Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

 

 

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

 

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-eno hehkuu teatterin lumoa

Sonja Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo
Sonja (Iida Kuningas) ja Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) vannovat ikuista ystävyyttä. Kuvan kohtaus on yksi upean näytelmän huikeimmista. Kuva Helsingin kaupunginteatteri/Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatteri kehuu aivan aiheellisesti Vanja-enon näyttelijöitä unelmajoukkueeksi. Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Santeri Kinnunen, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin näyttivät ensi-illassa kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä, miten lumoavan ilmaisuvoimaista perinteinen puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Yksi roolitöistä nousi tällä kertaa oman mieleni näyttämöllä ylitse muiden. Iida Kuningas näytteli työlleen ja läheisilleen omistautuneen Sonjan rakkaudenkaipuuta tavalla, joka oli särkeä minun sydämeni. Kuninkaan satuttava ja psykologisesti äärimmäisen tarkkanäköinen roolityö antoi sävyn koko upealle näytelmälle.

Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enon ensi-illassa traaginen ja koominen kohtaavat ainutkertaisella tavalla. Näytelmän Sonjan nöyryys ja elämänjano nostavat vedet silmiin vielä tätä kirjoittaessakin.

Anton Tšehovin Vanja-eno on tuotu näyttämölle suomalaisissakin teattereissa vuosikymmenten varrella kymmeniä kertoja. Eikä käsiohjelmaan painettu luettelo suomalaisten ammattiteattereiden Vanja-eno – produktioista taida olla edes ihan täydellinen.

Minusta tuntuu, että unkarilainen Tamás Ascher on ohjannut Vanja-enosta juuri sellaisen komedian, jollaiseksi Tšehov sen alun perin tarkoitti. Ascherin tulkinta oli ensi-illassa hauska ja konstailemattoman vanhanaikainen aina esiripun suojissa näytösten puolivälissä tehtyjä lavasteiden vaihtoja myöten.

Huikeat roolityöt ja Ascherin tarkka ohjaus saivat Tšehovin tekstin tuntumaan uunituoreelta. Jopa kirjailijan sapekas kritiikki oman aikansa kulttuurieliittiä kohtaan oli ja on aivan tätä päivää. Suurinta meteliä itsestään pitävät ne, jotka eivät ole onnistuneet koskaan luomaan mitään uutta.

Kyllä, tunsin piston sydämessäni. On etuoikeus köyhäillä kahvin ja paahtoleivän voimin Helsingissä, kun saa nähdä näin loistavaa teatteria.

Unkarilaisen lavastajan Zsolt Khellin ja puvustajan Györgyi Szakácsin näyttämölle luoma maalaisidylli on samaa paria Ascherin ohjauksen kanssa. Risto Heikkerön valosuunnittelun ja Mauri Siiralan luoman äänimaailman kanssa kokonaisuudesta syntynyt illuusio oli lähes täydellinen. Näytelmän ensimmäisistä näyttämökuvista ei puuttunut oikeastaan muuta kuin talon tunkiolta huoneeseen leijaileva lannanhaju.

Ascher on taitavien näyttelijöidensä kanssa tehnyt sarjan huikean hienoja kohtauksia. Ajoituksen tarkkuudesta kertoo jotakin se, että me katsojat räjähdimme tämän tästä nauramaan vedet silmissä, vaikka suomalaiseen teatterietikettiin kuuluu se, että Tšehovia ja muita suuria venäläisiä klassikoita pitää seurata kuin jumalanpalvelusta kirkossa.

Aivan täydellinen kaupunginteatterin Vanja-eno ei ole, eikä sen sellainen tietenkään pidäkkään olla. Ascherilla on ollut sama kova pähkinä purtavanaan kuin muillakin Vanja-enon ohjaajilla. Miten toimia tarinan kulminaatiopisteessä, jossa sanat muuttuvat teoiksi, Ivan Petrovitš Voinitski (Santeri Kinnunen) yrittää ampua vihaamansa professori Serebrjakovin (Esko Salminen).

Kaupunginteatterin ensi-illassa näytelmän intensiteetti laski selvästi ja pohjille päästiin, kun professorin nuori vaimo Jelena Andrejevna (Anna-Maija Tuokko) ja lääkäri Mihail Astrov (Martti Suosalo) tekevät pikavisiitin punkkaan. Näin kävi, vaikka molemmat kohtaukset on tehty komedian keinoin ja todella hauskasti.

Mutta näin kai pitääkin olla Tšehovin avoimiksi sanottujen tarinoiden kohdalla. Joku lähtee, toinen jää, elämä jatkuu.

Helsingin kaupunginteatteria on moitittu liian viihteellisestä ohjelmapolitiikasta. Kaupunginteatterin johto on kuitenkin samaan aikaan tehnyt merkittävää työtä suomalaisen teatterin eteen kutsumalla maahan ulkomailta vierailijoiksi huippuohjaajia ja muita teatterin nimekkäistä ammattilaisia.

Viime esityskauden merkittävin ensi-ilta koko Suomessa oli epäilemättä venäläisen Edvard Radzinskin näytelmä Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Kirjailijan maamiehen Roman Viktjukin ohjaama näytelmä haastoi puheteatterin perinteiset konventiot ja oli samalla tiukasti kiinni meidän ajassamme. Siitä, miten tarkasti näytelmän pahaenteiset ennustukset ovat toteutuneet, olemme saaneet viime viikkoina ja kuukausina seurata uutisista.

En ole vielä nähnyt Kansallisteatterin Vanja-enoa. Tamás Ascherin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama upea tulkinta käynnistää varmasti jo yksinkin Suomessa klassisen puheteatterin uuden renessanssin, josta myös me Helsingin seudun ulkopuolella asuvat pääsemme ennen pitkää nauttimaan oman kotikaupunkimme teatterin lauteilla.