Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen

 

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.

Suomen hevonen laitetaan lihoiksi ilman päätä ja häntää

 

Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Sirkku Peltolan Suomen hevonen on hyvin puhelias näytelmä. Vaikeusastetta lisää vielä se, että kysymyksessä ei ole syntyjä syviä syväluotaava tragedia, vaan satiirilla höystetty komedia.

Linnoituksen kesäteatterin Suomen hevonen kirmasi ensi-iltaan hieman keskeneräisenä. Kohtausten ajoitukset eivät olleet vielä kohdallaan. Esitys puuroutui aika-ajoin varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Siinä oli uraansa vasta aloittelevan rock-kokoonpanon soundi.

Hakemattakin tulee mieleen, että työryhmä on joutunut työstämään näytelmää aivan liian kireällä aikataululla.

Ongelmia lisäsi se, että aivan keskeistä roolia näyttelevälle Eeva Litmaselle oli torstai huono päivä. Litmanen unohti vuorosanojaan ja putosi takeltelun takia monta kertaa roolistaan. Tämä on tietenkin kohtalokasta komediassa, jossa tarkka ajoitus on kaiken hauskuuden perusta.

Vauhtiin Litmanen pääsi kunnolla vasta toisessa näytöksessä.

Peltolan syksyllä 2004 KOM-teatterissa kantaesitetty Suomen hevonen on tekstinä kestänyt hyvin aikaa. Peltolan suomalaisen teatterin perinteestä ammentava satiiri osuu edelleen maaliinsa. Niskavuoren perillisiä tässä ollaan.

Sovituksessaan ohjaaja Misa Palander korostaa perheen matriarkan, Äiten roolia, jota Litmanen tulkitsee.

Lavastaja Päivi Pöyhölä on lavastuksessaan rakentanut näyttämölle perheen matriarkalle oikean valtaistuimen päällekkäin kasatuista lastauslavoista.

Olen itse nähnyt Suomen hevosen Mikkelin teatterissa. En jaksa muistaa miten sillä ohjaaja päätti näytelmänsä. Palanderin tapa tehdä se Linnoituksen kesäteatterissa ei minusta ole ehkä se kaikkein onnistunein. On menty yli siitä, mistä aita on matalin.

Tätä viimeistäkin kohtausta sävyttää jonkinlainen epämääräinen kiireen tuntu. Asioita ei ole ehkä ehditty ajatella loppuun asti.

Peltolan Suomen hevosesta kasvoi lopulta Suomi nimiseen EU-reservaattiin loukkuun jääneiden maaseudun ihmisten elämää käsittelevä trilogia.

Jo trilogian toisen osan nimi, että suvun vanha matriarkka jatkaa elämäänsä roolihahmona vielä hyvän tovin ja päättää päivänsä vasta trilogian kolmannessa osassa, kuten imatralaisen Irti-teatterin harrastajanäyttelijöiden sydämellä tulkitsemat tulkinnat näytelmistä Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset osoittivat.

Toki myös torstain ensi-illassa oli hetkensä. Spontaaneja suosionosoituksia yleisöltä saivat näytelmän varhaisteinejä näytelleiden Onerva Kärkkäisen ja Ella Mettäsen duetot.

Luulen, että myös kokonaisuus paranee, kun Suomen hevonen on saanut jonkin aikaa laukata Linnoituksen kesäteatterissa. Ajoituksen menevät kohdalleen ja yleisölehtereillä alkaa raikua spontaani nauru.

Teatterisihteeri Saara Melasen mukaan omaisten ennakkonäytöksessä kaikki meni putkeen ja esitys oli mainio. Ehkä niin. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Peltolan tekstistä löytyvät joka tapauksessa kaikki ainekset oikeaan naurujuhlaan, jollaiseksi kriitikot julistivat aikanaan KOM-teatterin esityksen.

Ei kurjuutta kummempaa

Suvi-Sisko Villanen, Anne Suomalainen ja Antti Riikonen näyttelevät Kotalan suvun klaania. Kuva Ilpo Ilves
Suvi-Sisko Villanen, Anne Suomalainen ja Antti Riikonen näyttelevät Kotalan suvun klaania. Kuva Ilpo Ilves

Imatralaisen Irti-teatterin Lämminverisissä on esillä kaikki tämän jo 20 vuotta toimineen harrastajateatterin vahvuudet. Kokemus on antanut ryhmä jäsenille esiintymisvarmuutta, puhetekniikkaa on harjoiteltu säännöllisesti ja jokainen on opiskellut omat vuorosanansa pieteetillä.

Kaiken tietenkin kruunaa se lämmin yhteishenki, joka välittyy esityksestä myös katsomoon. Tätä yhteisöllisyyttä ja sen arvoa korostaa myös Petteri Värtö esityksestä Etelä-Saimaaseen kirjoittamassaan kritiikissä.

Ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan näytelmä on kuitenkin harrastajille kova pähkinä purtavaksi.  Peltolan teksti on parhaimmillaan terävää ja tarkkanäköistä yhteiskuntasatiiria. Näytelmä on tragikomedia, joka tyylilajina pistää sekä ohjaajan että näyttelijät tiukan paikan eteen.

Toimintansa 20-vuotisjuhlaa viettävän Irti-teatterin tekijöitä ei voi ainakaan syyttää rohkeuden puutteesta. Peltolan vuonna 2004 kantaesitetystä Suomen hevosesta alkanut trilogia Kotalan klaanin vaiheista hyvinvointivaltion raunioilla on tarkkanäköisyydessään ajankohtaisempi nyt kuin koskaan.

Ahkera harjoittelu on tuottanut juhlanäytelmässä yllättävän tuloksen. Näyttelijöiden keskinäinen vuorovaikutus jäi torstain esityksessä kovin laimeaksi. Urheilutermein hyvistä yksilösuorituksista ei syntynyt täydellistä joukkuetta.

Kokeneella ja monessa liemessä keitetyllä Jorma Piispasella on ollut ohjaajana ilmiselviä vaikeuksia kohtausten ajoituksen kanssa. Monet kohtaukset tahtoivat uupua viimeistään kalkkiviivoilla suuren tekstimassan painon alla. Vuorosanoista tuli usein pitkiä ja antaumuksella esitettyjä monologeja.

Kokonaisen auton tuominen näyttämölle on ollut teatterin tekijöiltä tekninen taidonnäyte. Oranssinväriseksi maalattu Lada 1200 on saatu kuljetettua ahtaisiin tiloihin vain palasina ja auto on koottu näyttämöllä uudestaan.

Autosta tulee näyttämöllä kuitenkin helposti hirviö, joka sotekee ohjaajan tahtipuikon omiin vanteisiinsa. Se ottaa koko teatteritilan haltuunsa ja määrää myös sen, miten näyttämöllä liikutaan.

Tällä kertaa asian vatvomin voi tuntua saivartelulta. Minusta Irti-teatterin tekijät kuitenkin onnistuivat huomattavasti paremmin trilogian toisen osan (Yksiöön en Äitee ota) toteutuksessa, vaikka se on tyylilajiltaan ja sisällöltään aivan yhtä vaativa biisi kuin Lämminverisetkin.

Kakkososassa Jukka ”Rippe” Riikonen loisti irakilaissyntyisenä maahanmuuttajana, Hamed Sahelina. Lämminverisessä Riikonen esittää samaa roolihenkilöä ja myös taidot ovat tallella. Jos tai pikemminkin kun menette katsomaan Irti-teatterin esitystä, seuratkaa, miten hienosti Rippe menee mukaan kohtauksiin ja ottaa kontaktia paitsi yleisöön myös kanssanäyttelijöihinsä.

No toisaalta ei autoilu näyttämöllä onnistu tavallisesti yhtään paremmin teatterin ammattilaisiltakaan. Muista vielä hyvin esimerkiksi Oulun kaupunginteatterin Joni Skiftesvikin tekstistä tekemän Katsastuksen. Teatterikokemuksena se sai minut ajattelemaan pidätetyn raivon vallassa, että hokemassa mieluummin ilman kuin Hilman on edelleen vinha perä.

Autot ja muut tekniset vempeleet ovat tietenkin jippoja, joilla ammattiteatterin puolella yritetään houkutella teatteriin noin lähtökohtaisesti nyreästi suhtautuvia miehiä katsomoon.

Toki autolla ja kesken jääneellä moottoritien sillalla, jonka alla Kotalan perhe asuu, on tietenkin Peltolan tekstissä suuri symboliarvo. Molemmat ovat mammutin luita, jotka pistävät vielä esiin teolliseen kulttuuriin perustuneen hyvinvointiyhteiskunnan raunioista.

Jo alussa tuli kiitettyä Piispasta ja kumppaneita rohkeasta näytelmän valinnasta. Satiiri ei oikein uppoa eteläkarjalaiseen teatteriyleisöön. Kurjuuta kummempaa saa olla näyttämöllä vain jatkuvan laulunlurituksen säestyksellä.

Toisaalta Piispanen on sovittanut Peltosen tekstiä ehkä vähän liinakin tunnollisesti ja alkuperäistekstiä kunnioittaen harrastajateatterin tarpeisiin.  Hieman rohkeampi sovitus olisi ehkä ollut paikallaan.