Puumanainen alaisensa pesämunan kimpussa

press91_TJ
Riitta Havukainen näyttelee Toimitusjohtajan Monikaa ja Oskar Pöysti Monikan alaisen Annan poikaystävää Simonia. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Seksuaalinen ahdistelu ei ole Suomessa tuontitavaraa. Meillä ei ole tarvinnut sahurin sormin laskea nuoria naisia, jotka ovat palanneet firman juhlista tai messuilta takapuoli nipistelystä mustelmilla. Esimiesasemassa tai vaikkapa asiakkaan asemassa valtaa saaneiden miesten törkeää seksuaalista häirintää on ollut pakko sietää maailman sivu.

Ruotsalainen Stig Larssonin näytelmä VD käsittelee vallan ja seksuaalisuuden suhdetta. Lähtökohtana ei kuitenkaan ole ollut tavallinen työpaikkakähmintä, vaan vanha myytti ensiyön oikeudesta. Myytin mukaan feodaaliyhteiskunnassa paikallisella ruhtinaalla oli oikeus maata alustalaistensa tyttäret ennen heidän avioliittoaan.

Kysymys on nimenomaan myytistä, jolle ei ole todellisuuspohjaa sen enempää kuin vaikkapa kreikkalaisella tarusankarilla Oidipuksella. Mutta muiden myyttien tavoin se kuvastaa hyvin meidän psyykkistä todellisuuttamme. Valta ja seksuaalisuus kulkevat käsi kädessä. Ihmiset ovat laumaeläimiä. Käyttäytymismallimme laumassa eivät taida oleellisesti erota siitä, miten esimerkiksi vaippapaviaanit osoittavat valtasuhteitaan.

Larssonin vuonna 1987 kantaesitetyssä näytelmässä VD, firman toimitusjohtaja Sven hyväksikäyttää alaisensa tyttöystävää seksuaalisesti vallan ja rahan voimalla.

Näytelmästä tuli pari vuotta sitten iso hitti Tukholman kaupunginteatterissa, kun ohjaaja Edward af Sillén käänsi näytelmän sukupuoliroolit ylösalaisin. Hänen sovituksessaan toimitusjohtaja on keski-ikään ehtinyt nainen, joka iskee huolella lakatut kyntensä alaisensa poikaystävään.

Seksuaalisesti aktiivinen ja kokeilunhaluinen nainen mielletään populaarikulttuurissa edelleen koomiseksi hahmoksi. Koska Espoon kaupunginteatterissa ei tehdä populaarikulttuuria, vaan ihan oikeaa taidetta, Jaakko Saariluoma on ohjaajana pyrkinyt kaikin keinoin välttämään hahmon koomisuuden korostamista.

Saariluoma on ohjannut Toimitusjohtajasta, Larssonin näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä sisäsiistin salonkikomedian. Lopputulos oli oudon ponneton. Katsojana minulle tuli vahva tunne siitä, etteivät näytelmän näyttelijätkään oikein uskoneet esittämäänsä tekstiin.

Aineksia Larssonin lähes 30 vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on vaikka mihin. En tiedä, miten paljon Sillén on muokannut itse tekstiä dramatisoinnissaan, mutta joka tapauksessa näytelmä on temaattisesti hyvin ajankohtainen ja kuvaa tarkasti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa me juuri nyt elämme.

Näytelmän Monika (Riitta Havukainen) edustaa modernia eliittiä, jolle varallisuus myös Suomessa kiihtyvällä vauhdilla kasautuu. Hänen alaisensa Anna (Linda Wiklund) ja Annan poikaystävä Simon (Oskar Pöysti) edustavat kuilun partaalla sinnittelevää keskiluokka. Epäselväksi ei jää, kenen pillin tahdissa Annan on pakko tanssia, kun raha puhuu.

Annan veli Henrik (Arttu Kapulainen) ja Henrikin tyttöystävä Lina (Mervi Takasalo) edustavat puolestaan näytelmässä yhteiskunnan kasvavaa, syrjäytettyjen köyhien joukkoa. Mukana on jopa se meneillään olevan yhteiskunnallisen kehityksen seuraava aste, kun näytelmän Henrik tarttuu puukkoon ja uhkaa leikata hänelle raskaasti vittuilevalta Monikalta kurkun auki.

Saariluoma edustaa suomalaisten stad up –koomikoiden terävintä kärkeä. Siksi on tietenkin paha mennä sanomaa, että Toimitusjohtajan kohtausten kehittelyt ja ajoitukset jättivät minusta toivomisen varaa. Toki kohtausten ennalta-arvattavuus on tavallaan kirjoitettu jo Larssonin näytelmän tekstiin.

Mutta eihän tässä oikeastaan komediaa olla oltu tekemässäkään farssista nyt puhumattakaan.

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen.  Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.