Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.