Jään kirkkaita kuvia uskosta ja epäilystä – Kansallisteatterin Jääkuvia on huikean hienon näyttelijäntyön ilotulitusta

Kuvassa rakastunut mies Petri Manninen väärällä paikalla ja Taisto Reimaluoto 16-vuotiaan teinitytön rooliasussa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.

Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996.  Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.

On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.

Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.

Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.

Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.

Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.

Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.

Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.  Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.

Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.

Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.

Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.

Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen

Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.

Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.

Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita.  Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.

Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.

Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.

Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.

Smeds selvästi  vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.

Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.

Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.

Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds

Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu:  Teemu Nurmelin

Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

mahdolliset
Kansallisteatterin Mahdollisiin maailmoihin siältyy myös suorastaan taijanomaisia kohtauksia, jotka ovat teatterin suola. Kristiina Halttu ja Eero Aho näyttelevät upeasti muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän Helena kertoo miehelleen Antille aloittaneensa suhteen toisen miehen kanssa. Kuva Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

 

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen.  Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.

 

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen
Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle.  Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.