Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen