Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret

Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.

Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.

Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.

Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.

Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.

Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.

Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.

Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.

Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.

”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.

Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä. 

Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.

Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.

Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.

Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.

Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!

Anton Tšehov: Kirsikkatarha

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019

Suomennos Martti Anhava

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys Lauri Porra

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Dramaturgi Marja Turunen

Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

 

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen

 

Komin Pasi was here on koskettavaa ja merkityksellistä teatteria

pasi_1620_press
Näytelmän Hemmo (Juho Milonoff) ja Pasi (Johannes Holopainen) ovat lapsina parhaita kavereita. Veikko Nuutisen näytelmä etenee takaumina, joissa Hemmo muistelee lapsuuttaan ja ystäväänsä Pasia. Käännekohdassa ystävien tiet eroavat ja näytelmän tekijät haastavat katsojan vastamaan kymykseen, miksi samalaisen lapsuuden kokeiden poikien elämänurat lähtevät kulkemaan niin eri suuntiin. Kuva Tanja Ahola/Kom-teatteri

Veikko Nuutisen Pasi was here on hienosti kirjoitettu tarina 80-luvulla syntyneiden kasarilasten elämästä. Lauri Maijala on tehnyt näytelmästä uransa ehkä hienoimman ja ainakin tasapainoisimman ohjauksen. Huikean Kom-teatterin näytelmästä tekee kerta kaikkiaan upea näyttelijäntyö.

Useimmilla meistä on ystäviä, jotka olemme tunteneet lapsuudesta asti. Nämä ystävät ovat ainutlaatuisia ainakin siinä mielessä, että meillä on kyky nähdä tai ehkä oikeammin muistaa kaikenikäisinä.  Kom-teatterin näytelmässä Johannes Holopainen, Robert Enckell, Juho Milonoff  ja Vilma Melasniemi pystyivät luomaan tuon saman illuusion näyttämöllä.

Jopa teatterissa, joka on taiteista ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisin, näin voimakkaita elämyksiä kokee harvoin.

Lastenteatteria ei varmaan syyttä pidetä maailman vaikeimpana teatterin tekemisen lajina. Ainakin aikuisen katsojan mielestä lapsia näyttelevät aikuiset ovat tavallisesti lähinnä kiusallista katsottavaa. Hyvin luontevalla läsnäolollaan Enckell, Holopainen, Milonoff ja Melasniemi onnistuvat murtaa näytelmän lapsirooleissaan tämän muurin.

Nuutinen ja Maijala ovat molemmat 80-luvulla syntyneitä kasarilapsia. Lapsen silmin nähty ajankuva on näytelmässä varmasti tarkka ja osuva. Yksilötasolla tarina kertoo Hemmon ja Pasin ystävyydestä. Samat lapsuudenkokemukset jakaneista lapsista vain Hemmo pärjää elämässään.

Nuutisen teksti menee kuitenkin paljon syvemmälle. Näytelmän hienosti ajateltu tematiikka kiteytyy kysymykseen, miksi samanlaisen lapsuuden pienellä eteläsavolaisella paikkakunnalla eläneistä pojista toinen pärjäsi ja toisen elämä päättyi traagisesti?

Vastaus Nuutisen esittämän kysymykseen vie näytelmän teemat yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Näytelmän 80-luvullasyntyneet lapset elivät nuoruuttaan ja joutuivat tekemään monet elämänsä tärkeimmät päätökset 90-luvulla, keskellä Suomen taloushistorian toistaiseksi pahinta lamaa.

Näytelmän oppimisvaikeuksista kärsivä Pasi joutuu kohtamaan samat sadistiset nöyryyttämisrituaalit, jotka ovat tuttuja suomalaisen koululaitoksen kynsiin aikaisemmilla vuosikymmenillä joutuneille lapsille.

Edellisillä vuosikymmenillä syntyneillä lapsilla oli enemmän vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia löytää työelämästä itselleen yhteisöjä, joiden varaan on voinut rakentaa elämänsä ja toimeentulonsa.

Tänään tämä nuoria ihmisiä vuohiin ja lampaisiin jakava koneisto jauhaa vielä kovemmalla voimalla kuin 90-luvulla. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä syntyneet lapset ovat tämän päivän kasarilapsia. Tosin nyt vielä 90-luvun aikana jollakin tavalla toimineet yhteiskunnan turvaverkot rapautuvat vauhdilla, kun Suomesta ollaan tekemässä uudestaan tylyä luokkayhteiskuntaa.

Samalla rapautuu omaan mahdottomuuteensa myös Suomessa vielä 80-luvulla voimissaan ollut yhtenäiskulttuuri. Nuutisen näytelmän Pasi syyttää epäonnistumisestaan itseään ja suuntaa ahdistuksesta syntyvän aggression itsensä. Tänään syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla aikuisilla on heidän itsensä muodostamien yhteisöjen lupa syyttää esimerkiksi maahanmuuttajia ahdingostaan ja vihata.

Näytelmän ohjannut Maijala on ilmeisesti niitä poikkeusihmisiä, jotka psykologien palikkatesteissä kuittaavat milloin tahansa vähintään 150 pojoa.

Maijala vetää ohjauksissaan ja sovituksissaan ajoittain mutkat suoriksi vauhdilla, jonka perässä meidän hidasjärkisempien on vaikea pysyä. Maijala on ohjaajana sirkustirehtööri, jonka työkalupakista löytyy temppu poikineen. Ehkä yllättävää on se, että ainakin minun mielestäni Maijalan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan henkilöohjaus.

Itse pidin tavattomasti Maijalan Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönään ohjaamasta Muoviukkelista, jossa varsinkin Minja Kosken roolityö oli hengästyvän täydellinen.

Kom-teatterin käsiohjelmassa mainitaan erikseen, että Nuutisen näytelmän sovitus on Maijalan ja työryhmän yhteistyötä. Teatteri on yhteisön taidetta. Kom-teatterin Pasi was here on upea esimerkki siitä, miten koskettavaa ja ajatuksia herättävää taidetta tällä metodilla parhaimmillaan syntyy.

Kun sydän sanoo kyllä ja järki ei

Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.

Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.

Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.

Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.

Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.

Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.

Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.

Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.

Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.

Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.

Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.

Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.

Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.

Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.

Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.

Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.

Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.

Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.

Kolme sisarta Maijalan tapaan

Kolme sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea
Kolmea sisarta näyttelevät Eeva Soivio, Vilma Melasniemi ja Laura Malmivaara. Kuva Noora Geagea

On varmasti ainakin tuhat ja yksi tapaa dramatisoida ja ohjata Anton Tšehovin Kolme sisarta. Ja sitten on tämä Lauri Maijalan tapa.

Maijala on ohjannut KOM-teatterin Kolmesta sisaresta burleskin komedian. Eikä se ole yhtään huono idea. Myös Tšehov itse oli sitä mieltä, että Kolmea sisarta on komedia.

Maijala on satiirikko, jonka pilkan terävin kärki osuu jälleen tarkasti maalinsa. Tšehovin kolme sisarta on rakastettu klassikko, jonka henkilöhahmot ovat tulkinnasta ja vuosikymmenistä toiseen herättäneet sekä teatterin tekijöissä että yleisössä suuria tunteita. Maijalalta ei ole jäänyt huomaamatta, että tähän tunteiden kirjoon mahtuu myös ylenkatsetta ja pilkkaa. Mokomat luuserit.

Ihminen on oman onnensa seppä. Tätä lakia sisarista nuorin Irina (Laura Malmivaara) lukee lakia KOM-teatterin kohtauksessa työntekoa äänekkäästi vieroksuville luutnantti Tuzenbachille (Juho Milonoff) ja hänen upseerikollegalleen Soljonyille (Eero Milonoff) kokoomuksen Nykypäivästä. Arbeit macht frei!

Se sattuu kummasti tällaisen urautuneen poroporvarin kokoomuslaiseen sieluun.

Maijalan ohjauksessa näytelmän roolihenkilöt eivät ole mitään eteerisiä impressioita, ideaaleja, jotka ovat olemassa vain tajunnan tasolla, vaan lihaa ja verta. Näyttämöllä ja Sorin Sirkuksen katsomon portaissa juostiin keskiviikkona lujaa eikä yhtään kuvaa tai tuolia jätetty kaatamatta.

Meno ja meininki olivat välillä kuin lastentarhassa hoitotätien ylipitkäksi venähtäneen kahvitauon aikana. Kaikki Prozorovan sisarusten talon ikkunat kivitetään rikki.

Lahjakkaan ja omaäänisen taiteilijan tunnistaa varmimmin hänen teostensa kerroksellisuudesta. Maijalan dramatisoinneissa ja ohjaksista tällaisia tasoja löytyy vaikka muille jakaa.

Kolmessa sisaressa liikutaan yhdellä tasolla tekijöille ilmeisen tärkeällä, mutta maallikolle hieman hämäräsi jäävällä tasolla. Maijala on teatterintekijä jo kolmannessa polvessa ja samaa vikaa on ainakin Milonoffin veljeksissä ja Olgan roolin esityksessä näytelevässä Vilma Melasniemessä.

Epäilen, että esityksen herkullisimmat sisäpiirivitsit menivät ainakin meikäläiseltä tällä kertaa yli hilseen. Epäilys syntyy siitä, että Maijala on ohjauksessaan rikkonut kaikki niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita yleensä noudatetaan näytelmän kohtausten rakentelussa.

Maijalan Juoppohullun päiväkirjan filmatisoinnista alkanut yhteistyö lavastaja Markku Pätilän kanssa jatkuu KOM-teatterin Kolmessa sisaressa. Se ei kuitenkaan välttämättä helottanut katsojan osaa. Lavastukseen kuuluu palon arjen askareisiin liittyviä esineitä ja niille on vielä helppo antaa merkityksiä. Se kaikki muu jumittaa helposti korvien välissä jylläävän raksuttimen pitkäksi aikaa.

Lopputulos ei ole kovin katsojaystävällinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Maijala ja näyttelijänsä eivät pelkästään kapinoi, vaan tekevät hyviä kysymyksiä.

Teatterin suurten klassikkojen päälle on vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana kertynyt luvuton määrä kerroksia eri aikakausia edustavien teatterintekijöiden tulkinnoista. Sekä alkuperäiset tekstit että niistä tehdyt dramatisoinnit ja ohjaukset ovat kuitenkin huippulahjakkaiden ihmisten tekosia.

Tomppeliosaston näkemyksiin ihmisen todellisesta eksistenssistä on päästy kurkistamaan vasta siinä vaiheessa, kun sanomalehdet alkoivat julkaista teatterikritiikkejä. Tavalliset punaniskat eivät tunnetusti juuri runoja rustaa edes kotitarpeiksi, puhumattakaan siitä, että he kirjoittaisivat romaaneja tai näytelmiä.

Mikä on ihmisen todellinen eksistenssi? Ovatko muutamat tähän pölkkypäiden klaaniin sattumalta syntyneet valioyksilöt kelvollisia todistamaan koko ihmiskunnan puolesta? Mistä kumpuaa kaikki tämä kaipaus ja häpeä?

Maijalan töissä minua kiehtoo miehen viljelemä salaviisas sarkasmi. Mies on hanakka provosoimaan, mutta ei tee sitä itsetarkoituksellisesti. Tekstien ja ohjausten ironia haastaa katsojan ajattelemaan.

Näyttelijät ovat epäilemättä sekä fyysisesti että psyykkisesti kovilla Maijalan tarjoilemassa kyydissä. Kun volyyminappulat käännetään kypälle, nupit ovat ja pysyvät kaakossa. Sellainen olotila ei tietenkään anna kovin paljon liikkumavaraa hienovarisiin psykologisiin nyansseihin perustuvalle tulkinnalle.

Kolmessa sisaressa useita eri rooleja näyttelevä Taisto Reimaluoto on KOM-teatterin esityksen huippuhyvien näyttelijöiden joukossa vielä ihan oma lukunsa. Reimaluodolla on aivan ainutlaatuinen lavakarisma ja niin persoonallinen ja omaääninen tapa esittää, että vertailukohtia löytyy tällä hetkellä vain vainajien joukosta. Edesmennyt Veikko Sinisalo tulee hakemattakin mieleen, vaikka miehet ovat sekä habitukseltaan että tyyliltään kuin kahdelta eri planeetalta.

Maijalan opiskelukavereidensa kassa Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin tekemä ”Mannerheim eli lapsistasi ei mitään” nosti jonkinlaisen myrskyn Helsingin Sanomien yleisönosastossa muuta vuosi sitten. Miehen taiteellinen lopputyö Muoviukkeli Lahden Teatteri Jukossa oli ainakin meikäläisestä kova juttu.

Maijala on esiintynyt kasi kertaa ohjaajana myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa.  Hevosen tarina perustui Maijalan omaan käsikirjoitukseen. Ei lintu eikä kala taas perustui saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin.

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, maskeeraus Leila Mäkynen, valot Kari Vehkonen, äänet Lauri Maijala ja Jani Rapo. Rooleissa Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Laura Malmivaara, Leo Honkonen, Eero Milonoff, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Taisto Reimaluoto, Niko Saarela ja Timo Torikka.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström
Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.