Miro Lopperi punnersi Kansallisteatterin Karamazovin veljekset lentoon – Samuli Reunasen esikoisohjaus kansallisella päänäyttämöllä herätti paljon kysymyksiä

Miro Lopperin upoea fyysinen näytteleminen antoi Kansallisteatterin Karamazovin veljeksille oman sävynsä. Ohjaaja Samuli Reunasen, koreografi Liisa Risun ja Lopperin luoma roolihahmo toi näyttämölle modernin ihmiskäsityksen, josa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset alkoi Hannu-Pekka Björkmanin bravuurilla Fjodor Pavlovitš Karamazovin roolissa. Björkman teki komiikan keinoin selväksi meille katsojille, mikä tämän veljesten isä on oikein miehiään. Pontta Björkmanin huikealle näyttelemiselle antoi Martti Anhavan uuden käännöksen moderni suomen kieli.

Karamazovin veljekset on Reunasen ensimmäinen ohjaus kansallisella päänäyttämöllä. Dramatisoinnissaan hän ja dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet rohkeita valintoja ja niin pitikin tehdä. Dostojevskin mestariteos, maailmankirjallisuuden merkittävimpiin romaaneihin luettava Karamazovin veljekset ei ole mikään ryppyotsainen jargon moraalista ja uskosta, vaan taidetta. Sitä saa ja pitää rohkeasti tulkita.

Näytelmän Fjodor on hahmona tätä päivää, naistenlehtien ja ihmissuhdeoppaiden suosikkihahmo, nautinnonhaluinen ja itsekäs narsisti, patologinen valehtelija ja paskiainen, joka ei piittaa pätkääkään edes omista lapsistaan.

Dostojevski oli edellä aikaansa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvaajana. Hänen tuotantonsa teki aikanaan suuren vaikutuksen sekä oman aikansa että viime vuosisadan suuriin ajattelijoihin psykoanalyysin luojasta Sigmund Freudista filosofi Friedrich Nietzscheen, Martin Heideggerista Jean-Paul Sartreen

Pulmallista teoksen ajattomassa ajankuvassa on se, että Karamazovin veljekset on korostetusti miesten maailma. Sartren ja kumppaneiden eksistentialistista ahdistusta siinä potee vain puolet ihmiskunnasta. Sille toiselle puolelle ihmiskuntaa jää objektin, muusan ja statistin roolit.

Otaksun, että tämä asia on vaivannut Reunasta hänen työstäessään näytelmää. Näin on ehkä lupa arvailla hänen tekemänsä roolijaon pohjalta. Vanhan, viisaan munkin Zosiman roolissa näytteli suomalaisen teatterin elävä legenda Seela Sella ja palvelija Smerdjakovia, Fjodor Karmazovin neljättä, aviottomana syntynyttä poikaa räiskyvä Maruska Verona.

Omalla tavallaan näytelmän maailmankuvaa avarsi myös se, että sekä isän että poikien intohimon kohdetta, tarinan nuorta neitoa Grušenkaa näytteli Diana Tenkorang, teatterikorkeakoulussa opiskeleva nuori nainen, joka muutti Suomeen kuusivuotiaana vanhempiensa mukana Ghanasta.

Minuun teki aikoinaan Ryhmäteatterin esityksessä 25 vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen se, miten terävästi Dostojevski näki lapsuuden merkityksen ihmisen koko elämän ja kehityksen kannalta. Hän uskoi, että vain yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudesta auttoi elämään lapsuuden traumoista huolimatta hyvän elämän.

Dostojevskin aikalaiset, jopa Venäjän koulutettua keskiluokkaa edustaneet perheet saattoivat kohdella lapsiaan kauhistuttavan julmasti. Toisaalta tällä ”rakastavien vanhempien” harjoittamalla hirmuvallalla on toki pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina meidän aikaamme asti lähes kaikkialla. Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta vuonna 1984.

Dostojevski näki, että lasten kaltoin kohtelulla voi olla dramaattiset seuraukset. Karamazovin veljeksissä vanhin, Dimitri pahoinpitelee perheen vanhan palvelijan riideltyään sitä ennen isänsä kanssa rahasta. Perheen palvelijaksi alistettu avioton poika Smerdjakov tappaa isänsä Fjodorin.

Reunasen sovituksessa etualalle nousevat kuitenkin kirjan pohdiskelut moraalin ja uskon suhteesta. Heikki Pitkäsen roolihahmo, veljeksistä vanhin Dimitri väänsi itsensä kanssa kättä siitä, voiko olla moraalia, jos ei ole uskoa ikuisuuteen.

Dimitrin näytelmän lopussa kokema voimakas syyllisyydentunne oli helppo tulkita hylätyn lapsen traumaksi, uhrin syyllisyydeksi.

Näytelmän ehkä parhaat hetket koimme pitkässä kohtauksessa, jossa Ivan ja Aleksei kävivät dialogia uskon ja moraalin suhteesta. Miro Lopperin upeasti näyttelmä Ivan on tarinan epäilevä älykkö ja Juho Uusitalon näyttelemä Aleksei nuorukainen, jolla on voimakas tunnesuhde uskontoon ja uskoonsa.

Lopperin hieno fyysinen näytteleminen antoi koko näytelmälle aivan oman sävynsä. Lopperi suorastaan tanssi välillä näyttämöllä ja tämä hieno kehollisuus korosti sitä puolta, joka Dostojevskin kirjoista tehtyjen näytelmien tulkinnoissa usein jää taka-alalle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Tässä taitavan näyttelijän, ohjaajan ja koreografi Liisa Risun yhteistyö ja ideat tuottivat hienon lopputuloksen.

Näytelmä alkoi Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalle pystytetystä toimituksesta, jonka uutisissa kerrottiin, näytelmän keskeiset tapahtumat ja draaman henkilöt uutisformaatissa.

Näyttämön neljättä seinää rikottiin myös kohtauksessa, jossa yleisölle jaettiin lappuja ja meitä pyydettiin kirjoittamaan niihin, mihin me uskomme. Joku uskoi sattumaan, aika monet vastanneista jumalaan. Joku koiranleuka oli kirjoittanut lappuunsa uskovansa Samuli Reunaseen. Lopperin ääneen näyttämöltä lukema lapun teksti sai yleisön hörähtämään.

Reunanen on dramaturgiassaan tiivistänyt Karamazovin veljekset ansiokkaasti. Nyt ei nähty näytelmästä viiden tunnin spektaakkelia kuten Ryhmäteatterissa 25 vuotta sitten. Reunanen on selvästi tavoitellut tulkintaa, joka mahtuu meidän katsojien pään ja istumalihasten toleranssiin.

Ehkä Aleksein munkki Zosiman kuolemasta alkaneen uskonkriisin käsittely näytelmän viimeisissä kohtauksissa sai myös minun uskoni hieman horjumaan. Ehkä kalmanhaju tarttuu jopa Dostojevskin kaltaisen pyhimykseen ja romaanitaiteen ikoniin ennemmin tai myöhemmin.

Ajatuksia herättää esimerkiksi kysymys, mikä merkitys Venäjän patavanhoillisella ortodoksisella kirkolla maan henkiseen takapajuisuuteen. Ortodoksinen fundamentalismi ja räikeä sovinismi ovat tässä Venäjän henkisessä ilmastossa saman mitalin kaksi eri puolta.  

Nuorena vasemmalle kallellaan ollut Dostojevski asemoi itsensä vanhoilla päivillään henkisesti näiden pitkää partaa ja aataminaikaisia asenteita edustaneiden kirkkoruhtinaiden puolelle.

Dostojevskin merkityksestä ja vaikuttavuudesta kertovat filosofian suurten nimien ohella myös se, että Dostojevskilla riittää sekä ihailijoita että vihaajia. Molemmista porukoista löytyy varmasti vielä kuppikuntia pilvin pimein. Ehkä Dostojevskiin produktion myötä syvällisesti perehtynyt Reunanen kuuluu epäilijöihin.  

Näytelmän ylöspano oli Kansallisteatterin tapaan jälleen laatutyötä. Minua viehättivät erityisesti Pyry Hyttisen mustavalkoiset videot, jotka antoivat esitykselle katsojan tajunnassa esitykselle ajallista syvyyttä. Iiro Ollilan musiikki ja äänisuunnittelu olivat vaikuttava osa kokonaisuutta. Näyttämölle pystyyn nostettu flyygeli, josta kuoret oli poistettu, oli sekä katseen että mielen vangitseva elementti, maaginen soittorasia.

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Suomennos Martti Anhava

Dramatisointi Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Ohjaus Samuli Reunanen

Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila

Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila

Koreografia Liisa Risu

Valosuunnittelu Ville Toikka

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo, Maruska Verona.

Hämeenlinnan kaupunginteatterin Bergman-tulkinnasta puuttui Tampereella paras terä

 

Kuvassa Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen. Kuva Tommi Kantanen/Tampereen teatterikesä

Valehtelu on parisuhteen voiteluöljyä. Kukaan, joka on lukenut Ingmar Bergmanin omaelämänkerrallisen Laterna magican, ei epäile miehen asiantuntemusta, mitä parisuhteisiin tulee.

Vuonna 1972 ensi-iltansa saanut Kohtauksia eräästä avioliitosta on rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta kertova ylistetty klassikko.

Puolessa vuosisadassa teos on kuitenkin kerännyt myös itseensä ajan patinaa – astian makua.

Hämeenlinnan kaupunginteatterille draaman ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen on ehkä pyrkinyt puhaltamaan oikein isolla torvella tästä parisuhdedraamasta tunkkaisuutta aiheuttavat pölyt pois.

Dixieland-musiikkia soittavan orkesterin tuominen näyttämölle on hauska idea. Valitettavasti se ei Tampereen teatterikesän esityksessä toiminut kovin hyvin. Esityksen intensiteetti kärsi kohtausten välikkeiksi sijoitetuista reipashenkisistä ralleista ja marsseista.

Reunasen dramaturgia ja  Juha Mäkipään suunnittelema lavastus noudattivat tyhjän tilan estetiikka. Me istuimme Tampereen yliopiston Nätyn Montussa leirinuotiolla. Yleisölehterit oli rakennettu näyttämön ympärille ja näyttämönä toimi katsomon keskelle pystytetty matala puinen koroke.

Tällainen kylä-, tai pitäisikö sanoa huoneteatteri, vaatii näyttelijöiltä paljon. Teatterin näkymätön niin kutsuttu neljäs seinä ympäröi heitä nyt joka puolelta.

Kaupunginteatterin Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg onnistuivat tehtävässään tavallaan liiankin hyvin. Tarinan akateemisesti sivistyneiden Johanin ja Mariannen avioliiton pohjavire sai hieman arkisen pohjavireen.

Ehkä Peltonen ja Sandberg ovat pariskunta myös oikeassa elämässä.

Tampereen teatterikesän esityksessä näkemäni tulkinnat olisivat kaivanneet lisää terävyyttä. Bergmanin näytelmä on perusolemukseltaan kahden hyvin älykkään ihmisen verbaalista kaksintaistelua.

Tietenkin jäin kaipaamaan myös sitä kahden ihmisen intensiivisestä vuorovaikutuksesta syntyvää sisäistä hehkua. Sitä lumoa, jota ei voi esittää. Sitä joko on tai sitten ei.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on esitetty Hämeenlinnassa täysille katsomoille. Esitys on ajan myötä päässyt hieman laimenemaan.

Näytelmä jatkaa Hämeenlinnan kaupunginteatterissa vielä syyskaudella.  Näyttelijöistä Sandbergin kannattaa varmaan kiinnittää enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Samuli Reunasen debyytti ohjaajana kansallisteatterissa nähdään marraskuussa. Reunanen on sovittanut ja ohjaa maan kansallisnäyttämölle Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Odotan tätä esitystä todella kiinnostuneena.

Tampereen teatterikesä

Hämeenlinnan kaupunginteatteri

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman 
Sovitus: Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Kapellimestari: Petri Keinonen
Bändi: The Hämpton Dixieband: Jussi Harju, Jussi KeinonenPetri Keinonen
Rooleissa: Liisa Peltonen, Lasse Sandberg
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Hannu Suutari
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Kampaukset ja meikit: Liisa Sormunen

 

 

 

Tuntematon sotilas taipuu oivaltavaksi monologiksi Mikkelin Teatterissa

valkpaitakadetpaanpaalla
Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne. Mikelin Teatterin Tuntemattoman sotilaan monologit tulkitsee Janne Kyyhkynen, joka tunnetaan myös stand up -koomikkona. Kuva Jere Lauha/Mikkelin Teatteri

 

Mikkelin Teatterin Tuntematon sotilas alkaa stand up -show’n estetiikalla. Alussa näyttämöllä ei ollut muuta kuin mies ja mikrofoni.

Väinö Linnan Sotaromaanin esittäminen näyttämöllä monologinäytelmänä on hieno dramaturginen oivallus. Se avaa uuden näkökulman sodan todellisuuteen. Vaikka me miellämme varsinkin talvisodan myyttisellä tasolla jonkinlaiseksi kollektiivisen kokemisen kliimaksiksi, sodan ja sen tuottamien kärsimysten kokeminen on viimekädessä hyvin individualistinen prosessi.

Linna kuvaa tätä sodan kauhujen ainutkertaisuutta hyvin esimerkiksi luvussa, jossa konekiväärikomppania osallistuu hyökkäysvaiheen aikana koukkaukseen. Alikersantti Lehdon kuolema on yksi koko romaanin huipennuksista. Teema kertautuu kuvauksella kenttäsairaalasta, jossa vakavasti haavoittuneilla ei ole enää muuta jäljellä, kuin oma kärsimyksensä, kuoleman odotus hirvittävien kipujen keskellä.

Linnan kuvaus siitä, miten yksin ihminen on tällä viimeisellä hetkellä, on vavahduttava.

Sotaromaanin Mikkeliin ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen käyttää monologimuotoa taitavasti tämän romaanin ydinteeman syventämisessä.

Esityksen alussa monologit esittävä näyttelijä Janne Kyyhkynen kertoo, miten Linnan romaani on kulkenut hänen matkassaan 12-vuotiaasta pojasta asti. Kirja on ollut osa hänen henkistä kasvuaan pojasta mieheksi.

Tämän jälkeen monologien sarja alkaa symbolisella riisuutumisella, jossa Kyyhkynen kuorii yltään siviilikamppeet ja pukeutuu sotisopaan.

Paloaukealta ja alikersantti Hietasen filosofoinnista Reunanen vie tarinan yllättäen sotaelokuvaan, joka Kyyhkysen ikäisille on ehkä samanlainen sukupolvikokemus kuin Linnan Sotaromaani suurille ikäluokille.

Kapteeni Kaarnan kuolemasta kertovassa monologissa hahmon habitus on napattu Francis Ford Coppolan elokuvasta Ilmestyskirja Nyt! Kaarnan hahmosta sukeutuu everstiluutnantti William Kilgore.

Kohtaus toimii hämmästyttävän hyvin. Sodassa kauhea ja naurettava kohtaavat. Linna käyttää saman teeman kuvaamiseen Lammion hahmoa, jonka Reunanen on voinut jättää tällä tempulla kokonaan pois esityksestä.

Kyyhkynen on lukenut, kuten useimmat meistä, Linnan kirjaa suomalaisen miehen arkkityyppien kuvaksena. Linnan vahva teksti toimii tällä tasolla myös monologissa, mutta siitä ei tule Mikkelin teatterin hienon esityksen ydinasia.

Sodan kokeneille nuorukaisille sota ei ollut seikkailu, vaan pääsääntöisesti erittäin raskasta ja ikävää työtä vuorotta. Parhaissakin sodan kuvauksissa tämä sodan aikaperspektiivi väkisinkin vääristyy, tappavaa tylsyyttä on lähes mahdoton kuvata taiteen keinoin.

Linnan kirjassa oikea stahanovilainen työn sankari on alikersantti Rokka. Reunasen dramaturgian hienoja oivalluksia on tehdä Rokasta monologissa arvoituksellinen hahmo. Monologinäytelmän Rokka kertoo Kannaksella ruista leikkaavasta vaimostaan kasvot kokonaan veren peitossa.

Reunasen dramaturgia on syvällisesti ajateltu ja oivaltava. Mutta ei Mikkelin Tuntemattoman sotilaan esteettisessä esillepanossakaan ole mitään vikaa. Se on hieno ja koskettava. Mari Heinosen puisista kuormalavoista koottu lavastus toimii hienosti.  Jonathan Millerin ja Jukka Revon valot ja muun muassa ortodoksisen mieskuoron laulusta koostuva äänimaisema loivat ensi-illassa vahvan tunnelman.

Kyyhkynen tunnetaan ainakin Mikkelin seudulla hauskana stand up –koomikkona. Miehen koomikonkyvyistä kertoi jotakin ulkopuoliselle se, että yleisö alkoi nauraa ja taputtaa Tuntemattoman sotilaan ensi-illassa heti, kun mies asteli lavalle.

Kyyhkynen tekee hinoa työtä näyttämöllä. Ehkä tämä tarina pitäisi aloittaa lauseella: Alussa oli näyttämö, mikrofoni ja Janne.

Mikkelistä on tullut kiinnostava paikka myös tällaisen teatterin heavy userin kannalta teatterinjohtaja Katriina Honkasen johtajakaudella.

Tuntemattoman sotilaan ensi-iltayleisö palkitsi esityksen ja Kyyhkysen monet bravuurit osoittamalla suosiotaan seisten loppukumarrusten aikana.

 

Olen nähnyt Blanche-neidin kylvyssä, ihanaa…

Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo  näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg
Outi Pippuri tekee upean roolityön Viettelysten vaunun Blanche DuBoisina. Myös Paula Peltolan vahva fyyinen läsnäolo näytelmän Stella Kowalskina vakuutti. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Sami Lamberg

Järvenpään teatterin Viettelysten vaunu on vuoden ajan kulkenut voitosta voittoon. Seinäjoen Harrastajateatterikesän jury palkitsi esityksen jo syksyllä ja Työväen Näyttämöpäivien yleisö äänesti esityksen viikonloppuna päivien parhaaksi.

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut Tennessee Williamsin klassikkonäytelmästä hyvin fyysisen ja energisen esityksen, joka ei kuitenkaan hukkannut mitään näytelmän psykologisesta tarkkanäköisyydestä.

Voimaksa fyysinen läsnäolo korosti myös niitä voimia, jotka pitävät meitä ihmisiä käynnissä. Seksi vie, vaikka rahat eivät riitä edes siihen taksiin. Reunasen sovituksessa pelin henki tehdään myös selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Reunanen ei ole turhaan vieraillut ohjaajana myös oopperan puolella. Altti Uhleniuksen ja Mikko Sirénin luoman äänimaailman avulla Reunanen on loihtinut järvenpääläisten esitykselle oopperan rakenteen. Kohtauksia rytmittävät mahtipontiset välisoitot.

Kun ämyreistä kajahti Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus, esityksen katsoja vietiin heti kättelyssä niin sankkaan merkityksien viidakkoon, että viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen sen raivaamiseen. Jonkinlaisena kompassina toimi Blanche DuBoisin Via Dolorosalla näytelmän käsiohjelmaan painettu katkelma Williamsin elämänkerrasta. Kirjailijan sisar Rose sairastui psyykkisesti.

Viettelysten vaunu on näytelmä (yllätys, yllätys) rakkauden kaipuusta, intohimosta ja elämän perimmäisestä julmuudesta.

Outi Pippuri tekee häkellyttävän hienon roolityön näytelmän Blanche DuBoisina. Pippuri on sisäistänyt roolihahmon viimeistä piirtoa myöten. Blanchen mielen luhistuessa myös Pippurin fyysinen olemus muuttui näyttämöllä kohtaus kohtaukselta dramaattisella tavalla.

Pippurin taidonnäyte oli hengästyttävän hieno.

Etelä-Savon radion haastattelussa Reunanen sanoi, että Viettelysten vaunu on näytelmä miehestä, joka pahoinpitelee raskaana olevaa vaimoaan ja raiskaa vaimon sisaren.

Seppo Pirskanen loistaa tässä toisessa näytelmän avainroolissa, Stanley Kowalskina.  Pirskanen lataa rooliin elämänsää kunnossa olevan uroksen itseluottamusta. Lisää uskottavuutta hahmoon tuo Pirskasen punttisalilla treenattu habitus.

Stanley on vaimonhakkaaja ja meillä katsojilla on tietenkin voimakkaat ennakkoluulot tällaista henkilöä kohtaan. Pirskasen vahva läsnäolo näyttämöllä tekee näytelmän Stanleysta ihmisen. Stanleyn pahuus saa ihmisen mittasuhteet. Hän työntää Blanchen kuilun reunan yli vähän samalla tavalla kuin linnunpoikaset työntävät poikueen heikoimman yksilön pesän reunan yli.

”Te olette kuin eläimiä”, näytelmän Blanche toteaa Stanleysta ja hänen kavereistaan yhdessä näytelmän kohtauksessa.

Pirskasen roolityö oli todella hieno.

Lapin ylioppilasteatterista uransa aloittanut Reunanen on ohjannut sekä teatterin harrastajia että ammattiteattereita. Reunasen lahjakkuudesta kertoo se, että hänellä on ilmiömäinen kyky löytää ja kaivaa esiin sovituksissaan ohjaamansa ryhmän vahvuudet.

Järvenpään teatterin lähes kolme tuntia kestävä Viettelysten vaunu todistaa myös, ettei Reunasella ole tapana tehdä kompromissejä.

Viettelysten vaunun Näyttämöpäivillä nähneiden mikkeliläisten kannattaa mennä katsomaan Mikkelin Teatterin Päällystakkia ja verrata näitä kahta erinomaista sovitusta.

Ismo Sievinen on yhä iskussa

Isällinen pankinjohtaja Eero (Ismo Sievinen) ja Akaki Akakijevitš (Johannes Korpijaakko). Kuva Mikkelein  Teatteri/ Jere Lauha
Isällinen pankinjohtaja Eero (Ismo Sievinen) ja Akaki Akakijevitš (Johannes Korpijaakko). Kuva Mikkelein Teatteri/Jere Lauha

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin novelliin päällystakki.

Gogolin luoma maailma ei hevin antaudu analyysille. Samuli Reunanen on Mikkelin Teatterille tekemässään sovituksessa nostanut etualalle näytelmän teemoista yksinäisyyden. Valinta antaa oman sävynsä tälle tragikomedialle.

Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän kantaesitys Ryhmäteatterissa korosti fyysisen esittämisen keinoin yhteiskunnan kaoottista muutosta. Ryhmäteatterissa näytelmä vietiin läpi hengästyttävällä vauhdilla ja Akaki Akakijevitšin roolin näytellyt Martti Suosalo temppuili välillä näyttämön rampilla suorastaan hengenvaaralliselta näyttävällä tavalla.

Reunasen näytelmälle valitsema rauhallinen rytmi toimii oikein hyvin. Johannes Korpijaakon roolityö näytelmän Akaki Akakijevitšina on läheistä sukua Gogolin novellin työpaikkakiusatulle ja yksinäiselle puhtaaksikirjoittajalle, joka ahersi uupumatta 1800-luvun Pietarissa.

Hahmon traagisuus korostuu Mikkelin Teatterin hienossa, useita minuutteja kestävässä loppukohtauksessa, jossa haamuksi muuttunut Akakijevitš pohtii toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Miksi me olemme kuin haamuja toisillemme? Korpijaakko tavoitti tuon hetken ja sen herkkyyden hienosti.

Reunanen on tavoittanut Gogolin novellin tematiikan. Leskisen ja Keski-Vähälän keskeinen teema työelämän kurjistumisen lyhyestä historiasta, joksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala on kirjoissaan ilmiötä kutsunut, kulkee toki punaisena lankana läpi näytelmän.

Reunasen valitsema hitaasti kiiruhtava tyylilaji selittää myös sen, miksi Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Mikkelissä venähtänyt lähes kolmituntiseksi. Esittämisen laadusta kertoo kuitenkin hyvin se, ettei näytelmä tuntunut lainkaan näin pitkältä. Venäläinen klassikko ottaa uudelleen kirjoitettunakin aikansa, kun sen oikein oivaltaa.

Reunan on ohjannut Mikkelissä vierailijana. Siitä huolimatta hän on löytänyt hyvin potentiaalin, joka pienen teatterin näyttelijäkunnasta löytyy. Roolien miehitys vakuutti. Reunasen sovitus ja ohjaus korostaa niitä esittämisen alueita, joilla Mikkelin ensemblellä on vahvuuksia. Nykyteatterille usein ominainen lihaksilla pullistelu jätetään vähemmälle.

Lappeenrantalaisten kannattaa vaivautua Mikkeliin asti jo pelkästään Ismo Sievisen takia. ”Pastori” on edelleen mainiossa iskussa. Sievisellä on näytelmässä yhteensä seitsemän roolia ja neljä niistä on aivan keskeisiä näytelmän tematiikan kannalta. Lappeenrannan kaupunginteatterista Mikkeliin siirtynyt Sievinen on sekä näytelmän että Gogolin novellin ”tärkeä henkilö” monessa mielessä.

Leskinen ja Keski-Vähälä kuvaavat Suomen talouden ja samalla koko yhteiskunnan rajua muutosta idänkaupasta elävästä ”Kekkoslovakiasta” globalisaation ikeessä kituvaksi lama-Suomeksi neljän pankinjohtajan kautta.

Sivien paransi näissä rooleissa koko ajan tahtia ja hänen roolityönsä ”ruotsia” puhuvana globalisaation tuomionenkelinä, tanskalaisena fuusiojohtaja Storbjörninä kypsyi todelliseksi bravuuriksi, joka sai myös yleisön nauramaan pidäkkeettömästi.

Vuodet eivät ole kohdelleen kovin helläkätisesti Sievisen habitusta, mutta entinen huikea karisma on tallella. Voi noita eleitä ja ilmeitä. Ne olivat paljonpuhuvia.

Laskin käsiohjelmasta, että näytelmässä on peräti 51 eri roolia. Siinä on puurtamista seitsemälle näyttelijälle, tai oikeammin kuudelle. Sievinen, Risto Kopperi, Pauliina Hukkanen, Riina Uimonen, Anu Pakarinen ja Tuomas Turkka urakoivat yhteensä 50 eri roolihahmoa.

Sortseissa ja pyöräilykypärässä esiintynyt pääministeri Alexander Stubbista on lyhyessä ajassa kasvanut ikoninen hahmo suomalaisessa teatterissa. Turkan tulkitsemana pääministerimme ei Mikkelissä tyydy vain näppäilemään selfieitä, vaan käytössä ovat myös kovat otteet.

Äänisuunnittelija Juha Tanskanen antaa kääntää volyyminappulaa aina välillä turhan kovalle. Lavastaja Veli-Matti Itkonen on varmaan nähnyt Ryhmäteatterin version näytelmästä. Myös Mikkelin versio on ihan toimiva, mutta etäännyttää näyttelijät välillä turhan kauas yleisöstään.

Olen nähnyt Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä myös harrastajateatterille sovitetun version Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmästä. Ykspihlajan kyläteatterin esitys oli erittäin onnistunut tutkielma aiheesta. Valtavan määrän roolihahmoja sisältävä näytelmä antaa aktiiviselle harrastajateatterille mahdollisuuden käyttää roolien miehityksessä joukkovoimaa. Esitettävää riittää isollekin ryhmälle.