Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan.  Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraus­suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Sadan vuoden yksinäisyys

Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö
Vilma Putro näyttelee upeasti näytelmän Milenaa. Kuva Kristiina Männikkö

Ohjaaja Lija Fischer pohtii ohjaustaan ja suhdettaan hänen omaan elämäntarinaansa perustuvaan näytelmään Vieraat Korjaamon verkkosivuilla. Fischer sanoo pitäneensä aina enemmän fiktiosta kuin faktasta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vieraiden kohdalla tämä on kuitenkin turha huoli. Näytelmän voima perustuu nimenomaan aiheen omakohtaisuuteen. Esitys on koskettavan raikas ja aito tavalla, johon kokemukseni mukaan yltävät vain teatterin harrastajat silloin, kun esitys onnistuu yli kaikkien odotusten aina hurmokseen asti.

Kun kysymyksessä ovat omat muistot ja tunteet, tällaisella jaottelulla ei ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Meidän tunnemuistoissamme fiktio ja fakta menevät aina väistämättä sekaisin keskenään.

Tämän hypoteesin paikkansapitävyyttä me kaikki ikävammaiset voimme testata kokoontumalla sisarusporukassa muistelemaan vaikkapa sitä, millaisia isä- ja äitivainaa oikeasti olivat ihmisinä.

Vieraat kantaesitettiin Korjaamolla Helsingin Stage-festivaaleilla. Etelä-Saimaan haastattelussa Fischer kertoo, että näytelmän teemoja on viety eteenpäin ja syvennetty teatterikriitikko Suna Vuoren ensi-illasta Hesariin kirjoittaman tylytyksen jälkeen.

En tiedä, miltä Korjaamolla nähty kanta-esitys näytti, mutta jos menisin sanomaan Lappeenrannan kaupunginteatterin Veeran kammarissa perjantaina näkemääni toista ensi-iltaa kliseekokoelmaksi, kertoisin samalla itsestäni jotakin aika ikävää. Diagnoosi: kirjoittaja kärsii patologisesta empatiakyvyn puutteesta.

Vieraissa on hetkensä ja koskettavimmillaan esitys on, kun käsitellään näytelmän Milenan lapsuutta, Pietarissa ja Kajaanissa.

Kohtaukset perustuvat Fischerin omiin lapsuudenkokemuksiin ja muistoihin, jotka dramaturgi Okko Leo on koonnut näytelmäksi näiden kahden pitkien keskustelujen perusteella.

Leo on kaksi vuotta sitten Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut nuori mies, josta kuullaan vielä. Vieraiden perusteella epäilen, että hän on lukenut tarkkaan muun muassa maagisen realismin klassikot.

Sadan vuoden yksinäisyydestä myös tämän kolmen sukupolven yli kulkevassa juutalaissuvun tarinassa on kysymys. Mutta miksei olisi? Vaikka me maapallon nyt elävät yli seitsemän miljardia ihmistä olemme kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia, meitä edeltäneiden sukupolvien vainajista nyt puhumattakaan, niin on meissä kyllä niin paljon myös samanlaisuutta, että siitä voi hyvin vaikka kliseehuttua keittää.

Jotakin Leon taidoista dramaturgina kertoo se, että Vieraat on leimallisesti naisten juttu. Suvun tarina kerrotaan äitien ja tyttärien kautta.

Leo ei kerro suvun tarinaa kronologisesti, vaan eri aikoihin liittyvät tapahtumat ja muistot lomittuvat toisiinsa. Ratkaisu on hyvä, sillä näinhän meidän muistimme juuri toimii. Eturiviin nousevat ne muistot, jotka ovat emotionaalisesti tärkeitä. Tapahtumavuodet, päivämääristä nyt puhumattakaan, palaavat mieleen vasta pinnistelyn jälkeen, jos ovat palatakseen.

Dramaturginen ratkaisu toimii hyvin myös näyttämöllä. Lappeenrannan esityksessä ei juuri ollut pysähtyneitä kohtauksia, ja mikä parasta, esityksen tunnelma tiheni kohtaus kohtaukselta aina viimeisiin kohtauksiin saakka.

Leo ja Fischer myös luottavat katsojaan. Ei Leningradin piirityksen kauheuksia tai Stalinin hirmuhallinnon ihmisiin jättämiä traumoja tarvitse rautalangasta vääntää. Tällaiset syvästi traumaattiset kokemukset jättävät jälkeensä psyykkisesti raskaan kuorman, josta osan myös lapset ja lapsenlapset joutuvat kantamaan.

Näytelmän perusvire on kuitenkin optimistinen. Kyllä tästäkin selvitään ja esimerkiksi tapa, jolla Kajaaniin Pietarista muuttanut Milena ottaa mittaa uudesta isäpuolestaan, tarjoaa ainekset useaan herkullisen hauskaan kohtaukseen.

Milenan roolin näyttelee Pietarissa opiskellut Vilma Putro. Kaupunginteatteri on saanut tästä pienestä, mutta sitäkin pippurisemmasta nuoresta naisesta mahtavan tyypin riveihinsä.

Ainakin minä olin kohta aivan myyty. Putrolla on ihailtava kyky nostaa läsnäolonsa näyttämöllä aivan käsin kosketeltavaksi ja muuttua sitten lähes näkymättömäksi, kun tarve niin vaatii.

Aivan upeaa! Kuin taikuutta. Mitähän ne siellä Pietarin Valtiollisessa Teatteriakatemiassa näille näyttelijänaluille oikein opettavat?

Mutta ei Netta Salosaaren, Pauliina Palon, Sami Lankin tai Samuli Punkan näyttelijäntyössä ollut perjantaina moitteen sijaa. Rooliasua ja – hahmoa vaihdettiin lennossa ja sisääntuloja kertyi jokaiselle lähes luvuton määrä. Mutta siitä huolimatta kotinäyttämöllä tekemisen meininki oli jollakin lailla sopivan rentoa. Perkele! Kyllä täältä pesee.

Jussi Matikaisen äänimaailma rytmitti esitystä hyvin. Ville Mäkelän varmasti videot jäivät sen sijaan minulta lähes huomaamatta. Esityksen vahva intensiteetti piti ainakin minut niin tiukasti otteessaan.