Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Esko Nummisuutari, Soldier of Odin

nummi
Janne Reinikainen ja Eva Buchwald ovat modernisoineet Nummisuutarien Eskosta (Aku Hirviniemi) Suomen sisun perussuomalaisen Odinin taistelijan, joka käy leijonavaakuna paidanrinnuksessa ja Suomen lippu tanassa taisteluun globalisaatiota vastaa. Karrin Kreetaa näyttelee Nummisuutareissa Johannes Holopainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.

Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.

En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet  saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.

Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.

nummi4
Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.

Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.

Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.

On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.

nummi2
Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.

Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.

Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.

Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.

Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.

No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.

nummi3
Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.

”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”

Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.

Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.

Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.

Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia.  Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.

Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.

Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.

 

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.