Sarkola todistaa näytelmällään rohkeasti sen, että se mikä on yksityistä ja intiimiä voi samalla olla näin esitettynä myös jotakin hyvin merkityksellistä ja yleispätevää.

Näin tehdään taidetta.

Parisuhteen solmiminen ja ylläpito on aina yhtä konstikasta. Tätä vaikeuskerrointa ei ilmeisesti pienennä yhtään se, että naisen seksuaalinen halu kohdistuu toiseen naiseen. Naisparin pitää ilmeisesti käydä läpi kaikki ne samat vaikeudet, joita heteropareillakin on.

Ihastuminen, rakastuminen tai edes vuosien myötä syntynyt syvä kiintymys eivät aina kulje käsi kädessä yksilön seksuaalisten fantasioiden kanssa. Edes se, että nainen tuntee oman kehonsa ja tunnistaa omat seksuaaliset halunsa ei auta välttämättä tunnistamaan toisen naisen tarpeita ja haluja.

Tähän varmasti viittaa myös näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Me olemme kaikki haluinemme ainutkertaisia yksilöitä, mutta kyllä tavassa, jolla naiset ja miehet ilmentävät ja toteuttavat haluaan ilmenee myös jollakin yleisellä tasolla eroja. Itse asiassa Sarkola aloittaa näytelmänsä kohtauksella, joka hyvin kuvaa ainakin yhtä näistä eroista.

Ensimmäisessä kohtauksessa nainen kertoo rakastetulleen, miten hän haluaisi toteuttaa tähän kohdistuvaa haluaan. Hän kuvailee hyvin konkreettisin arkikielen sanoin, miten haluaisi hyväillä tämän ihastuksensa kohteen jalkoväliä.

Sarkola käyttää kohtauksessa viisaasti englannin kieltä. Suomenkieliset rivoudet pudottaisivat todennäköisesti ainakin osan esityksen katsojista kärryiltä heti kättelyssä. Mutta sama toimii varmasti myös suomen kielellä:  kun sanottava lähtee pakottavasta tunteesta, rivoudet muuttuvat runoudeksi.

Miehen halua Sarkola kuvaa osuvasti karussa kohtauksessa, jossa näytelmän minäkertoja kokee 19-vuotiaana teatteriopiskelijana yhden yön jutun ihailemansa miesnäyttelijän kanssa. Aktin aikana mies kääntää tytön vatsalleen ja työntää lupia kyselemättä peniksensä tämän peräaukkoon.

Lähes kaikkien miesten seksuaaliseen haluun liittyy voimakkaita fantasioita penetraatiosta, tai näin ainakin itse miehenä kuvittelen asioiden olevan. Alkukantainen halu työntää penis yhä uusiin ”naaraisiin” on niin voimakas, että se voi johtaa jopa näin brutaaleihin ja egoistisiin tekoihin.

Tarinan mies käyttäytyy kuin vaippapaviaani, jolle lauman alempiarvoisten yksilöiden pitää kääntää peräpäänsä tökittäviksi osoittaakseen alemmuuttaan. Sarkola kuitenkin todistaa, etteivät naisetkaan ole tässä suhteessa mitään pulmusia. Huulia ja kieltä tarvitaan naisten välisissä suhteissa muuhunkin, kuin eroottisen puheen tuottamiseen.

Q-teatterin Jotain toista on teatteria teatterista. Esityksessä minäkertoja tekee ohjaajana työryhmänsä kanssa näytelmää naisen seksuaalisesta halusta. Dramaturgisen ratkaisun avulla Sarkola onnistuu analysoimaan terävästi seksuaalisuuden ja vallan suhdetta.

Asemaan tai henkiseen johtajuuteen perustuva valta lisää yksilön mahdollisuuksia toteuttaa omia seksuaalisia halujaan. Tällaisia pelejä pelataan kaikissa työyhteisöissä, mutta varmasti juuri teatterissa, jossa ihan tarkoituksella haetaan fyysisen läsnäolon ja tunneskaalan rajoja, myös oma seksuaalisuus korostuu.

Rakastuminen ja intohimo ovat luovaa työtä tekevälle ihmiselle parasta mahdollista huumetta, joka hakkaa viisi nolla kaikki tavanomaiset pullosta tai purkista nautittavat piristeet. Sarkola pohtii työryhmineen terävästi sitä, missä kulkee rakkauden ja hyväksikäytön raja? Helppoja vastauksia tähän kysymykseen ei ole.

Sarkola vakuutti ainakin minut siitä, ettei yksilön seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä sen kannalta, miten näitä meidän seksuaalisuuteemme oleellisesti liittyviä ihmissuhdepelejä pelataan. Tällä pelillä on myös nimi, sitä sanotaan elämäksi.

Ida Kuningas, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen näyttelivät tarinan naisroolit upeasti. Sarkola on sekoittanut tavanomaista roolijakoa niin, että neljä heistä näyttelee kukin vuorollaan sekä tarinan minäkertojaa että hänen ihastuksensa kohteita. Parviainen näyttelee kertojan puolisoa. Ratkaisu alleviivaa kauniisti sitä, tämän pitkään jatkuneen parisuhteen erityisluonnetta ja merkitystä tarinan kertojan elämässä.

Tommi Korpela tulkitsi näytelmän kaikki miesroolit. Miehen bravuureihin kuului haluproduktion tuottavan teatterin teatterinjohtajan rooli. Hahmo oli ilmeisen tunnistettava, koska teatterikesän esityksessä Tampereen Teatterin katsomossa istuneet näyttelijät ja muut teatterin ammattilaiset suorastaan räjähtivät nauruun sen aikana.

Vaikka Sarkola käsittelee näytelmässään elämän peruskysymyksiä, niitä kaikkein tärkeimpiä, ilman kiertelyä, esityksen toteutus oli ilmavan kevyt. Esitys oli ajoittain myös aivan hulvattoman hauska, vaikka en ihan kaikkia teatterin tekemiseen liittyviä sisäpiirin vitsejä ymmärtänyt.

 

 

 

 

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri
Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta.  Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu  tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin.  Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.