Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

 

eduskunta
Valtiovarainministeriön inkvisiittori (Pihla Penttinen) näyttää tuoreelle valtionvarainministeri Antti Rinteelle (Santtu Karvonen), mistä reiästä suomalaisen virkamieskunnan eliitti pissii. Kuva Ilkka Saastamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.