Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Anne Rautiaisen tulkinta Lokista on visuaalisesti häikäisevän upea moraliteetti – Anton Tšehovin oma ääni kuuluu sovituksessa kirkkaana yli sadan vuoden takaa

Kansallisteatterin Lokki alkaa kesäisestä idyllistä. Tarinan nuoret rakastavaiset Konstantin (Miro Lopperi) ja Nina (Aksa Kortti) eivät lopulta saa toisiaan. Nuoret erottaa toisistaan kunnianhimo ja väärät idolit. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kaunis, koskettava, herkkä, vaikuttava.

Kansallisteatterin Lokin visuaalinen kauneus vei mennessään jo avauskohtauksessa. Eikä illuusio murtunut edes teatterin äänentoistotekniikan pettämiseen keskiviikon näytöksessä. Ariel Remezin ja Félix Lunan Alfosina y el mar alkoi soida pätkimättä vasta uuden aloituksen jälkeen.

Anton Tehovin Lokin sovittanut ja ohjannut Anne Rautiainen on työryhmineen rakentanut näyttämölle mielenmaiseman, jonka meistä lähes jokainen tunnistaa omakseen. Oli kirkasvetinen järvi. Oli ranta laitureineen. Oli kynttilöissä palava elävä tuli. Oli kesäinen sade.

Rautiaisen tapa aloittaa oli hieno. Aluksi näyttämöä hallitsi Mari Kuusiluoman näyttelemä teatterin suuri diiva Irina Nikolajevna Arkadina liikkumattomalla tyyneydellään. Sitten näyttämölle astuivat muut tarinan roolihenkilöt toinen toisensa jälkeen.

Käsiohjelmaan on painettu Rautiaisen haastattelu, jossa hän kertoo työskentelymetodistaan. Hänelle ohjaaminen ja esitysten tekeminen ovat näyttämökuvien rakentamista. Rautiainen kertoo asioita kuvilla ja tähän laaja perehtyminen nukketeatteriin on antanut hänelle paljon työkaluja.

Vaikuttavan alun jälkeen upeat näyttämökuvat seurasivat toinen toistaan. Minä aloin tämän visuaalisen ilotulituksen keskellä miettimään, missä vaiheessa pyrkimyksestä täydellisyyteen tulee itsensä vastakohta?

Milloin saavutetaan Tšehovin maksimi, näytelmä, jossa ei ole yhtään elävää ihmistä?

Rautiainen on epäilemättä pohtinut tätä kysymystä myös itse. Lokki on teatteria teatterista ja näytelmän alussa Arkadinan poika Konstantin Gavrilovitš Treplev (Miro Lopperi) yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä ja tämän rakastajaan Boris Aleksejevitš Trigoriin (Jussi Lehtonen) avangardistisella näytelmällä, jossa kaikki elollinen on kuollut maan pinnalta.

Teatterikohtaus oli kaikessa karmivuudessaan myös koominen ja kohtauksen tragikoomisuutta alleviivattiin visuaalisin efektein.

Tšehov on itse luonnehtinut näytelmiään komedioiksi. Siksi ainakin minusta tuntui, että Rautiaisen sovituksessa mestarin oma ääni kuului poikkeuksellisen kirkkaana yli sadan vuoden takaa.

Lokki taipui upealle kaarelle draaman lakien mukaan. Näytelmän kaksi pahista tavallaan varastivat koko show’n. Kuusiluoman Irina Arkadia oli oikea freudilaisten jääkaappiäitien perikuva ja hänen rakastajansa, Lehtosen narsistinen Boris Trigorin kaikkien bändäreitään seksuaalisesti hyväksi käyttävien rockstarojen kantaisä.

Molemmat roolihahmot olivat muita ihmisiä asemallaan ja käytöksellään tuhoavia hirviöitä. Heidän vinksahtanut elämänasenteensa oli esityksessä visualisoitu myös näyttämölle yhdellä lavastuksen nerokkaalla yksityiskohdalla.

Ei siis ihme, että Lokin kantaesityksestä Pietarin Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 syntyi skandaali. Tosin skandaalin aiheuttivat ensi-illan surkeat järjestelyt, mutta voin hyvin kuvitella, miltä on tuntunut niistä aikalaisista, pietarilaisen taideyhteisön jäsenistä, jotka ovat tunnistaneet roolihahmoista itsensä ja Tšehovin pilkan.

Näytelmän Irina Arkadina kuvittelee askeleensa vielä olevan niin kepeä, että hän voi näytellä vaikka 15-vuotiasta tyttöä. Tšehov rajaa Arkadinan illuusioiden ja todellisuuden eron tekemällä tämän teatterin suuren diivan veljestä Pjotr Nikolajevitš Sorinista (Vesa Vierikko) 70-vuotiaan ja raihnaan vanhuksen.

Kirjailija Boris Trigorin on näytelmän roolihahmoista tavallaan omaäänisin, eräänlainen Tšehovin alter ego. Trigorin epäili oman taiteensa laatua. Se mikä vielä luomis- ja jopa editointivaiheessa näytti täydelliseltä, ei valmiina enää näyttänyt siltä, mitä tavoiteltiin.

Tätä epätoivoa kokevat varmasti lähes kaikki taiteilijat. Taideteoksen todellinen olemus paljastuu vasta dialogissa yleisön kanssa.

Ehkä oleellisempaa on se, ettei Trigorin kertaakaan epäillyt omaa moraaliaan tai eettisiä valintojaan.

Sama tauti tarttui myös Lokin nuoriin rakastavaisiin, kirjailijan urasta haaveilleeseen Trepleviin ja näyttelijäksi halunneeseen Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Molempien henkisen kamppailun fyysinen vastine näyttämöllä olivat kahdet tikapuut. Molempien kamppailu päättyi lopulta onnettomasti.

Onnettomia olivat tietenkin myös Maša (Emmi Parviainen), jonka palava rakkaus Trepleviin ei saa osakseen vastarakkautta ja Mašan äiti Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), jolla on rinnakkaissuhde kylän lääkärin Jevgeni Sergejevitš Dornin (Esa-Matti Long) kanssa.

Sorin on onneton, koska tuomarin virka oli jäänyt hänen ainoaksi rakkaudekseen.

Kaikki nämä roolihahmot toteuttavat draaman lakeja, jotka Tšehov itse on kiteyttänyt sanomalla, että kaikki onnelliset ihmiset ovat onnellisia samalla tavalla, kun onnettomat ihmiset ovat onnettomia jokainen omalla tavallaan.

Tarinan ainoa onnellinen ihminen on Taisto Reimaluodon valloittavan persoonallisella tavalla näyttelemä Ilja Afanasjevitš Šamrajev, Sorinin tilanhoitaja, jolle teatteri on ainoastaan mukavien muistojen ja hauskojen anekdoottien lähde.

Kaikki muutkin roolityöt ovat todella hienoja, kuten suuren klassikon pirtaan kuuluu. Tšehov itse kauhisteli aikalaistensa tulkintojen teatraalisuutta. Silti Kuusiluoman tyyneys ja raivo Arkadinan roolissa olivat vavahduttavaa seurattavaa.

Rautiaisen, Katri Renton, Saija Siekkisen, Ville Toikan, Esa Mattilan, Pyry Hyttysen ja Laura Sguereva-Coxin luoma skenografia oli häikäisevän upeaa työtä.

Lokki

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2019.

Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Koreografia Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videot Pyry Hyttinen

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Metsäjätti on kova bändi

Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen
Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen

Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.

Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.

Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.

Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.

Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.

Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.

Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.

Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.

Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.

Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.

Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.

Papukaijakuumetta

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Marleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Timo Tuominen näyttelee näytelmän Edgar Partsia ja Matleena Kuusniemi hänen vaimoaan Juudit Partsia. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Kun näytelmä on toteutettu Suomen ykkösteatterin koneiston koko voimalla, ylöspano on tietenkin komeaa katsottavaa ja kuultavaa.

Näytelmän upea visuaalinen ilme kuitenkin vain korostaa kirjailija Sofi Oksasen dramaturgian heikkouksia. Oksanen estetisoi sodan ja miehitysaikojen kauheuksia tavalla, joka teki minulle jo hänen kirjansa lukemisesta raskaan ja vastenmielisen kokemuksen.

Yksi totuus tästä ”ylistetystä” romaanista löytyy oikeastaan jo sen nimestä.

Kirjan ja näytelmän nimi ”Kun kyyhkyset katsoivat” symbolisoi Viron juutalaisten kohtaloa saksalaismiehityksen aikana. Symbolinen nimi tulee sitä, että saksalaiset sotilaat pyydystivät sodan aikana Tallinnan kyyhkysiä ruuakseen.

Nimeen liittyvän symboliikan voi kuitenkin mieltää myös toisin. Saksalaisten pyydyksiin jäi Tallinnan talojen katoilla ja ullakoilla kesykyyhkysiä, joita on pidetty ja pidetään yhä vahinkoeläiminä, eräänlaisina lentävinä rottina. Varallisiksi nämä nopeasti kaupunkiolosuhteissa lisääntyvät pulut tekee se, että ne levittävät myös ihmiseen tarttuvaa papukaijakuumetta.

Enää en yhtään ihmettele sitä, että Oksanen on Virossa paisti ihailtu kirjailija myös rankan pilailun ja pilkan kohde.

Myös Viron juutalaiset katosivat jonnekin. Heidänkin kohtaloonsa liittyi tällä kertaa myös voimakas taloudellinen intressi. Viron palavakivi oli välttämätöntä natsi-Saksan sotaponnistuksille ja sen louhimiseksi tarvittiin valtavasti orjatyövoimaa ja kokonainen keskitysleirien verkosto.

Virolaiset joutuivat valitsemaan toisen maailmansodan aikana ruton ja koleran välillä. Oksasen kirja perustuu historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kirjan henkilöt jäävät kuitenkin merkillisen yksiulotteisiksi. Ne ovat pikemminkin jonkinlaisia esteettisiä olioita kuin lihaa ja verta.

Kirjassa ei ole käytännössä lainkaan dialogia. Dramatisointi ei ole muuttanut tätä kirjan heikkoutta voimaksi, päinvastoin. Kansallisteatterin erittäin taitavat näyttelijät olivat selvästi koko ajan vaikeuksissa roolihahmojensa kanssa. Varsinkin aikaisemmin todella hienoja luonnerooleja tehneen Timo Tuomisen työskentelyä näytelmän pääroolissa oli nyt välillä suorastaan tuskallista seurata.

Ohjaaja Raila Leppäkoski purkaa omaa ahdistustaan käsiohjelmassa kysymykseksi kuinka voi kuvata historiallisesti tapahtunutta kohtuutonta julmuutta? Pahuus ei näy ihmisen kasvoista.

Yksi vastaus on yksinkertainen, ei mitenkään.

Pohjimmiltaan kysymys lienee sekä yksilön että yhteisön tasolla syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta. Oikeuttaako atavistinen halumme jäädä henkiin mahdottomiksi muuttuvissa olosuhteissa kakki tekomme?

Jalankulkijan päälle suojatiellä ajanutta autoilijaa ei oikeusvaltiossa tuomita murhasta. Motiivi ratkaisee. Onnettomuudessa kuolleen jalankulkijan lisäksi myös auton kuljettaja on vakiintuneen käytännön mukaan aina ainakin jossain määrin olosuhteiden uhri.

Näytelmän Edgar Partsin (Timo Tuominen), Juudit Partsin (Matleena Kuusniemi) ja Roland Simsonin (Janne Hyytiäinen) kohdalla kysymykset syyllisyydestä ja motiiveista muodostavat hyvin monisyisen vyyhdin. Natsi-Saksa kävi Adolf Hitlerin johdolla itäisellä alueella käsittämättömän raakaa tuhoamissotaa ja Josif Stalinin kommunistinen hirmuhallinto vastasi haasteeseen samalla mitalla.

Tällaisissa olosuhteissa ivan tavalliset ihmiset muuttuvat helposti hirviöiksi. Tämän totuuden Oksanen on kirjoittanut SS-Untersturmsführer Mentzelin (Jukka-Pekka Palo) suuhun. Mentzel valittaa näytelmässä, miten hänen johtamansa poliittinen poliisi on hukkua väärien ilmiantojen tulvaan. Hän epäillee, että niiden motiivina ovat puhtaasti kauna, kateus ja kosto.

Kun kysymys syyllisyydestä nousee polttavaksi, Oksanen aloittaa kirjassaan uuden luvun. Sama toistuu tietenkin Leppäkosken ohjauksessa.

Leppäkoski ja Oksanen eivät tällä kertaa onnistu sanomaan oikein mitään yleispätevää ihmisenä olemisesta. Katsojalle, joka ei tunne hyvin toisen maailmansodan historiaa hyvin, näytelmän sisältö jää todennäköisesti hyvin hämäräksi. Viron historian osalta tähän tietämättömien joukkoon taitaa kuulua suurin osa meistä suomalaisista. Siitä ovat pitäneet huolen suomettumisen ja rähmällään olon pitkät vuodet.

Käsiohjelmasta löytyvät lyhyet kuvaukset keskeisistä tapahtumista, henkilöistä ja käsitteistä. Hyvä niin.

Luultavasti todellisuus on myös tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Näytelmän Edgar Partsilla on historiallinen esikuva Adgar Meos, jonka todellinen elämäntarina on todennäköisesti paljon kiinnostavampi juttu, kuin Oksasen hänen elämästään kirjoittama fiktio.

Kaiken tämän jälkeen katsojalta jää helposti huomaamatta, että mukaan mahtuu myös yksi todella terävä koukku, joka osuu ja uppoaa kipeästi. Näytelmän Roland Simson on mukana maanalaisessa organisaatiossa, joka salakuljettaa meren yi Ruotsiin henkensä edestä pakenevia juutalaisia.

Simsonin omat motiivit jäävät tarinassa hieman hämäriksi, mutta se tehdään selväksi, että kysymys on myös raasta ja tuottoisasta bisneksestä. Miten tuo kaikki eroaa siitä, mitä parhaillaan tapahtuu Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä, jonka yli ihmiset pakenevat esimerkiksi Syyriasta parhaillaan henkensä kaupalla?

Siinä on toinen vastaus Leppäkosken tuskaiseen kysymykseen. Syyrian sisällissota on vaatinut jo yli satatuhatta siviiliuhria. Miten kuvata tätä inhimillistä murhenäytelmää tai oikeammin, mitä me välitämme siitä?

Vastaus on ikävän ilmeinen.

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.