Uusperheen salatut elämät

paha
Pahan äitipuolen tarina alkaa kahden eronneen huoltajan Sari (Sari Puumalainen) ja Otson (Juha Varis) humalaisesta yhden yön suhteesta. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Käsiohjelmassa Kirsi Porkka ja Marina Meinander kertovat metodista, jolla Kansallisteatterin Paha äitipuoli on tehty. On syvennytty, on keskusteltu ja vasta sitten kirjoitettu näytelmä uusperheen elämän kipupisteistä.

Totuus suomalaisen uusperheen elämästä käsikirjoittaja-ohjaaja kaksikko on käsiohjelman mukaan löytänyt sosiologian oppikirjoista ja internetin keskustelupalstoilta. Käsikirjoitus on ilmeisesti syntynyt tekijöiden välisen dialogin kautta.

Paha äitipuoli on näytelmänä kuin jakso Maikkarin Salatuista elämistä tai Ylen uudesta suosikkisarjasta Syke. Yhdennäköisyys ei liene sattuma. Sekä Porkka että Meinander ovat olleet aikoinaan tekemässä aikakin Ylen kestosuosikkia Kotikatua.

Kansallisteatterin Pahaa äitipuolta voi suositella katsojille, jotka ovat koukussa tällaisiin televisiosarjoihin. Minun mielestäni Paha äitipuoli on huonosti kirjoitettua ja ohjattua teatteria. Ainakin produktion ohjaamisen tämä käsikirjoituksen luonut voimakaksikko olisi voinut jättää osaavampiin käsiin.

Toki Pahassa äitipuolessa käsitellään todella tärkeitä teemoja, esimerkiksi nuorten tyttöjen seksuaalista hyväksikäyttöä internetissä. Varmasti myös näytelmässä ahkerasti hoetut sanat, tissi, pillu, vittu ja perkele (perkele, jätä minut rauhaan), ovat voimaannuttavia, kun sanat on kirjoittanut nainen ja nainen niitä myös hokee näyttämöllä.

Tekijät ovat valinneet näytelmänsä tyylilajiksi komedian. Traaginen ja koominen eivät kuitenkaan tällä kertaa oikein kohtaa näyttämöllä. Liioittelu toki on teatteri-ilmaisun peruskauraa, mutta Porkka ja Meinander vetivät näytelmän lopussa hommat läskiksi kömpelösti toteutetun kermakakku naamaan slapstick-komiikalla.

Näytelmän loppuhuipennus oli ehkä jonkinlainen tekijöiden irtiotto heille tutusta television kotikatujen draamaformaatista. Tarinan yllättävästä käänteestä ei ollut kysymys, koska Pahan äitipuolen kaikki käänteet olivat samalla tavalla ennalta arvattavissa kuin televisiosarjoissa.

Farssi on komedian tyylilaji, joka on omimmillaan, kun kuvataan niitä hyveen kapealla kinttupolulla tapahtuvia horjahduksia, joita meille itse kullekin tapahtuu omista suurista luulosta huolimatta. Farssin voima perustuu siihen, että se tyypittelee meitä näiden pikkuheikkouksien perusteella.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan, miten tämä dramaturginen ratkaisu sopi tematiikkaan, josta Porkka ja Meinander kirjoittavat näytelmän käsiohjelmassa. Farssi muuttaa näytelmän henkilöhahmot ihmistä jonkinlaisiksi esteettisiksi olioiksi.

Pirjo Lonka, Karin Pacius, Sari Puumalainen ja Juha Varis ovat hienoja näyttelijöitä. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevista Fanni Noroilasta ja Janna Räsäsestä epäilemättä kasvaa vielä aivan upeita teatterin ammattilaisia. Huonokaan käsikirjoitus tai ohjaus ei pysty kokonaan tuhoamaan teatterin suurinta vahvuutta elävien ihmisten läsnäolosta syntyvää vuorovaikutusta.

Kansallisteatterin taitavat ammattilaiset, lavastaja Katri Rentto, valomestari Aslak Sandström, äänisuunnittelija Mikki Noroila ovat pitäneet huolta siitä, että konventiot ovat kunnossa. Paha äitipuoli näyttää ihan oikealta.

Kriitikoilta Porkan ja Meinanderin Paha äitipuoli on saanut ylistäviä arvioita. Kannttaa lukea mitä Helsingin Sanomien Marja Säkö ja Demokraatin Rolf Bamberg näytelmästä , eh neljän tähden näytelmästä kirjoittavat.

Metsäjätti on kova bändi

Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen
Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen

Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.

Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.

Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.

Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.

Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.

Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.

Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.

Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.

Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.

Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.

Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.

Kellariloukko 2.0

Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo.  Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuva Patrik Pesonius/Suomen
Meidän aikanamme neljän seinän sisään itsensä sulkenut nörtti on jokaiselle tuttu ja tunnistettava hahmo. Dostojevskille hän oli vielä tavallaan abstraktio. Kirjailija kuitenkin ajatteli, että hänen laisiaan ihmisiä täytyy olla olemassa. Kuvassa on Markku Maalismaa. Kuvat Patrik Pesonius/Suomen

Toimittaja Tuomas Enbusken kolumni Helsingin Sanomien Nyt liitteessä 12. huhtikuuta käy hyvin johdatuksesta Fjodor Dostojevskin Kellariloukon maailmaan. Enbuske todistaa meille, miten veroparatiisien kautta tapahtuva laillistettu veronkierto on laskenut hintoja ja nostanut miljardeja ihmisiä armottomasta köyhyydestä vaurauteen.

Ihmiskunnan kokonaisedun kannalta veronkierto on siis hyvä ja siunauksellinen asia. Kun ihminen tiedostaa oman todellisen etunsa, hän ei voi tehdä kuin hyvää.

Ääriliberaali friedmanilainen monetarismi ja Dostojevskin nuorena palavasti kannattama utopistinen sosialistien ajattelu näyttävät olevan sukua toisilleen.

Ei siis ihme, että Dostojevski alkoi kutsua kirjoissaan näitä nuoruutensa sankareita idiooteiksi. Siperia opettaa.

Kellariloukon ohjaaja Mika Leskinen kutsuu työpäiväkirjassaan tätä eksistentialistista vaivaa tiedostamisen ongelmaksi ja tiedostamisen taakaksi.

Tämä yksilön harteille sälytetty taakka on myös ollut eurooppalaisen kaunokirjallisuuden keskeinen, ellei peräti kattava teema Dostojevskin päivistä lähtien, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan toteaa.

Dostojevskin tuotanto on innoittanut monia 1800-luvun ja viime vuosisadan merkittäviä ajattelijoita ja työpäiväkirjan perusteella Leskinen nostanut kotialttarilleen filosofian suurista nimistä Friedrich Nietzschen ja Ludwig Wittgensteinin oppilaan, suomalaisen Georg Henrik von Wrightin ajatukset älyllisestä omastatunnosta ja ihmisen liitosta paholaisen kanssa.

Dostojevskin Kellariloukon eksistentialistista pulmaa ei käy kiertäminen. Dostojevskin vuosisadalla tiedostamisen taakka saattoi lamauttaa ihmisen kokonaan rypemään itseinhossa jossakin kellariloukossa, kuten Dostojevskin ikuiselle opiskelijalle on käynyt.

Tänään sama tauti tappaa.

Leskinen on päivittänyt Dostojevskin Kellariloukkoa Pentti Linkolan ajatuksilla. Ikivanha dystopia maailmanlopusta on muuttunut varteenotettavaksi, jopa todennäköiseksi vaihtoehdoksi. Hyvinvoinnin keskelle syntyneiden ihmisten kuvitelmat siitä, että kaikki on hyvin, ovat muuttuneet painajaismaisiksi mielikuviksi tulevan ekokatastrofin kauhuista.

Ihmisestä tulee lopulta luomansa teknokulttuurin uhri.

Ajatus on musertava. Tästä umpikujaan johtavasta kehästä voi päästä vain kieltämällä tunteet tai kieltämällä todellisuus.

Kellariloukon mies on katkaissut tunnesiteen sekä toisiin ihmisiin että omaan mieleensä. Hän on yhtä kyvytön sekä vihaamaan että rakastamaan. Sopimus paholaisen kanssa ei ole tehnyt hänestä kaikki voivaa yli-ihmistä ja vaan täysin toimintakyvyttömän luuserin.

Kiinnostavinta Leskisen Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä on se, että Dostojevskin vuonna 1864 julkaistu pienoisromaani toimii myös hyvin johdatuksena tämän päivän poliittisen terrorin syiden ymmärtämiseen.

Syy ja seuraussuhteiden loputon ketju voidaan myös katkaista tietoisesti. Putken päähän kierretään tulppa, jossa lukee: tämän jumalan laki ja jumalan tahto. Kumpaakaan ei voi tai tarvitse laittaa kyseenalaiseksi.

Leskinen ei työpäiväkirjassaan turhaan puhu Dostojevskin ajattelun näkemyksellisyydestä.

Viime vuosisadalla tämä ajattelutapa kivettyi poliittiseksi fundamentalismiksi. Tieteellisen maailmankatsomuksen auktoriteettia ei ollut syytä kiistää ainakaan, jos asui Josif Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa.

Suuren talouslaman aiheuttamat kärsimykset johtuivat juutalaisten salaliitosta ja arjalaisilla yli-imisillä oli sekä oikeus että velvollisuus valloitta itselleen elintilaa ali-ihmisiksi luokitelluilta.

Entä nyt, kun ihmiskunta elää jo laina-ajalla? Nopeasti hupenevia luonnonvaroja ei saada takaisin edes Enbusken ylistämällä globaalilla veronkierrolla. Ratkaisevat tärkeät uudet keksinnöt ja tuotteet pitäisi joka tapauksessa tehdä jossain ihan muualla kuin finanssisektorilla.

Leskinen on analysoinut aihettaan perin pohjin. Ajattelun tarkkuus ja syvällisyys näkyy hienolla tavalla toteutuksessa.

Ensimmäinen näytös on Markku Maalismaan esittämäpitkä monologi kellariloukun ikuisena ylioppilaana.

Puhetta on paljon, mutta siihen ei sisälly yhtään merkityksetöntä lausetta tai tarkoituksetonta sanaa. Katsojana teki mieli monta kertaa väittää myös vastaan, mutta sehän kuuluu pelin henkeen.

Tosin Maalismaalla ei ollut ehkä viime lauantain (13.4.2013) päivänäytöksessä se paras vire päällä.

Toisessa näytöksessä esitys sai lisää sävyjä ja intensiteettiä, kun Leskinen marssitti näyttämölle Juhani Laitalan esittämän demonin ja Ulla Raition näyttelemän prostituoidun Liisan, jossa näyttämöllä ruumiillistui sarasvuolainen oman elämänsä toimitusjohtaja, modernisaation iskurityöläinen.

Toisessa näytöksessä kellariloukon mies ja Liisa palautetaan hetkeksi myös Dostojevskin kirjan aikakauteen. Narsistin ja prostituoidun kohtaamisesta ei kehity myrskyisää, vaan myrkyllinen. Katsoja pakotetaan miettimän sitä, miksi suomen kielessä sanat rakkaus ja raiskaus ovat foneettisesti niin lähellä toisiaan.

Leskinen muuttaa esityksen koko sävyn vielä kerran huikean komeassa loppukohtauksessa, jossa hän jälleen kääntää faustilaisen ajattelun päälaelle. Laitilan näyttelemä riivaaja ryhtyy lausumaan Paavalin Rakkauden korkeaa veisuuta.

Näytelmän Liisa on taka-alalla ihailemassa puuhun lehahtanutta lintuparvea.

Ehkä tämä viimeinen näyttämökuva on myös koko esitystä yhteen kokoava symboli. Ihmisestä kasvaa ihminen vain yhteisön jäsenenä. Yksilöinä meidän ainukertainen, ainulaatuinen ja rajallinen elämämme perustuu siihen, että me synnymme yhteisön jäseniksi ja sama yhteisö, lauma antaa meille takeet siitä, että elämä jatkuu myös meidän jälkeemme.

Tämän vuosisadan ja uuden vuosituhannen  ihmiset eroavat ehkä Dostojevskin ajan ihmisistä siinä, että yhä useammat meistä ovat rakentaneet oman maailmankuvansa tiedostamisen kautta. Kulkutaudit voidaan voittaa, pihasudet ampua, vaurautta lisätä ja ennenaikainen kuolema torjua omilla ponnisteluilla tieteen ja edistyksen luomilla keinoilla.

Kun sama raudanlujaan logiikkaan perustuva päättelyketju jo seuraavan nurkan takana johtaa sietämättömältä tuntuvaan elämään työpaineiden ja kiristyvän kilpailun takia ja horisontissa ovat jo odottamassa apokalyptiset näyt lopullisesta tuhosta, se aiheuttaa ahdistavaa turvattomuuden tunnetta.

Se tuntuu petokselta, kuten Leskinen työpäiväkirjassaan pohtii.

Nainen puri koiraa

Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Se että koira puree miestä, ei ole uutinen. Uutinen on, jos mies puree koiraa.

Tämä median toimintaa ironisoiva hokema kuvaa edelleen hyvin myös sitä, miten tiedotusvälineissä käsitellään maahanmuuttajia koskevia asioita.

Me tiedämme arkikokemuksesta, että koiria purevat miehet ovat hyvin harvinaisia. Maahanmuuttajista, islamista tai esimerkiksi Afrikasta meillä ei yleensä ole tällaista arkikokemukseen perustuvaa tietoa. Siksi tiedotusvälineiden lööppeihin nousevat poikkeukselliset ilmiöt helposti muuttuvat kokonaista kansaa tai kansanosaa koskeviksi yleistyksiksi ja ennakkoluuloiksi.

Ruotsalainen kirjailija ja poliitikko America Vera-Zavala kuvaa tätä prosessia käsitteellä etnoporno.

Sana on osuva. Se viittaa mekanismeihin, joiden takia vielä muutama vuosikymmen sitten nuhjuisten pornoteattereiden penkkejä kuluttaneiden miesten poikkeuksellista perversioista on tullut internetin ja pornoteollisuuden räjähdysmäisen kasvun myötä normatiivisia kauneusihanteita ja jopa käyttäytymisnormeja.

Pelottavinta tässä alati sensaatiota hakevassa journalismissa onkin se, että tämän päivän lööppijulkisuudesta tulee helposti huomispäivän todellisuutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden syy ja seuraussuhteet ovat tietenkin äärettömän monisyisiä ja monimutkaisia. Perustellusti voidaan kuitenkin väittää, että radikalisoitumien ja fundamentalististen ääriliikkeiden suosion kasvu länsimaissa asuvien muslimien keskuudessa ovat kytköksissä yleisen mielipiteen muutoksiin.

Miten muuten voisi ollakaan? Myös Vera-Zavala alleviivaa tätä asiaa monologissaan.

Terroristien hyökkäys New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja vastaan 11. syyskuuta 2001 räjäytti tässä suhteessa pankin. Kaikista Ruotsissa asuvista muslimeista tuli äkkiä epäilyksenalaisia.

Vera-Zavala antaa tavallista elämään tukholmalaisessa lähiössä elävälle toisen polven maahanmuuttajalle kasvot ja äänen tarinassa 23-vuotiaan Aisha Abdullahin hahmossa.

Etnopornon Aisha haaveilee osallistumisesta Idols-kilpailuun ja puhua pälpättää vakavien teemojen ohessa myös lähes loputtomiin vaatteista ja siitä, miten rumia väärin pukeutuvat ihmiset ovat kuin mikäkin murrosikäinen bimbo.

Aisha oli yksi profeetta Muhammedin vaimoista, joka naitettiin miehelleen jo lapsena. Hän on ymmärtääkseni myös kiistanalainen hahmo islamilaisessa traditiossa.

Aishakaan ei siten oikeastaan edes kuvaa oikeaa toisen polven maahanmuuttajaa, vaan roolihahmo on kirjailijan luoma abstraktio tärkeiden asioiden kuvaamiseksi. Tässä mielessä roolihahmo on myös omalla tavallaan koiraa pureva nainen.

Terävät hampaat ovat toki myös tuiki tarpeelliset. Naisten asema on usein ollut ristiriitainen ja naisia on syrjitty toisen luokan kansalaisina myös niissä poliittisissa liikkeissä, jotka itse julistavat taistelevansa oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Sen vuoksi sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että monologi esittävä 33-vuotias Joanna Haartti on aika lailla esittämäänsä roolihahmoa vanhempi. Haartti esittää monologin teatteritaiteen maisterin ammattitaidolla.

Etnopornon ohjaus on Teatterikoreakoulussa opiskelevan Petra Vehviläisen taiteellinen lopputyö. Esimerkiksi taitava teatteritilan haltuunotto todistaa nuoren ohjaajan lahjakkuudesta. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että tässä tapauksessa pelkistetympi toteutus olisi ollut tehokkaampi kokonaisuuden kannalta. Vera-Zavalan historiallisiin faktoihin vankasti ankkuroitu teksti vetoaa ennen kaikkea katsojan järkeen.

Hieromasauvalla tehostettu räväkkyys lähinnä haukotuttaa.