Brechtiläinen teatterikäsitys kukkii Helsingin kaupunginteatterissa kaikissa sateenkaaren väreissä – Lappeenrannan oma poika Pertti Sveholm oli vapautunut ja ihanan hullu Puntilan roolissa

Tiina Kaukasen upeat puvut, Markku Hakurin lavastus ja Mika Ijäksen valot muodostavat yhdessä esityksen upean värimaailman. Kuvassa nuoret rakastavaiset Anna-Riikka Rajanen, näytelmän Eeva ja Antti Peltola, näytelmän renki Matti – Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin on tänä syksynä tempaissut otteeseen jonkinlainen hyvän kierre. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hykerryttävän hauska esitys. Torstain ensi-illassa kaikki ankkurit olivat irti.

”Jos työryhmä lavalla onnistuu pääsemään estottoman luovuuden tilaan, syntyy raakamateriaalia, joka sohii ja osuu kaikkeen sellaiseen, joka elää vain katsojan päässä.”

Näin Puntilan kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen kuvaa käsiohjelmassa metodia, jolla produktiota on työstetty harjoituksissa.

Kun tämä kaikki luova sählääminen menee niin sanotusti putkeen, syntyy loistavaa teatteria. Bertolt Brechtin teatterikäsitys kylpi ensi-illassa kirkkaassa valossa ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Eikä tämä kaikki tapahtunut vain sillä pienellä näyttämöllä, joka sijaitsee katsojan korvien välissä. Heiskanen on ohjaajana todellinen virtuoosi näyttämötilan hallinnassa.

Ensimmäisessä kohtauksessa meille näytettiin hyvin konkreettisesti, miten valtava Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on. Seuraavasta kohtauksesta käynnistyi jatkuva liike, joka imaisi ainakin minut katsojana auttamatta mukaansa.

Heiskasen, lavastaja Markku Hakurin, valosuunnittelija Mika Ijäksen ja koreografi Johanna Elomaan luomat näyttämökuvat olivat ilmiömäisen hienoa työtä. Tai ehkä karuselli kuvaa paremmin sitä dynaamista liikekieltä, joka puski esitystä vauhdilla eteenpäin.

Lappeenrannassa lapsena ja nuorena elänyt ja kasvanut Pertti Sveholm oli aivan huikeassa vedossa Puntilan isäntänä. Sveholm on tehnyt uransa aikana monta hienoa roolia. On väärin sanoa, että hän nyt on elämänsä roolissa. Näin vapautunutta, ihanan hullua ja hauskaa Sveholmia en kuitenkaan muista nähneeni koskaan aikaisemmin näyttämöllä.

Sama pätee myös Puntilan tytärtä Eevaa näyttelevään Anna-Riikka Rajaseen, Matti Aaltosta esittävään Antti Peltolaan ja kaikkiin muihinkin produktion näyttelijöihin. Puntilan katsomossa minulle tuli sama voimakas tunne kuin Kinky Boots –musikaalin katsomossa – tässä esityksessä on nostetta. Onnistumiset ruokkivat toisiaan, mikä minusta kertoo hyvää myös Helsingin kaupunginteatterista työyhteisönä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria isolla T:llä juuri siksi, että sen roolihahmoja ei tarvitse lähestyä samaistumisen vaan vuorovaikutuksen kautta. Tämä ominaisuus tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen.

Omat kehunsa ansaitsevat myös Tiina Kaukasen puvut, Maija Sillanpään naamiointi ja maskeeraukset ja Eradj Nazimon äänisuunnittelu. Hyvä teatteri on täynnä yllätyksiä. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria, jossa Brechtin teatterikäsitys, katsojan etäännyttäminen toimii juuri niin kuin pitääkin hyvin sävykkäänä ja värikylläisenä.

Käsiohjelmassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä. Teksti perustuu Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa. Brecht oli välirauhan aikaan Suomessa pakolaisena ja Wuolijoella oli tapana viihdyttää saksalaisia vieraitaan lukemalla otteita näytelmästään heille saksaksi.

Brecht ja Wuolijoki muokkasivat yhdessä näytelmästä uuden version, joka lähetettiin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuskilpailuun nimellä Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle.

Sahanpuruprinsessa oli käsiohjelman mukaan teattereiden hyljeksimä maalaiskomedia. Hyljeksinnälle oli varmaan myös syynsä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti näytti perjantaina ensin epäilyttävästi supisuomalaiselta maalaiskomedialta. Mukana on perisuomalainen humala, sääty-yhteiskunnasta peräisin olevat tapakulttuuri ja epäsäätyinen nuorten rakastavaisten pariskunta, joka yrittää voittaa patriarkaalisen luokkayhteiskunnan luomat esteet.

Perusasetelma on sama, jota on näytelty lukemattomia kertoja kesäteattereissa ja näytellään yhä esimerkiksi television maalaiskomedioissa.

Herra Puntilalla on esikuva, Wuolijoen sukulaismies. Matin esikuvana on pidetty Wuolijoen omaa autonkuljettajaa. Myös hämäläiset ihmiset ja hämäläinen maaseutu valoisine kesäöineen olivat Wuolijoelle tuttuja.

Silti Sahanpuruprinsessa ja ainakin Helsingin kaupunginteatterin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on myös epäilemättä raikasta ja hienovaraista parodiaa tästä suomalaisten rakastamasta teatterin lajityypistä.

Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin traaginen, kuten hyvässä komediassa tapaa olla. Tämän tarinan tuntevat myös kaikki ne, joiden ystäväpiirissä tai sukulaisten joukossa on alkoholisteja. Kun kaikki sillat on poltettu ja myös yhteys omaan minuuteen liuennut viinanhuuruisten vuosien aikana, jäljellä on enää lohduton yksinäisyys ja ennenaikainen kuolema.

Toki Heiskanen saavuttaa työryhmineen myös Wuolijoen ja Brechtin näytelmille tunnusomaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hyvin pelkistetty ja osuva kuvaus vallasta.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Puntila oli renkinsä kanssa värväämässä 30-luvun Suomen pestuumarkkinoilta uusia työntekijöitä, sai naurun juuttumaan kurkkuun. Miten vähän meno ja meininki ovat maailmassa muuttuneet. Väkisin tuli mieleen ne tavat, joilla ihmisiä nöyryytetään viranomaisten pikkutarkoilla säännöillä ja suoranaisella mielivallalla TE-toimistoissa.

Eikä tämä mielikuva syntynyt varmasti sattumalta, vaan ihan tekijöiden tarkoituksella.

Me, Puntilan ensi-illan yleisö olimme nimenomaan teatterissa ja ainakin minä nautin tuosta teatterissa olemisesta estottomasti. Esityksen laadusta kertoi jo se, että lähes kolme tuntia kestänyt näytelmä tuntui todellista kestoaan huomattavasti lyhyemmältä.

 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Käsikirjoitus Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki

Suomennos Elvi Sinervo

Ohjaus Kari Heiskanen

Sävellys Arttu Takalo

Koreografia Johanna Elovaara

Lavastus Markku Hakuri

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora

 

 

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

 

 

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

 

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Metsäperkele

G. A Serlachiusta näyttelee Pertti Sveholm ja hänen vaimoaan Alicea  Aino Seppo. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
G. A Serlachiusta näyttelee Pertti Sveholm ja hänen vaimoaan Alicea Aino Seppo. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ryysyistä rikkauksiin. Filosofian tohtori Teemu Keskisarja luonnehtii G. A. Serlachiuksen elämäntarinaa ja uraa suomen teollisuuden uranuurtajana perkeleelliseksi luomiskertomukseksi.

Se on tarina, joka kannattaa kertoa ja se kannatta ehdottomasti myös lukea.

Kari Heiskasen näytelmä Metsäperkele perustuu Keskisarjan Serlachiuksen elämästä kirjoittamaan kirjaan Vihreän kullan kirous.

Helsingin kaupunginteatterin esityksen jälkeen jäin pohtimaan, kannattiko tämä tarina myös kokea teatterissa?

Kyllä kannatti. Ehdottomasti. Ainakin täällä Kaakkois-Suomessa tarinat metsäteollisuuden synnystä, uhosta ja tuhosta ovat aivan oleellinen osa meidän omaa suurta kertomustamme.

Esityksen perusongelma on siitä, että  sen paremmin tekijöillä kuin meillä katsojillakaan ei pääsääntöisesti ole mitään tunnetason yhteyttä siihen maailmaan ja aikaan, joista tarina kertoo.

Suomessa koettiin 1860-luvulla ilmaston oikkujen takia useita peräkkäisiä katovuosia  ja arkinen elämä maassa muuttui hirmuisten nälkävuosien takia eloonjäämistaisteluksi.

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Heiskasen on pitänyt päättää, onko Serlachius pohjimmiltaan traaginen vain koominen hahmo. Meidän oman viitekehyksemme kautta voi päätyä kumpaan tahansa tulkintaan.

Shaketteihin ja silinterihattuihin sonnustautunut kapitalismi porhaltaa Suomeen ja Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle heti ensimmäisessä kohtauksessa teatterisavua puuskuttavalla leikkijunalla.

Tämän jälkeen esitys kulkee kuin kiskoilla ja Heiskanen näyttelijöineen vain lisäävät pökköä pesään kohtaus kohtaukselta.

Kohtauksesta toiseen siirrytään lennossa ja jatkuvalla liikkeellä Heiskanen ottaa tapansa mukaan suuren näyttämön tilan haltuunsa. Pertti Sveholmin tulkitseman Serlachiuksen voittoja ja epäonnistumisia seurataan kuin urheilukilpailussa, maaottelutunnelmissa.

Pieni mutta sisukas maakuntien Suomi käy sankarinsa keralla voitokasta kamppailua suomenruotsalaista eliittiä vastaan.

Esityksen rytmi, joka vauhdikkuudessaan muistuttaa Mack Sennettin mykkäkomedioiden menoa, korostaa Serlachiuksen hahmon koomisia puolia. Tässä kertomuksessa on paljon myös veijaritarinan aineksia.

Suuren näyttämön hehtaarihallissa näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutukseen, läsnäoloon perustuvalla teatterilla on omat rajoituksensa.

Toki Heiskanen on aikaisemmin tehnyt tämänkin ihmeen. Ohjatessaan suurelle näyttämölle Lucy Trebblen Enronin, näyttämöllä olivat vain näyttelijät. Lavastukseksi ja rekvisiitaksi riitti yksi, keinonahalla päällystetty valkoinen sohva.

Metsäperkeleessä tavaraa on näyttämöllä ylen määrin. Dokumentaarisuudessa teatteri ei kuitenkaan pärjää elokuvalle Keskisarjan kirjasta nyt puhumattakaan. Katsojalle tämä on selvää Metsäperkeleen ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Heiskanen tasapainoilee koomisen ja traagisen välillä. Tämä on kai tavallaan teatterin peruskauraa.

Ongelmallista katsojan kannalta on se, että tarinan henkilöhahmoilla ei ole juuri lainkaan yksilöpsykologisia ulottuvuuksia. Ihmisen teot ja olosuhteet, joissa hän on johonkin ratkaisuun päätynyt, ovat myös yksilötasolla ihmisen elämänhistoriaan liittyviä faktoja.

Tekojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Metsäperkeleen Serlachius on poikkeusyksilö, koska hän on poikkeusyksilö.

Yhtä hämäräksi jää myös esimerkiksi Serlachiuksen ja hänen poikansa välinen psykologia.

Lappeenrantalaisena minulle yksi peruste valita Helsingin teatteritarjonnasta juuri Metsäperkele, oli se, että pääroolin näyttelee Sveholm. Eikä huonosti näyttelekään.

Sveholm on viime vuosina kunnostautunut myös äänikirjojen lukijana. Suosikkeihini kuuluu hänen lukemansa Rosa Liksomin Hytti nro 6.  Metsäperkeleessä Sveholmin äänessä ja uhossa on samaa rosoa.

Myös suomen sana perkele voidaan sanoa niin monella tavalla. Sveholmin tavassa kiroilla on uskottavuutta.

Faktatieto kuitenkin antaa katsojalle eväitä tehdä omia arvauksiaan. Hyvänä apuna tässä on esityksen erinomainen käsiohjelma. Se kannattaa ostaa ja lukea läpi jo ennen esitystä.

Helsingin kaupunginteatteri on profiloitunut viihteen tekijäksi. Metsäperkele ei ole poikkeus säännöstä. Aiheen kiinnostavuus ja tärkeys ei tietenkään takaa, että tällä kertaa tarjolla on hyvää viihdettä.