Juha Jokelan Esitystalous on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen – briljantti teksti antaa näyttelijöille tilaisuuden ja tilaa huikeaan toteutukseen

Ria Katajan upeasti näyttelemä Karoliina pääsee heiluttelemaan tahtipuikkoa Radio Stagen toimituksessa, kun kun mediayhtiö määrittelee omistamalleen kanavalle uuden soudin. Karoliinaan henkilöityy käynnissä oleva suuri muutos. Juha Jokela kuvaa tätä muutosta tavalla, jossa ei ole arvolatausta. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 – Radio on teatteria älyköille. Sama pätee koko Juha Jokelan Esitystalous trilogiaan. Jokela vetoaa katsojan järkeen. Tunne-elämys tulee vasta oivalluksen kautta.

Jokelan näytelmistä on vaikea kirjoittaa. Jokela käyttää kieltä niin mestarillisesti, että kaikki mitä yrittän hänen näytelmästään sanoa näyttää kokoelmalta latteuksia. Jokelan lauseet ovat arkisia, herkän runollisia, hyvin syvällisiä ja aina myös informatiivisia.

Tätä kaikkea ei tietenkään ole ahdettu yhteen lauseeseen. Oleellista on se, että Jokela kirjoittaa aidon moniäänisesti. Teatterissa tätä eroa ei aina tunnista, koska jokaista kirjoitettua roolia tulkitsee elävä ihminen. Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä se kuitenkin kuului ja tuntui.

Ainakin minut esitys liimasi penkkiin. Piti keskittyä kunnolla. Silti lähes kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen toivoi, ettei se vielä olisi loppunut.

Tällaista teatterin pitää olla. En oikein tiennyt, pitäisikö langeta loveen Jokelan lahjakkuuden edessä, vai kiemurrella naama kateudesta vihreänä.

Jokelan näytelmä on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö vahingossa ovenpieleen ja ulosottovirasto lähettää ikävää posti, kun pikavippikierre on ehtinyt finaalivaiheeseen. Faktat ovat kunnossa, Esitystalous 3 radio on myös tietopaketti radiosta mediana.

Näytelmän alussa Radio Stagen toimitukseen astuu tämän pienen paikallisradion omistavan mediayhtiön yrityskonsultti ja saneeraaja Marika (Vera Kiiskinen) ja kaikki se, mitä työyhteisössä on jo osattu jo pelätä, muuttuu todellisuudeksi.

Asetelma on tuttu jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Jokelan tapa kuvata roolihenkilöidensä reaktioita tähän edessä olevaan muutokseen on juuri sitä todellisuutta, josta tulee kuhmu otsaan.

Kaupallisten radioiden ohjelmavirtatekniikalla pyritään vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei mikään muutu, tuutista tulee aina sitä samaa, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Silti näytelmä kuvasi hyvin osuvasti ja monitasoisesti juuri sitä jatkuvien muutosten virtaa, jossa me kaikki elämme.  Talouden ja sitä myötä yhteiskunnan rakenteet, asenteet ja ajatukset muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Eikä vain meidän sosiaalinen todellisuus, vaan myös fyysinen todellisuus, ilmakehä, meret ja maa-alueet ovat kiihtyvän muutoksen tilassa.

”Muutoshirviö henkäilee jo tuolla jossain katonrajassa”, näytelmän nuori radio-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) sanoo näytelmässä sattuvasti.

Käsiohjelman esipuheessa Jokela kuvaa niitä suuria muutospaineita, joita mies kohtaa juuri nyt. Käsiohjelman saatesanoissa hän pohtii juuri tätä kysymystä myös hyvin omakohtaisesti.

Jokelan kyvystä moniäänisyyteen kertoo se, että hän on kirjoittanut huikean hienot ja hyvin uskottavat ja upeat roolit Vera Kiiskiselle, Hanna Hakkaraiselle ja Ria Katajalle.

Kiiskinen säkenöi mediayhtiön saneeraajana. Hänen esittämänsä roolihenkilö pyrkii vilpittömästi hyvään ja työntekijöiden kannalta mahdollisimman kivuttomaan lopputulokseen. Yrityskonsultti Marika osaa myös ne hienovaraisen yhteisön manipuloinnin ja yksilöihin kohdistuvan syyllistämisen keinot, joilla orastava muutosvastarinta murretaan.

Kiiskisen ja näytelmän ohjelmapäällikkö Jamin, Martti Suosalon rap-tyylillä toteutettu henkien taisto oli jo silkkaa runoutta. Aivan upeasti toteutettu ja näytelty kohtaus.

Katajaa on Radio Stagen aamujuontaja Karoliina, ihminen joka polskii myötävirtaan muutoksen vuoksessa. Karoliina kantaa huolta oman vatsansa hyvinvoinnista, mutta kieltäytyy johdonmukaisesti ajattelemasta asioita, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa.

Yrityskonsultti Marikan näkökulmasta Karoliina on uuden ajan ihminen, jolla pitää antaa kanavauudistuksessa sekä valtaa että vastuuta. Karoliina epäröi ensin ottaa tätä valtaa, mutta tarttuu siihen tilaisuuden tullen yhtä häikäilemättömästi kuin urallaan etenevät miehet.

Henna Hakkaraisen näyttelemä uutistoimittaja Tintti on Karoliinan vastakohta, työlleen omistautunut journalisti, joka jaksaa väsymättä tutkia taustoja. Näytelmän Tintti ymmärtää myös hyvin, että Radio Stagen kanavauudistus merkitsee hänen kohdallaan potkuja. Yhtä hyvin hän on myös selvillä siitä, ettei viisikymppisen journalistin ammattitaidolle ole enää maksukykyistä kysyntää.

Jokela pohtii Tintin suulla journalismin asemaa yhteiskunnassa. Näytelmän Tintti kertoo radiokolumnissaan, miten keskustelu tarinan kuolemasta alkoi jo 60-luvulla.

Tintin hahmossa otetaan kantaa totuuden jälkeiseen aikaan. Loppupäätelmä voi olla vaikka se, että totuus ei ole mihinkään kadonnut. Sillä ei vain ole enää mainittavaa kysyntää. Näytelmän Karoliinan tavoin ihmiset eivät käännä selkäänsä todellisuudelle siksi, että se tekee kipeää, vaan siksi, että asioihin ei voi vaikuttaa.

Ei ole sattuma, että juuri 60-luvulla ääneen pääsivät ensimmäisen kerran ne, joiden mielestä sodanjälkeisinä kasvun vuosia hallinnut suuri tarina jatkuvasta vaurastumisesta ja ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta on vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi biologi Rachel Carsonin kirja Silent Spring ilmestyi vuonna 1962.

Kataja, Hakkarainen ja Kiiskinen näyttelevät upeasti. Mutta aivan pitelemättömiä olivat myös Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula näytelmän miesrooleissa.

Suosalon ohjelmapäällikkö Jami on perustanut omien ideoidensa pohjalta Radio Stagen. Jami on luomuksensa lempeä ja empaattinen yksinvaltias, mediayrityksen muodostaman työyhteisön sielu. Jamille muutos merkitsee nöyryytystä ja luopumista, eikä hän olisi suomalainen mies tai keski-ikäinen mies ylipäätään, ellei hän menisi henkisesti lukkoon tällaisessa kriisissä.

Se, miten Suosalo teki näyttämöllä näkyväksi tämän roolihahmon sisäisen herkkyyden, oli melkein kuin taikuutta. En tiedä, voiko tuollaista edes näytellä. Kokemus oli ainakin katsomon puolella aika vavahduttava.

Rajamaan näyttelemä nuori dj Mysli ja Grönbergin näyttelemä veteraanijuontaja Eero olivat yhdessä näytelmän toinen toisiaan täydentävä vastinpari. Molempien kohdalla tapa, jolla Jokela on käyttänyt kieltä näiden roolihahmojen luonnostelemiseen, hakee vertaistaan suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Molemmissa rooleissa Jokela käyttää hyvin taitavasti ja hauskasti liioittelua tehokeinona.

Ei siis oikeastaan ihme, että Rajamaa että Grönberg tekevät hyvin uskottavat ja huikean hienot roolityöt. Tällaisella kuusikymppisellä katsojalla Grönbergin Eerona lausumat väristykset menivät suoraan selkäytimeen. Rajamaa taas veti anglismeja vilisevät repliikkinsä pyörryttävällä tempolla.

Tommi Taurulan näyttelemällä myyntipäällikkö ja aamujuontaja Arilla oli duunarin rooli tässä ”hipsterien” miehittämässä työyhteisössä.

Yhteiskunnan pirstoutuminen, heimoutuminen ei näy vain ajatuksissa ja asenteissa. Myös ihmisten puhuma kieli muuttuu nopeasti niin, että eri kuplissa elävien on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Minun on jo pahasti ikävammaisena tietenkin mahdoton tietää, miten tarkasti Jokela kuvaa tämän päivän nuorten aikuisten käyttämää slangia. Hyvin uskottava Myslin roolihahmo joka tapauksessa oli.

Jokela on mies, joka ei tee lapsiaan hosumalla. Edellinen näytelmä, Esitystalous 2 sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa viisi vuotta sitten.

Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että hän teki Esitystalous kolmosen tekstistä ensin äänidemon, kuunnelmaversion, jossa hän itse esitti kaikki roolit.

Kuunnelman muuntaminen näytelmäksi osoittautui Jokelan mukaan yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki oli äkkiä toisin. Käsiohjelmassa hän antaa ymmärtää, että esitys oli vielä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa vielä niin sanotusti vaiheessa.

Ehkä siksi esityksen luonnetta korostetaan jopa radioaseman nimessä. Esityksen aikana usein toistettu lause, tämä on teatteria, on varmasti esityksen harjoituksissa käynyt jo vitsistä.

Teatteria Esitystalous 3 – Radio oli, siitä ei ole epäilystäkään. Hienojen näyttelijöiden lisäksi Jokelalla on ohjaajana ollut tukenaan taitava tiimi, jonka käsialaa Esitystalouden skenografia on.

Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa ei ole lainkaan lavastetornia tai nostimia. Itse hieman ihmettelin ensin kohtausten vaihdoissa käytettyjä, kauko-ohjattuja tasoja. Aika pian niiden olemassaolon kuitenkin unohti kokonaan. Teppo Järvisen lavastus toimi siten, kuin sen pitikin.

Radion näkyvin ominaisuus on se, että ketään tai mitään ei näy. Siksi myös Esitystalouden valaistus ja videosuunnittelu ovat olleet vaativia tehtäviä. Heikki Örnin valot ja Timo Teräväisen videot tihensivät esityksen tunnelmaa ja korostivat hienosti näytelmän käännettä, jossa muutoksen aiheuttaman ahdistuksen kuvauksessa siirryttiin omaa työpaikkaa ja uraa koskevista peloista niihin suuriin ongelmiin, jotka aiheuttavat ahdistusta jokaisessa ajattelevassa ihmisessä.

Näytelmässä on mukana sitaatteja, lyhyitä katkelmia yli 30 musiikkikappaleesta. En tiedä, ovatko ”soittolistan” valinnat tehnyt Jokinen. Niin tai näin, äänisuunnittelija Tommi Koskiselle Esitystalous on varmasti ollut haastava tehtävä. Teräväinen on myös onnistunut äänisuunnittelussa hienosti. Volyymit oli säädetty tasolle, joka sopi näytelmän luonteeseen.

Juha Jokelan ja työryhmän radio soi yhä siellä jossakin ajatusten taustalla.

Espoon kaupunginteatteri

Esitystalous 3 – Radio

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Teppo Järvinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Puvustus Sari Suominen ja Noora Salmi

Valosuunnittelu Heikki Örn

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta

Rooleissa Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen

 

 

 

 

 

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.

Tappohauska komedia, joka hyytää hymyn

Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri
Ylermi Rajamaa näyttelee Esitystalous kakkosessa byrokraattien ja bisnemiesten brändityörymään eksynyttä näytelmäkirjailijaa. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Politiikasta on tullut teatteria. Tämä meille todistettiin Juha Jokelan ja Espoon kaupunginteatterin terävässä yhteiskuntasatiirissa Esitystalous.

Seuraavaksi pitää tietenkin kysyä, mitä teatterista on tullut tässä mylläkässä?

Tähän kysymykseen Jokelan kirjoittama ja ohjaama, Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2 pyrkii vastamaan. Kysymyksessä ei ole siis yleisömenestykseksi osoittautuneen teatterikappaleen jatko-osa, vaan itsenäinen ja syvälle sukeltava analyysi luovan työn reunaehdoista tämän päivän maailmassa.

Teatteri on illuusiota, sen tekijöiden mielikuvituksen luomaa lumetodellisuutta.  Se oleellisin kysymys kuuluu, mitä on tapahtunut sille todellisuudelle, joka alkaa teatterin ovien ulkopuolella?

Entä jos myös se todellisuus, jonka varaan me olemme rakentaneet turvallisuudentunteemme, tulevaisuudensuunnitelmamme ja unelmamme, osoittautuu kuplaksi, silkan toiveajattelun tuotteeksi?

Ei siis ihme, jos Jokelan alter egoa näyttämöllä esittävä näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa) potee kroonista valkoisen paperin kammoa.

Teema on vahvasti esillä juuri nyt esimerkiksi Jokelan sukupolveen kuuluvien Kristian Smedsin ja Jari Juutisen Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa sekä Smedsin, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Ryhmäteatterin Jäniksen vuodessa.

Esitystalous 2 on näytelmä, joka pitää ehdottomasti kokea itse. Tuntui kuin sen tarinalla olisi ollut oma tahto, joka alkoi viedä myös katsojan tulkintaa ja tunnetiloja aivan oudoille poluille. Eläydyin esitykseen niin voimakkaasti, että minulta katosi kokonaan ajan taju.

On edelleen vaikea uskoa, että esitys kesti väliaikoineen yli kolme tuntia.

Näytelmä on aivan poskettoman hauska. Hauskuus ei kuitenkaan synny siitä, miten sanotaan, vaan mitä sanotaan. Esitystalous kakkonen on ajoittain hurjaa vauhtia etenevä vyörytys, jonka parissa myös katsojan on syytä kytkeä aivojen turboruuvi päälle.

Näytelmän keskiössä on tarina epäonnistumisesta. Kovasti Juha Jokelan oloinen kirjailija näytelmän minä kutsutaan mukaan brändityöryhmään, jonka tehtävänä on kehittää Espoon kaupungin imagoa ja luoda espoolainen identiteetti. Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Espoo on Jokelalle kuin Suomi pienoiskoossa. Näytelmän henkilöhahmot edustavat Espoon talouselämän ja kunnallishallinnon eliittiä ja sitä peesaavaa keskiluokkaa.

Jokelan kadehdittava, Kansallisteatterin Patriarkasta tuttu  tarkkanäköisyys ihmiskuvaajana on jälleen voimissaan. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin uskottavia, että katsojalle syntyy illuusio: näinhän se on, tämän täytyy olla suoraan elävästä elämästä lainattua tai ainakin melkein totta.

Näyttämöllä on eräänlainen unelmajoukkue. Martti Suosalo esittää kaupunginjohtaja Kari Happosta ja turkulaista konsulttia OT Toivosta, Ria Kataja yritysjuristi Helena Partasta, Tommi Korpela Sotepa-säätiön toimitusjohtaja Markku Vihuria, Raimo Grönberg Aalto-yliopiston puurakentamisen professori Keijo Sevónia, Tommi Taurula Espoon Bluesin omaa miestä, it-yrittäjä Petri Huhtalaa ja Henna Hakkarainen kaupunginsihteeri Ilona Koskea. Toimittajan ääniroolissa näyttelee Vera Kiiskinen.

Jokelan alter egoa esittää sydämeen käyvällä herkkyydellä myös muusikkona tunnettu Rajamaa.

Tarinan politrukkeihin kuuluvilla hahmoilla on myös käsiohjelmaan kirjattu puoluekanta, mutta sillä ei taida nykypäivänä olla juuri merkitystä. Esitystalouden Espoo ei ole Timo Soinin Espoo.

On sanottu, että Jokela on räätälöinyt roolit näille näyttelijöille, mikä ei ainakaan vähennä tehtävän haastavuutta.

Kolmeen tuntiin mahtuu valtavasti tavaraa. Muistin pohjalta ei kuitenkaan löydy edelleenkään yhtään motivoimattomalta tuntunutta kohtausta tai tarpeettomalta tuntunutta sanaa.

Jokelan alter ego ottaa hengiltä näytelmän unijaksossa yhden luomansa hahmon, Esitystalous ykkösessä ihmisiä kuoliaaksi naurattaneen turkulaiskonsultin. Kohtaus, jossa Turun murretta hirvittävällä vauhdilla posottava OT päästetään viimeisen kerran irti, on jälleen Suosalon bravuuri.

Ehkä riipaisevinta Esitystalous kakkosessa ovat Jokelan huomiot siitä, miten esitystaloudeksi kutsuttu ilmiö on hiipinyt myös ihmissuhteisiin.  Oman minän sulautumiseen johtavalle intohimolle ei ole enää tässä maailmassa tilaa. Sen esteeksi nousee tietoisuus oman vartalon pienistä virheistä. Ihmisen vartalo ei enää täytä niitä pakottavaksi standartiksi muodostuneita kauneusihanteita, jotka kuvamanipulaatioon tukeutuva viihdeteollisuus on luonut.

Teppo Järvisen lavastus, Timo Teräväisen videot, Heikki Örnin valot ja Tommi Koskisen äänet luovat yhdessä uutta ja ennen näkemätöntä teatteriestetiikkaa.

Espoon kaupunginteatteri toimii matalassa hallimaisessa tilassa. Näyttämö on keskellä salia ja katsomon penkkirivit nousevat portaittain sen molemmilla puolilla kuin antiikin Kreikan amfiteatterissa ikään.

Kohtausten sisääntulot on usein toteutettu liikkuvien tasojen avulla. Tavaraa on näyttämöllä välillä jopa runsaasti, mutta itse tilaa hallitaan pääsääntöisesti valojen, videoiden ja äänimaailman antamin keinoin. Videoskriininä toimii näyttämön valkoinen lattia.

Lopputulos on toimiva ja ajoittain häkellyttävän kaunis.

Esitystalous kakkonen tarjoaa katsojalleen täydellisyyttä hipovan teatterielämyksen. Minua jäi sen jälkeen kaivelemaan vain se, että Jokelan läpimurtotyö Fundamentalisti jäi aikoinaan näkemättä.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri
Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Meltingnäytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta