Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016.  Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.   

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo 
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen   

Gunilla Hemming ja kaupunginteatteri haastavat katsojan ajattelemaan

Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva  Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri
Näytelmän Bradley Manning (Saska Pulkkinen) maksaa kovan hinnan kansanlaisrohkeudestaan. Hän joutuu sotiasvankilassa kidutetuksi ja saa lopulta kotimassaan 35 vuoden vankeustuomion. Kuva Charlotte Estman-Wennström/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Gunilla Hemmingin näytelmä Verkossa on pätevää journalistista työtä. Hemming on valinnut oman tiukan näkökulman maailmaa ravistelleeseen tietovuotoon ja ottanut perusteellisesti selvää tapahtumiin ja henkilöihin liittyvistä faktoista.

Hyvässä journalismissa lyödään kuivat faktat pöytään. Johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tämä pätee myös tällä kertaa Hemmingin näytelmään. Kriittinen mieli ottaa vastaa, seuloo, erittelee, hyväksyy tai hylkää.

Ohjaaja Milko Lehto on ymmärrettäväsi vaikeuksissa tällaisen tekstin kanssa. Hemmingin näytelmä ei ole amerikkalaisten rakastamaa tarinajournalismia, vaan tiukkaa asiaa. Siihen on teatterissa vaikea eläytyä. Teos haastaa katsojan ajattelemaan ja se on tunnetusti vaativaa puuhaa.

Esityksen vaativuus tekee Helsingin kaupunginteatterin Verkossa näytelmästä myös tavattoman kiinnostavan. Alkuhämmingin jälkeen nautin itse jokaisesta hetkestä.

Näytelmän alussa tunnerekisteri heilahti häpeän puolelle, myönnetään. Se ei ollut myötähäpeää tekijöiden puolesta, vaan häpesin sitä, miten kevein tiedollisin eväin olen itse tässä asiassa liikkeellä.

Käsiohjelmassa Hemming näyttää ammattikunnalle, jota myös tämän kirjoittaja edustaa, keskisormea ja ihan oikeutetusti. Internet on mullistanut perinteisten medioiden talouden ja vienyt mainostajien ja tilaajien lisäksi mennessään myös ison siivun ammattikunnan itseluottamuksesta.

Perinteisten helmasyntien lisäksi kuvaan on astunut nyt usein myös pelkuruus. Parempi laiha palkkashekki pivossa kuin kymmen lihavaa skuuppia oksalla.

Wikileaksin perustaja, australialainen Julian Assange (Niko Saarela)on meille kaikille ainakin jollakin tavalla tuttu. Mitään myyttistä sankaria, läppäri ojossa lohikäärmeen kimppuun karauttavaa Pyhää Yrjänää Assangesta ei kuitenkaan vielä pysty leipomaan. Tapaus on siihen liian tuore, itse asiassa ihan kesken vielä.

Hemming kertoo näytelmässään dramaattisista asioista. Kokonaisuus taipuu kuitenkin vaivoin draamaksi luonteensa takia. Eikä Verkossa ole myöskään valmis trilleri. Pahuuden voimat jäävät siinä vielä kasvottomiksi, ellei sellaisiksi miellä ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja noin yleensä ja kahden nuoren naisten raiskaussyytteitä tutkivaa naiskonstaapelia erikseen.

Yhdysvaltojen edellisestä ulkoministeristä Hillary Clintonista ei pysty millään leipomaan mitään Ilmestyskirjan ratsastajaa.

Assagne on edelleen eräänlaisessa kotiarestissa turvapaikassaan Ecuadorin Lontoo suurlähetystössä. Oikeus on antanut luvan luovuttaa Assange Ruotsiin, jossa häntä epäillään kahdesta raiskauksesta. Asian varsin perusteellinen käsittely näytelmässä antaa katsojalle ainakin hyvän kuvan siitä, mistä jupakassa on oikeasti kysymys.

Samalla tulee kerrottua, mitkä ovat voimasuhteet, kun tavallinen ihminen joutuu verkon riepoteltavaksi. Hirviö syö sekä prinsessan että puoli valtakuntaa.

Näytelmän alussa ja lopussa näytetään sotamies Bradley Manningin (Saska Pulkkinen) Irakin sodasta vuotamaan aineistoon kuuluvaa videota, jossa amerikkalaiset ampuvat Apace-taisteluhelikopterista konekiväärillä Bagdadissa kadulla liikkuvia siviilejä.

Hemming suhtautuu lähteisiinsä kriittisesti ja tarjoaa myös näytelmän katsojalle koukkuja, joihin tarttua. Näytelmän Assange kertoo tiedot vuotaneelle Manningille, että kyseinen video laitetaan jakeluun, kunhan sitä ensin on lyhennetty ja kuvan laatua parannettu.

Murha on murha. Yli sadan tuhannen siviilin tappaminen on sen sijaan oheisvahinko, kun politiikkaan tehdään toisin keinoin. Valtiomiesten ja -tekojen sarjaan siirrytään, kun uhriluku nousee miljooniin.

Hemmingin terävin kritiikki osuu tähän mittakaavaongelmaa. Tunnetasolla me olemme yhä Afrikan savannilla eläviä metsästäjä-keräilijöitä, joille merkityksellisiä lukusanoja on vain neljä: yksi, kaksi, kolme ja monta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiiveista meillä on usein paljon hatarampi käsitys. Varmasti ainakin Pentagonissa aivan muut tyypit kuin minunlaiseni kyökkipsykologit hakevat vastausta kysymykseen, miksi juuri Manning teki mitä teki. Hänen vuotamiinsa tiedostoihin oli pääsy noin sadallatuhannella muullakin ihmisellä.

Verkossa näytelmän poikkeusyksilö vastaan järjestelmä asetelmassa Assangen tai Hemmingin psykologisointi ei ole se pointti, vaan Hemming nostaa näytelmän asiakeskiöön sen, miten systeemi pyrkii mitätöimään Assangen ja kumppaneiden uskottavuuden, mitätöimällä heidän motiivinsa.

Hulluksi leimaaminen oli tehokas keino vaientaa toisinajattelijat edesmenneessä Neuvostoliitossa, mutta konsti näyttää toimivan hyvin myös länsimaisessa demokratiassa.

Yksilötasolla esiin nousee kysymys hakkeroinnin etiikasta. Käsiohjelman mukaan Assange on ohjelmoijana huippujätkä. Hän on 90-luvulla kirjoittanut muun muassa vapaan lähdekoodin porttiskannerin. Tällaiset porttiskannerit ovat nykyään verkossa rikoksia tehtaileville veijareille yhtä tärkeitä työkaluja kuin sorkkarauta ja dynamiitti vanhan liiton kassakaappimiehille.

Voiko ihminen asettua lain yläpuolelle, jos hän katsoo, että lain rikkomiseen on riittävän painava syy?

Näytelmän käsiohjelma on pieni tietopaketti aiheesta. Se kannatta ilman muuta ostaa. Käsiohjelmaan on otettu myös luku, joka kertoo Edward Snowdenin paljastuksista, jotka ovat tulleet julki vasta näytelmän kirjoittamisen jälkeen. Yhdysvaltojen NSA harjoittaa maailmanlaajuista verkkovakoilua. Snowdenin paljastusten valossa voi jopa epäillä, ettei Wikileaksin ympärille ryhmittynyt hakkeriyhteisö pysty pitämään Assangen lupausta Wikileaksille tietoja luovuttaneiden tietovuotajien anonymiteetistä.

Vasta 22-vuotias Manning maksaa jo nyt kovan hinnan kansalaisrohkeudestaan. Sotilastuomioistuin on tuominnut hänet Yhdysvalloissa 35 vuodeksi vankilaan. Manning joutuu istumaan tuomiostaan vähintään kolmasosan eli yhtä kauan kuin Suomessa murhasta elinkautiseen tuomitut keskimäärin.