Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun.  Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua.  Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

 

 

 

 

 

 

 

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

 

 

 

 

 

 

 

 

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

mahdolliset
Kansallisteatterin Mahdollisiin maailmoihin siältyy myös suorastaan taijanomaisia kohtauksia, jotka ovat teatterin suola. Kristiina Halttu ja Eero Aho näyttelevät upeasti muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän Helena kertoo miehelleen Antille aloittaneensa suhteen toisen miehen kanssa. Kuva Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

 

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

 

Molliveljekset matkalla vallan ytimeen

 

Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kasallisteatterin molliveljekset Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje). Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Slava! on hieno kokonaisuus. Lähes kokonaan läpilaulettu musiikkinäytelmä vyöryttää katsojan eteen toinen toistaa upeammin toteutettuja kohtauksia. Katsoja jää koukkuun jo ensi hetkistä lähtien. Slava! on ironialla höystetty keitos, jonka jälkimaku antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Kansallisteatterin Slava! saa katsojan koukkuun heti kättelyssä. Orkesterin vetää estradille joukko Ilja Repinin Volgan lauttureita.

Tosin kysymys ei itse asiassa taida olla Repinin kuuluisasta maalauksesta, vaan Kari Suomalaisen Helsingin Sanomissa ilmestyneestä pilakuvasta Volgan lautturit, josta syntyi ulkopoliittisen skandaali vuonna 1958.

Samaa aiheeseen viittaavat myös lautta kiskovien Josif Stalinin vankileirien saariston pakkotyövankien taskuttomat toppatakit. Ne ovat ilmiselvä viittaus Jari Tervon romaaniin Myyrä.

Katsojan on tietenkin mahdoton tietää, miten ensimmäisen kohtauksen ensimmäiset hetket on ideoitu. En ole kuitenkaan urallani vielä nähnyt aikaisemmin produktiota, jossa lavastaja, puvustaja ja valaistuksen suunnittelija (Kati Lukka, Tarja Simonen ja Morten Reinan) olisivat ottaneet katsojan mielennäyttämön haltuunsa moisella äkkirynnäköllä.

Ensimmäisestä kohtauksesta alkoi vyörytys, jonka kantavia teemoja ovat viittaukset populaarikulttuuriin huikealla ironialla höystettyinä. Katariina Suuren päivistä ja Potemkinin kulisseista voidaan tehdä noin vain aikahyppy Ville Haapasalon televisioretkelle Kaukasiaan, lasia ja terästä säihkyviin pilvenpiirtäjiin, joita on noussut Tšetšenian sodissa tuhottuun Grosniin kuin sieniä sateella.

Lähes kokonaan läpilauletun musiikkinäytelmän intensiteetti kasvaa maksimiinsa jo ensimmäisessä näytöksessä. Timo Tuomisen huikea bravuuri näytelmän Volodjana toi väistämättä mieleen itsensä Charles Chaplinin bravuuri Diktaattorin Hynkelinä. Pirkko Saision piirtämä aikalaiskuva Vladimir Putinista ja Chaplinin aikansa kuvia kumartamaton näköiskuva Adolf Hitleristä ovat samaa maatta.

Tarkkanäköiselle katsojalle asia tehdään selväksi jo näytelmän käsiohjelman kansikuvassa. Se on mukaelma valokuvasta, jolla mainostettiin kulttimaineeseen noussutta John Landisin elokuvaa Blues Brothers. Slavan Obeda (Puntti Valtonen) ja Bobeda (Juha Muje) ovat kasiohjelman kuvassa tummine pukuineen, aurinkolaseineen ja Stetsoneineen kuin uudestisyntyneet Dan Aukroyd ja John Belushi.

Populaarikulttuuri on globalisoituvassa maailmassa maailmakulttuuria. Suomalainen teatteri, tai ainakin Kansallisteatteri on siis vaeltanut Impivaarasta paljon avarammille selkosille.

Slava! on musiikkinäytelmä ja jo siksi Jussi Tuurnan sitä varten säveltämä musiikki ja Jouni Prittisen koreografia ovat esityksen vankka kivijalka.

Harvinaisen epämusikaalisena ihmisenä en uskalla sanoa Tuurnan musiikista oikeastaan muuta kuin se, että se sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän.

Prittinen on varmasti katsonut Lontoon ja New Yorkin Broadwayn musikaalit kattavasti. Prittinen lainaa sinänsä tuttuja elementtejä oivaltavasti ja riemastuttavasti. Esimerkiksi Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-Ungin (Marja Salo) esikuntana toimineiden upseerien tanssi koppalakin nostoineen oli hykerryttävän hauska.

Saision ja ohjaaja Laura Jäntin vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö näkyy esityksessä. Tällä kertaa rouvat pääsevät lähelle täydellistä onnistumista. Kohtausten ajoitus toimi upeasti. Saision teksti elää ja hengittää.

Esitys kadottaa osan intensiteetistään vain toisessa näytöksessä kohtauksessa, jossa ollaan komedian ytimessä, koomisen ja traagisen leikkauspisteessä. Kohtaus kertoo Bobedan ja Obedan lapsuudesta. Musta korppi, KGB:n virka-auto vie heidän äitinsä ja pojat ilmiantavat oman isänsä Volodjan yllyttäminä.

Hetki, jossa kaikki tuntuu äkkiä pysähtyvän, on kuitenkin ilmiselvästi täysin harkittu kohta esityksessä. Se vei ainakin minun ajatukseni Saision tekstin temaattisen ytimeen. Saision tekstissä historialliset faktat, iltapäivälehtien juorut Vladimir Putinien avioerosta ja seurustelusta rytmisen voimistelun olympiavoittaja Alina Kabajevan kanssa sekä puhtaasti fiktiiviset, sadunomaiset elementit elävät sulassa sovussa keskenään.

Mikä muu kuvaisi paremmin tämän päivän normikansalaisen tiedollista uusavuttomuutta paremmin, kuin kyvyttömyytemme merkityksellistä ja todellisuuden kannalta lähes tai täysin triviaalia tietoa toisistaan. Jo Saisio on halunnut kuvata värikkäällä freskollaan modernin ihmisen mielenmaisemaa, kuva on hyvin osuva.

Yhtenäiskulttuuri ei ole kadonnut mihinkään maailmassa, jossa jokainen kynnelle kykenevä korostaa omaa ainutkertaista yksilöllisyyttään suurin piirtein samanaisella käsivarsitatuoinnilla, ja se suuri tarinakin tekee jälleen paluuta.

Slavan nerokas aloitus liitti heti esityksen ensihetkistä meidät katsojat osaksi tarinaa. Suomettuneen Suomen kasvojenkohotusleikkauksessa tässä ollaan.

Yhtä nerokas on myös Jäntin ja Saision tapa päättää tämä yhä pelottavampia sävyjä saanut esitys. Siinä uuden suvaitsevan Euroopan messiaaksi kohotettu euroviisuvoittaja Conchita Wurst (Janne Marja-Aho) ja koko ensemble laulavat yhdessä rakkauden kaikkivoipaisuudesta.

Chaplinin Diktaattori päättyy kohtaukseen, jossa Hynkelin kaksoisolento, juutalainen parturi pääsee diktaattorin asemasta pitämään kohottavan ja korkealentoisen puheen rauhan, demokratian ja ihmisyyden puolesta.

Diktaattori valmistui vuonna 1940 keskellä toista maailmansotaa. Me sodan jälkeen syntyneet tulkitsemme sen parodiaksi Hitleristä.

Slava! loppuu siis periaatteessa samalla tavalla. Huvittunut hymy tahtoo kuitenkin hyytyä, kun valloitushaluinen suurvallan diktaattori pitää valtaa heti rajan takana tässä ja nyt. Tuomisen taiturimainen roolityö tekee kauneuskirurgiassa käytettävän kasvosuojuksen taakse kätkeytyvästä Volodjasta hyvin pelottavan hahmon.

Esityksessä näytelmän Opedasta koulutetaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n upseeria. Kohtauksessa Puntti Valtonen lukee otteita venäläisten lehtien jutuista, jotka ovat ilmiselvästi autenttisia käännöksiä. Juttujen välittämä maailmankuva kertoo, että Venäjän todellisuus on kaikkia keksittyjä tarinoita ihmeellisempi.

Tähän kokonaisuuteen sopii tietenkin myös se, että me toimittajat olemme julistaneet Saision jo johtavaksi ulkopolitiikan ennustajaeukoksi.

Yksinkertaisten totuuksien maailmassa on lupa puhua myös itseään toistavasta historiasta. Todellisessa maailmassa ihmiset toistavat itseään lajilleen tyypillisellä tavalla. Maailma ei kulje nytkään kohti mitään ennalta määrättyä kohtaloa.

Saisio on hyvin tietoinen tästä. Siitä kertoo jo näytelmän nimi. Jokaisella kylmän rationaalisesti ajattelevalla roistollakin on aina myös idealistinen puolensa – se pahempi puoli.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No  se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

 

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.