Lappeenrannan Runar ja Kyllikki on rohkea ja raikas tulkinta Jussi Kylätaskun klassikkonäytelmästä – tuore lähestymiskulma aiheuttaa kuitenkin myös dramaturgisia ongelmia

Eppu Pastinen näytteli suurella sydämellä Runarin roolin. Milla Kaitalahden tulkitseman Kyllikin tarina on mukana ohjaaja Sirpa Riuttalan säveltämissä lauluissa. Pinja Ruokolaisen maskeeraukset ovat hienoa työtä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista on hieno valinta teatterin ohjelmistoon. Jussi Kylätaskun vuonna 1974 Kotkassa kantaesitetty näytelmä on yhä hämmästyttävän ajankohtainen.

Kylätasku pohtii näytelmässään kahden 50-luvulla tapahtuneen, nuoriin naisiin kohdistuneiden henkirikosten syitä ja seurauksia. Näytelmän kuvaukset massahysteriasta, lynkkausmielialasta, ahdasmielisyydestä ja räikeästä kaksinaismoraalista ovat kuin tätä päivää.

Käsiohjelma ei kerro, kuka on sovittanut Kylätaskun näytelmän Lappeenrannan näyttämölle. Ohjaaja Sirpa Riuttalan näkökulma tähän klassikkonäytelmään on raikas ja rohkea. Oikeastaan näytelmän kaksi ensimmäistä kohtausta antoivat katsojalle luvan odottaa jopa enemmän kuin mihin toteutuksessa lopulta päästiin.  

Uskonnollista ahdasmielisyyttä ja miesten kaksinaismoraalia kuvataan teatterissa myös komiikan keinoin. Riuttalan tulkinnassa Runarin ja Kyllikin miehet ovat korostetun koomisia.  Kyllikin seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäily Kirkkoherra on Lappeenrannan versiossa Sirkka Kapeelahti ja häntä näyttelee Anna Andersson. Kylän kukkoa tunkiolla Heikki Härkälää näyttelee Vilma Putro, joka teki ensi-illassa tästä näytelmän häntäheikistä huikean roolityön.

Sukupuolirooleilla leikittelyllä on teatterissa pitkät perinteet. Varsinkin naisiksi pukeutuneet miehet koetaan koomisiksi, mutta sama tulkinta pätee yleensä myös miehiksi pukeutuneisiin naisiin.  Tarinan alussa vasta 13-vuotiaan Kyllikin raiskausta yrittävän kauppias Paavo Kiisken (Willehard Korander) ”koomisuutta” korostettiin näytelmässä perisuomalaisella humalalla.

Tässä kontekstissa oli helppo myös tulkita Kyllikin isän Jaakko Laihon (Seppo Kaisanlahti) rooli kaikessa dogmaattisuudessaan ja kaksinaismoraalissaan koomiseksi hahmoksi.

Ohjaajana Riuttala rikkoo ja haastaa ensemblensä kanssa teatterin traditioihin kuuluvia ajatustapoja ja pinttymiä aivan tietoisesti. Katsojan näytelmän ristiriitaisten viestien tulkitseminen laittoi helposti hieman ymmälle. Toki näytelmä varmasti antoi meille itse kullekin ajattelemisen aihetta ja näytelmän vaikuttava alku samaistumisen kohteita, mutta se tärkein, vuorovaikutus katsojien ja tekijöiden välillä jäi ehkä hieman vajaaksi.

Kylätaskun näytelmä ei kerro vuonna 1953 suohaudasta surmattuna löytyneen Kyllikki Saaren tarinaa, vaan se on korostetusti Runar Holmströmin tarina. Holmströmiä epäiltiin vuonna 1959 tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan tekijäksi.  Kahden nuoren naisen murhat jäivät lopulta selvittämättä, koska Holmström surmasi itsensä tutkintovankilassa.   

Kylätasku kirjoitti psykologisen draaman yhteisödynamiikasta, Runarin kaltaisen peräkammarin pojan kokemista nöyryytyksistä, jotka voivat pahimmillaan johtaa hirmutekoihin.  Jouko Turkan ohjaaman näytelmän kantaesitys Kotkan teatterissa vuonna 1974 oli silloin vuoden ehkä puhutuin teatteritapaus.

Toisaalta Kylätaskun näytelmä on juuri sellainen teksti, joita mieskirjailijat kirjoittivat 70-luvulla pääasiassa naisista koostuvalle yleisölle.  Siksi Riuttalan lavea lähestymiskulma näytelmän tarinaan on väistämättä aiheuttanut myös dramaturgisia ongelmia.  Eppu Pastinen näytteli ensi-illassa Runarin roolissa niin sanotusti vereslihalla, mutta silti roolihahmo jäi ohueksi. Milla Kaitalahden näyttelemä nuori Kyllikki piti etsiä Kaitalahden tulkitsemistaan lauluista.

Dramaturgiset ongelmat näkyivät ensi-illassa kohtausten ajoituksessa. Esitys jäi välillä polkemaan paikallaan.

Toki Kylätaskun näytelmä on dramaturgisesti haastava teksti. Olen nähnyt siitä Turkan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1996 ohjaaman sovituksen ja ainoa muistikuva tuosta näytelmästä on se, että Kyllikkiä näytteli Kati Outinen.

Riuttala on tuonut näytelmän Kyllikin esiin tekemällä Runarista ja Kyllikistä musiikkinäytelmän. Musiikki perustuu Riuttalan omiin sävellyksiin. Musiikki nosti näytelmän uudelle tasolle ja se toimi.

Lasulujen sanat ovat Kylätaskun tekstiä ja niihin on olemasssa myös Caj Shydeniuksen säveltämä musiikki. Ensi-illassa Jani Polan sovittamat Riuttalan sävellykset olivat sellaista suomalaisen musiikkiteatterin peruskauraa. Kyllikin roolissa laulaneen Kaitalahden tulkinnat olivat oikein kauniita ja pahimmillaankin näytelmän musiikkiosuudet herättivät minussa vain lievää kiusaantumista.

Mutta se on varmasti ihan oma häpeä. Olen tullut jollakin tavalla allergiseksi kaikelle, mikä kuulostaa suomalaiselta viihdemusiikilta.

Musiikkiteatterille välttämättömän koreografian on suunnitellut Sanna Salama. Myös Salama leikitteli koreografiassaan sukupuolirooleilla. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin esityksen alussa Elina Raasakan huima akrobatia köyden varassa.

Kehuja ansaitsee myös Samuli Hallan lavastus. Lappeenrannan kaupunginteatterin suuri ja varmasti hankala tila oli nyt hyvin hallinnassa näyttämön teatteritekniikan ja hyvin ajateltujen lavasteratkaisujen avulla.

Runar ja Kyllikki- laulu kielletyistä iloista on suuri satsaus kaupunginteatterilta. Joukot on saatu näyttämölle tekemällä yhteistyötä Taidekoulu Estradin kanssa. Lauluvoimaa esitykseen on saatu ottamalla Ulla Kiisken rooliin Nuttama Talasmo. Samoin kuoroon ja kylänväkeä esittäviin tansseihin väkeä näyttämölle on ilmeisesti saatu juuri Estradin lahjakkaista oppilaista.

Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista

Lappeenrannan kaupunginteatterin ensi-ilta 23.2.2019

Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku

Ohjaus ja sävellys: Sirpa Riuttala
Koreografia: Sanna Salama (vierailija)
Musiikin sovitus ja johto: Jani Pola (vierailija)
Lavastus: Samuli Halla
Puvut: Päivi Hanttu-Lindström
Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen
Äänitekniikka: Tomi Aronen, Kimmo Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen, näytöksissä apuna Milma Kiviranta
Tarpeisto: Sirpa Tervo
Videotekniikka: Kimmo Pasanen
Köysiakrobatia: Elina Raasakka
Rooleissa: Eppu Pastinen, Marjatta Linna (vierailija), Milla Kaitalahti (vierailija), Anna-Kaisa Makkonen,  Johanna Ahonen (vierailija), Vilma Putro, Seppo Kaisanlahti, Anna Andersson, Jussi Lankoski (vierailija),  Willehard Korander, Jussi Johnsson, Nuttama Talasmo
Kuorossa: Heidi Harju, Sari Kanerva, Elina Raasakka, Iida Rui, Milla Tielinen
Orkesteri: Jani Pola, Jarkko Palokas, Susanna Syrjäläinen
Lehdistökuvat Aki Loponen

Anton Tšehovin osaa yhä uudestaan yllättää ja hämmentää ajankohtaisuudellaan – Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokissa näytellään hengästyttävän upeasti

Lokin näyttelijätär Irina Arkadinalle (Sanna Kemppainen) myös äidin rooli on teatteria. Hänen lahjakkaalle ja herkälle pojalleen Konstantinille (Samuli Punkka) jää myös perheessä statistin rooli. Anton Tšehovin psykologiset havainnot olivat 1800-luvun lopulla edellä aikaansa. Hämmästyttävää on se, että kuvaus ”jääkaappiäidistä” ei ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa tulkinnoissa pelkäksi kliseeksi. Kuva Mika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Näin hyvää ja taiteellisesti kunnianhimoista teatteria ei Lappeenrannassa ole vähään aikaan nähty. Marjo-Riikka Mäkelän ohjauksessa kaupunginteatterin näyttelijät yltivät Lokin ensi-illassa hienoihin roolitöihin. Näin tarkkaa ja ajateltua näyttelijäntyötä oli ilo seurata.

Mäkelä on ottanut tehot irti myös uuden teatterin modernista näyttämötekniikasta. Upeat näyttämökuvat toivat näyttämölle sen mitä ei sanota ääneen. Esitys oli tarkkaan harkittu ja vaikuttava kokonaisuus.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmät kuuluvat näytelmäkirjallisuuden suuriin klassikoihin. Patinaa ja syvyyttä niille ovat antaneet yhä uudet tulkinnat. Ehkä Tšehovin näytelmät ovat vielä aivan oma lukunsa suurten klassikkojen joukossa. Niillä on aivan oma kontekstinsa.

Tšehov itse kuvasi näytelmiään komedioiksi ja toki 1800-luvun Venäjän joutilaan maa-aateliston, tšehovilaisten downshiftaajien touhuissa on runsaasti myös tragikomedian aineksia. Rakkaus on aina elämää suurempaa ja yleensä onnetonta, kun nämä varakkaat maanomistajat ja piskuisen  keskiluokan edustajat pyrkivät kohti henkisyyttä maaorjuudessä elävien massojen keskellä.

Tšehovin näytelmässä onnetonta rakkauttakin tuhoisampi voima on kuitenkin rakkaudettomuus. Lokki on myös sukupolvikertomus. Tarinan nuorukaisen Konstantinin (Samuli Punkka) elämää varjostaa hänen äitinsä Irina Arkadian (Sanna Kemppainen) narsismi.

Konstantinin rakastetun, näyttelijän urasta haaveilevan Ninan (Vilma Putro) kohtaloksi puolestaan koituu jo uransa jo vakiinnuttanut menestyskirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson), joka tekee Ninasta oman luomistyönsä muusan. Tarinan Mäkelän tulkinnassa Trigorin käyttää omaa rakastumista itseään huomattavasti nuorempaan naiseen eräänlaisena dopingina luomistyössään.

Lappeenrannan tulkinta Tšehovin Lokista käy hämmentävän ajankohtaisesta kommentista parhaillaan käytävään me too – keskusteluun.

Mäkelä on perehtynyt Venäjän teatteriakatemiassa Moskovassa Mihail Tšehovin metodeihin ja opettaa nykyisin tätä metodia Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Taiteilijana ja teatterin kehittäjänä hän on siten tavallaan kulkenut suuren oppi-isänsä jalanjälkiä. Hollywoodin elokuvista tuttu jako tarinan hyviksiin ja pahiksiin korostui, mutta tämä korostumien saattoi johtua myös teoksen ajankohtaisuudesta.

Näytelmien roolihahmot ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen epätäydellisiä. He eivät ole ensisijaisesti hyviä tai pahoja, vaan sellaisia kuin ihmiset olemme. Tämä varmasti selittää myös sen, miksi yhä uudet teatterin tekijöiden sukupolvet tarttuvat Tšehovin teksteihin ja tekevät niistä useita tulkintoja urallaan.

Mäkelän mukaan produktio alkoi siitä, kun teatterin näyttelijät halusivat järjestää Lappeenrannassa Tšehovin metodeista kurssin. Minulla ei ole kompetenssia lähteä erittelemään, miten Mihail Tšehovin metodeja näytelmän harjoituksissa ja näyttämöllä on toteutettu. Ensi-illan perusteella olen kuitenkin vakuuttunut niiden toimivuudesta. Roolisuoritukset olivat kaikki erittäin hyviä.

Erityisen suuren vaikutuksen teki tapa, jolla Mäkelä muutti näytelmän näkökulmaa ja sävyä toisen näytöksen alussa.

Ensimmäisessä näytöksessä tarinaa ja sen henkilöitä lähestyttiin ensisijaisesti yhteisön näkökulmasta ja näyttelijät esittivät vuorosanansa repliikkinsä suoraan yleisölle. Väliajan jälkeen sukellettiin kärsivän Konstantinin pään sisälle. Tämä käänne oli todella yllättävä ja kohtaus, jossa käänne tapahtui, oli todella hienosti ajateltu ja toteutettu.

Samuli Halla (lavastus ja puvut), Timo Hämäläinen (valosuunnittelu), Olli-Pekka Pyysing (äänisuunnittelu) ja Jussi Virkki (projisointisuunnittelu) ovat päässeet sinuiksi uuden teatterin tekniikan kanssa.  Näytelmän skenografia oli toimiva ja komea. Mäkelä on ottanut työryhmineen Lappeenrannan teatterin suurten mittojensa takia vaikean näyttämötilan hienosti haltuunsa.

Lappeenrannan kaupunginteatteri: Lokki

 

Anton Tšehovin näytelmän suomennos Jalo Kalima

Ohjaus Marjo-Riikka Mäkelä, puvut ja lavastus Samuli Halla, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing, projisointisuunnittelu Jussi Virkki, piano ääninauhalta Benjamin Klementtinen, rooleissa Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Matias Kontula ja Petja Pulkkinen

Mitä ihmettä Fjodor Dostojevskilla oli panttilainaamon pitäjiä vastaan?

Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Georgialainen Avtandil Varsimashvilin sovitus ja ohjaus häikäisevät kaunaudellaan. Tulkinta näytelmän sisällöstä syntyi vasta ankaran pohdiskelun jälkeen.

Tarvitaan seitsemän katosta ylösalaisin riippuvaa sateenvarjoa, muutama pisara vettä, pitsiverhot, joitakin tarkoin harkittuja esineitä, venäjänsinistä, tuulikone ja tuo ihmeellinen pyöröovi. Georgialainen Avtandil Varsimashvili otti yleisön pihteihinsä jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaa. Hän on tilan ja liikkeen mestari, elokuvien mies.

Esityksen kuori koostui kauniista lavastuksesta, valaistuksesta ja viimeisen päälle mietitystä puvustuksesta. Muodon näytelmälle antoivat kepeä musiikki ja komedialle tyypillinen nopeatempoinen rytmi. Yhdessä nämä eri osat melkein peittivät alleen Fjodor Dostojevskin novellin tarinan raakuuden. Varsimashvili teki hämmentävällä tavalla näkyväksi Dostojevskin novellin sisäiset jännitteet.

Sami Lanki oli erinomainen toisaalta tunneköyhän ja toisaalta ihmisenä hauraan panttilainaajan roolissa. Hänelle ominainen eleetön tapa näytellä toimi tässä roolissa loistavasti.

Liisa Sofia Pöntinen nosti karsimallaan tarinan nuoren tytön näyttämön hahmoksi vaikka itse tarina on kirjoitettu korostetusti miehen näkökulmasta. Pöntisen tulkitsemana teinitytön kapinassa mahdottomia olosuhteita vastaan oli uskottavuutta. Hahmo oli raivokas ja sydäntä särkevän haavoittuva.

Marja-Liisa Ketola teki vahavat sivuroolit palvelijattarena ja everstin leskenä, joka toi miehensä pistoolin kaniin panttilainaamoon.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Dostojevski.fi oli raikkaasti erilainen. Se on myös näytelmä, jonka tematiikka jäi vaivaamaan minua oikein toden teolla.

Etelä-Saimaan haastattelussa Varsimashvili kertoi, että tähän novelliin kiteytyvät Dostojevskin koko kirjallisen tuotannon keskeiset ajatukset. Voi olla. Ainakin minua on aikaisemminkin askarruttanut se, mitä ihmettä Dostojevskilla oikein oli kaikkia kanikonttorin pitäjiä vastaa?

Samaa kysymystä ovat pohtineet myös monet muut Varimashvilin ikätoverit. Esimerkiksi Kristian Smedsin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen teemoista kirjoittaman Sad Songs from Heart of Europe käsittelee samoja alistamisen ja uhrautumisen teemoja, samoin Mikko Roihan alun perin Berliinissä suomalaisten näyttelijöiden kanssa tekemä Minna Canthin näytelmä Sylvi.

Dostojevskin Lempeä luonne novellissa mies hankkii ensin panttilainaamon pitäjänä huomattavan omaisuuden ja nai sitten taloudellisesti turvattomasta tytöstä itsellensä lapsivaimon ollakseen vihdoin rakastettu ja onnellinen. Canthin Sylvissä lähtökohta on ehkä vielä astetta raadollisempi, vanha mies ottaa vaimokseen oman kasvattityttärensä.

Rikoksen ja rangaistuksen rapajuopon isän tytär Sonja ajautuu prostituoiduksi elättääkseen pienemmät sisarensa ja rahoittaakseen pakon edessä myös isänsä juomisen.

Meitä lapsivaimoa himoitsevat äijänkäppänät kuvottavat. Italian ex-pääministeristä Silvio Berlusconista bunga bunga –juhlista on tullut tällaisen elostelun moderni symboli.

Canthin ja Dostojevskin elinaikoina porvarillinen moraalikoodi oli toki hieman toisenlainen kuin nyt. Miehen piti ensin ansaita kunnon toimeentulo, saada jalat oman pöydän alle, ennen kuin naimapuuhin oli lupa ryhtyä. Näissä ansaintapuuhissa kului yleensä miehen nuoruus ja osa keski-iästäkin. Se vaati ihmissuhteiden puolella veronsa. Tuolta ajalta periytyvä kaksinaismoraali elää meissä itse asiassa edelleen hyvin sitkeästi.

Varismashvili, Smeds, Roiha ja kumppanit eivät kuitenkaan vain peilaa näistä kaksinaismoraalin moderneja muotoja, vaan näissä tarinoissa mennään aivan peruskysymysten äärelle: mitä me tarkoittamme, kun me puhumme vapaudesta, rakkaudesta, tasa-arvosta ja yksilön itsemääräämisoikeudesta?

Aikuinen käyttää hyväksi lasta, rikas köyhää ja juoppo kaikkia läheisiään. Miesten ja naisten välisissä suhteissa nämä kaikki riiston, nöyryyttämisen ja alistamisen muodot ovat edelleen arkipäivää suuressa osassa maailmaa. Kun erinomaisesti roolinsa sisäistänyt Lanki ylisti näyttämöllä eriarvoisuuden ihanuutta, oli melkein pakko nauraa näytelmän vakavuudesta huolimatta. Mieleen tulivat väkisinkin suomalaisen epätasa-arvon äänekkäimmät ja näkyvimmät apostolit.

Dostojevskin novellin nuori nainen, melkein lapsi vielä, tapaa itsensä heittäytymällä ulos ikkunasta. Canthin Sylvi yrittää päästä elämänsä umpikujasta rakastumalla nuoreen mieheen. Lopulta myös hän yrittää itsemurhaa, mutta onnistuu vahingossa myrkyttämään hengiltä miehensä, mikä osoittaa ainakin sen, että kyllä mies- ja naisnäkökulmalla oli eroa jo sata vuotta sitten.

No toisaalta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Canth sai idean teatteriskandaalin aiheuttaneeseen näytelmäänsä miehensä myrkyttäneen naisen oikeusjutusta.

Mitään yksiselitteisiä vastauksia näihin näytelmien suuriin eettisiin kysymyksiin on tietenkin mahdoton antaa. Ne ovat ikuisia aiheita myös taiteessa. Me emme yleensä kyseenalaista oikeuttamme tyydyttää omia tarpeitamme ja mielihalujamme. Yhteisön tasolla näistä tarpeista ja mielihaluista syntyvät ne parjatut markkinavoimat.

Mutta kuuluuko esimerkiksi kypsään ikään ehtineen miehen tai naisen perustavaa laatua oleva tarve tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi tähän samaan mielihalujen sarjaan?

Varsimashvilin ohjauksia on nähty aikaisemmin Lappeenrannassa ja Imatralla festivaaleilla. Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalilla georgialainen Liberty Theatre esitti vuonna 2013 hänen ohjauksensa Kaunis georgialainen nainen.

 

 

Kun tyyny on vahvempi kuin pää

Johannes Holopaisen näyttelijäntyö oli fyysisesti vahvaa tekemistä. Puhetekniikan puolella Holopaisella oli yllättäviä vaikeuksia. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ilkka Saastamoinen

Ohjaaja Essi Räisäsellä on ilmiselvä taipumus ottaa itselleen mahdottomia haasteita. Räisäsen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander oli lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, Dalton Trumbon Sotilaspojasta näyttämösovituksen tekeminen on vielä monta kertaluokkaa haastavampi juttu.

Trumbon vuonna 1939 ilmestyneestä pasifistisesta romaanista on tehty 70-luvun alussa myös elokuva. Todennäköisesti yhden ihmisen pää sisäisiin tapahtumiin ydinalueellaan keskittyvä teksti toimisi esittävän taiteen puolella parhaiten kuunnelmana.

Räisänen on omassa sovituksessaan turvautunut keventämiseen. Nuoren Johannes Holopaisen jatkuvaan liikkeeseen perustuva läsnäolo näyttämöllä on oikeastaan kasvottomaksi, kädettömäksi ja jalattomaksi sodassa runnellun Trumbon sotilaspojan vastakohta. Kontrasti kuitenkin toimii ihan hyvin. Jotain yhteisestä kokemuksesta on lupa jättää toki myös katsojan vastuulle.

Esityksen lataus syntyy nuoren ihmisen energisestä elämänuskosta ja siihen liittyvästä narsismista. Räisäsen ohjaama Sotilaspoika on eräänlainen selfie, katsokaa minua!

Ei siis ihme, jos esimerkiksi Etelä-Saimaan kriitikko Maaria Drake on ylistävässä arvostelussaan langennut loveen. Eikä siinä ole mitään moitittavaa. Kaupunginteatterin Sotilaspojassa ollaan ihan oikeasti teatterin tekemisen, tai ainakin näyttelijäntyön ytimessä. Kyllä kasvoton, jalaton ja kädetön roolihenkilö voi hyppiä, pomppia ja tehdä näyttämöllä sulavia kuperkeikkoja, kun asiat niin vaativat.

Katsokaa minua, tai kun kyse on teatterin kaltaisesta kollektiivin tekemästä taiteesta, katsokaa meitä!

Omat pulmansa aiheuttaa ehkä Pentti Saarikosken suomennos. Saarikosken aikanaan suomentaman Sotilaspoika ja J. V. Salingerin Sieppari ruispellossa ovat enemmän Saarikosken kuin kirjat kirjoittaneiden kirjailijoiden näköisiä.

Räisänen kertoo lukeneensa Saarikosken suomentaman Sotilaspojan 16-vuotiaana.  Elämän ja kuoleman välimaastossa riippuvan raajansa ja aistinsa menettäneen Joen tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Räisäsen sovituksessa on mukana hienoja oivalluksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän rinnastaa sotamies Joen haavoittumisen raiskaukseen, on osuva. Kommentillaan Räisänen tekee terävän havainnon väkivallan luonteesta myös sodan todellisuuden ulkopuolella. Raaka väkivalta vahingoittaa uhria aina pysyvästi.

Leikkauslistoja laativassa Suomessa ajankohtainen on myös Räisäsen näytelmässä tekemä kysymys, kenellä on ylipäätään oikeus elää?

Trumbon pasifististen teemojen käsittely ei kuitenkaan kokonaisuutena onnistu aivan yhtä ansiokkaasti. Esityksessä pohdiskeluun yksilön ja yhteisön suhteesta mennään tunne edellä.

Räisänen tekee sovituksessaan aikahypyn toisen vuodesta 1939 vuoteen 2015. Aikahyppy ei kirkasta Trumbon analyysiä yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta. Vasemmistolainen Trumbo kritisoi aseet siunaavaa kirkkoa. Räisänen on korvannut uskonnon lähes kokonaan rockkonserteista tutulla konserttiestetiikalla.

Parhaat konserttikokemukset varmaan monen kohdalla ainakin muistuttavat uskonnollisille kokemuksille ehkä tyypillistä yhteisöllistä hurmosta. Teatterissa sähkökitaraan tartutaan nykyisin kuitenkin usein asiaa sen kummemmin miettimättä. Omaa suhdetta kulttuurin, jossa olemme kasvaneet, ei kyseenalaisteta.

Kirjan luku, jossa Jeesus pelaa sököä rintamalle matkaavien poikien kanssa heidän tulevasta kohtalostaan, jää Räisäsen sovituksessa vähän pliisuksi. Meidän sotilaspojallamme käy vain huono mäihä pelissä.

Kunnollisen analyysin puute johtaa tietenkin väistämättä hieman likilaskuiseen lopputulokseen. Vihollista ei voi ampua, koska vihollinen on meidän jokaisen korvien välissä. Väite pitää sisällään ajatuksen, että yhteiskunta on sen kansalaisten, yksilöiden summa.

Jotkut evoluutiopsykologit perustelevat sotien väistämättömyyttä samanlaisilla latteuksilla. Valtio ei kuitenkaan ole mikään elävä organismi, jota ohjaavat molekyylitasolla toimivat ”itsekkäät” geenit.

Ja kovin hampaatonta on myös puhdasverinen idealismi. Tie helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla.

Toisaalta yksilötasolla heräsi tietysti kysymys, mikä on näytelmän kuvaama hirvittävän inhimillisen kärsimyksen fokus, jos meidän sotamiestämme ei olisi runneltu sodassa, vaan hän olisi menettänyt aistinsa, puhekykynsä, kasvonsa ja raajansa aivan arkisessa liikenneonnettomuudessa?

Räisäsellä on aikahypylleen tietenkin perusteet. Hän haluaa sanoa näytelmällään, että ekokatastrofin partaalla hoippuvasta maailmasta on tullut eräänlainen sotamies Joe, joka ei pysty enää kommunikoimaa kuin hakkaamalla päällään morsemerkkejä sairaalan tyynyyn. Ihmiskunta ei ole tyytynyt ampumaa itseään vain jalkaan, vaan ruma reikä on tullut keskelle otsaa.

Omaa päätään tyynyyn hakkaavat enää monessa limessä turhautuneet ympäristöliikkeet.

Pauli Riikosen esitystä varten tekemä äänimaailma on hieno, mutta se eli esityksessä omaa elämäänsä.

Lauantain esityksessä yleisö koostui pääasiassa meikäläisen ikäisistä pappa- ja mummokansalaisista. Sotilaspojan varsinaiselle kohdeyleisölle, tämän päivän teini-ikäisille jopa Martin Luther King ja Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike tai Falklandin sota ja rautarouva Margaret Thatcher lienevät tuiki tuntemattomia historiallisia henkilöitä.

Francis Ford Coppolan elokuva Ilmestyskirja Nyt ja sen kuuluisa kohtaus, jossa amerikkalainen ratsuväki käy helikoptereilla hyökkäykseen vietnamilaista kylää vastaan Richard Wagnerin Valkyria oopperan tahdissa, saattaa olla myös tuttu tämän päivän nuorille.

Petri Mätön ja Topi Jukan valosuunnittelu jäljittelee kliinistä sairaalaympäristöä ja sopii tietenkin ainakin esityksen alkuperäiseen teemaan kuin nenä päähän.

Holopaisella on näyttelijänä tanssijan habitus. Nykyajan teatterissa hyvin treenattu kroppa ja muskelit kuuluvat asiaan. Fyysisyyttä korostava teatteri ja tanssi ovat taiteina lähestyneet voimakkaasti toisiaan. Holopainen ei kuitenkaan ole ammattitanssija, vaan hän opiskelee ymmärtääkseni parhaillaan näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa.

Hieman yllättävää oli esityksessä se, että Holopaisella on vielä selviä puutteita puhetekniikan puolella. Kaikista pitkän monologin repliikeistä ei hyvällä tahdollakaan saanut mitään selvää.

 

Blogista on poistettu yksi sana 3.3. kello 13.47.

 

 

 

 

 

Historiaa hidasjärkisille

Turo Marttila näyttelee Mannerheimin uskottua tiedustelumiestä, sostilasmestari Vilho Tahvanaista. Lappeenrannan Mannerheim on Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Turo Marttila näyttelee Mannerheimin uskottua tiedustelumiestä, sotilasmestari Vilho Tahvanaista. Lappeenrannan Mannerheim on Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Mannerheim ja kettujen sota on musiikillinen revyy Suomen tiestä rauhaan syksyllä 1944. Oikein! Lappeenrannan kaupunginteatteri ei syyllisty kulttuurin kuluttajaa harhauttavaan mainontaan.

Mannerheim ja kettujen sota ei ole historiallinen näytelmä. Teatteriestetiikkansa puolesta se on esihistoriallinen näytelmä muinaiselta paasikivikaudelta. Se etenee samalla etanan nopeudella kuin 50-luvun Suomi-Filmin sotilasfarssit ja musiikkihupailut.

Kimmo Kahran sovitus ja ohjaus ovat hengetön kokonaisuus. Esitys kulki vain mainiosti toteutettujen musiikkikohtausten aikana. Niiden välillä näytelmä junnasi niin, että tällainen hidas hämäläinenkin ehti haukotella leukanivelensä tärviölle.

Mutta sen kummempaan ei kirjailija, filosofian tohtori Leo Erik Suomelan näytelmäkäsikirjoitus ehkä anna eväitä.

Lauantain päivänäytöksessä huumori kukki ja lempi leiskui, kuten esityksen esitteessä luvataan. Esityksen huumori oli slapstick-komiikkaa. Romantiikkaa puolestaan edusti päälle liimattu Lotta Virtasen (Sanna Kemppainen) ja ylikersantin (Tatu Siivonen) romanssi.

Varsinainen tarina eteni ensimmäisten tunnin ja 20 minuutin aikana niin pitkälle, että me katsojat saimme tiettä, miten paljon Suomi oli velkaa Hitlerin Natsi-Saksalle meille jatkosodan aikana toimitetuista aseista.

Ketuista en tiedä, mutta varsinaisia sammakoita näytelmän kirjoittanut Suomela alkaa työntää näyttämölle väliajan jälkeen.

Näyttämölle ilmestyy Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalin kiittelemään näytelmän Carl Gustaf Mannerheimia siitä, että Mannerheim pelasti Stalinin hengen paljastamalla suomalaisten kommunistien häntä vastaa 30-luvulla Itä-Karjalssa suunnitteleman salaliiton.

Kysymys oli teatterin keinoin toteutetusta unijaksosta. Ainakin siihen suuntaan vahvasti vihjaa se, että roolin esittäjä Jarno Kolehmainen tepasteli näyttämölle teatterisavun keskeltä koppalakkiin, sotilasmantteliin ja pyjamaan pukeutuneena.

Stalinin terrorin aikana miljoonia ihmisiä murhattiin, näännytettiin tahallaan nälkään tai lähetettiin Siperiaan vankileirien saaristoon, mikä merkitsi ihan samaa eli kuolemantuomiota. Lähtö tuli terrorin uhreille tavallisesti täysin tekaistujen syytteiden perusteella ja usein ilman mitään syytä. Syyksi riitti pelkästään se, että ylhäältä annettu tapettavien määrällinen kiintiö piti saada täyteen.

Verilöylyn uhriksi joutui myös tuhansia inkerinsuomalaisia, kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneita suomalaisia ja jopa satoja amerikansuomalaisia, jotka lähtivät 30-luvulla Yhdysvalloista suuren laman tieltä Itä-Karjalaan rakentamaan ”työläisten ihannevaltiota”.

Mistään kapinasta Isä Aurinkoista vastaan eivät suomalaiset kommunistit sen paremmin Karjalassa kuin Pietarissa uskaltaneet edes unta nähdä. Esimerkiksi Otto Wille Kuusinen palveli tätä Hitlerin veroista hirmuhallitsijaa nöyrästi. Silti noin puolet Neuvostoliittoon Suomen valkoista terroria tai 30-luvun pula-aikaa paenneista suomalaisista menetti henkensä Stalinin vainoissa.

Suomelalla on kuitenkin kanttia tehdä näytelmän puolihuolimattomalla heitolla Mannerheimista myötäsyyllinen tähän jo ennen sotaa alkaneeseen verilöylyyn. Näytelmän tarinan uskottavuus oli kovalla koetuksella.

Tässä on turha ryhtyä kinaamaan, oliko suomalaisilla keskitysleirejä Itä-Karjalassa. Samoin on turha aprikoida, miksi Mannerheim kielsi suomalaisia sulkemasta Leningradin piiritysrengasta täydellisesti ja katkaisemasta pysyvästi Muurmanskin rataa.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Motiivit näiden tekojen takana jäävät usein lähinnä arvailujen varaan. Taiteen parissa on lupa tehdä varsin villejäkin arvauksia. Silti arvailussakin pitäisi aina olla joku tolkku.

Kettujen sota meni Lappeenrannan kaupunginteatterissa lauantain päivänäytöksessä ketuilleen. Mutta ei esitys silti ollut aivan täydellinen. Siinä oli myös todella onnistuneita elementtejä. Tarja Jaatisen lavastus oli oivaltava. Sanna Kemppainen, Leena Rousti (vierailija) ja Tatu Siivonen (vierailija) lauloivat oikein komeasti.

 

 

 

 

 

Kellarista kellariin käy miehen tie

 

Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W - kuoliaaksi kiusattu
Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W – kuoliaaksi kiusattu

Lappeenrannan kaupunginteatterin hiilikellariin ei kannata lähteä viihtymään. Jari Juutisen jäähyväisohjaus Lappeenrannassa on koettelemus. Juutinen ja esityksen näyttelijät vetävät meidän jokaisen elämään oleellisesti kuuluva eksistentiaalisen ahdistuksen tasolle, jota ei oikeastaan edes kannata ottaa vastaan tunne edellä.

Juutinen on sovittanut Georg Büchnerin klassikkonäytelmästä version, joka nimi on enteellisesti W – kuoliaaksi kiusattu.

Nimi on tässä tapauksessa enne. Sen merkitys myös avautuu jo näytelmän ensimmäisistä repliikeistä, kun näytelmän Woyzeckia tässä kohtauksessa tulkitseva Liisa Sofia Pöntinen kysyy tuskaisella äänellä, olenko minä edes ihminen?

Näytelmä ei kuvaa vain nuoren Woyzeckin kokemia nöyryytyksiä, niistä kumpuavaa vihaa ja väkivaltaista kuolemaa. W- kuoliaaksi kiusattu on myös kuvaus Juutisen omasta koettelemusten tiestä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana.

Toki tämä on vain kalpea osatotuus tuskaisen esityksen monista ulottuvuuksista. Pöntinen ja Marja-Liisa Ketola vetivät vaikeat roolinsa vereslihalla. Pöntisen lavasäteily ja kyky vahvaan läsnäoloon oli tiedossa. Eikä voinut kuin ihailla, miten Ketola heittäytyi vuosikymmenten kokemuksella älyttömän vaativaan rooliinsa.

Mikään puhdistava kokemus Kuoliaaksi kiusatun ensi-ilta kaupunginteatterin varastona käytetyssä kellaritilassa ei ollut. Kalkki oli tällä kertaa ehkä liiankin katkeraa.

Etelä-Karjalan radion Twitterissä käynnistämässä keskustelussa on todettu muun muassa,  että uusi versio Bücherin näytelmästä kiinnostaa yhtä paljon kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Tämän kannanoton voi tulkita myös huumoriksi. Totisempiakin töröytyksiä on nähty muun muassa Etelä-Saimaan estareissa. Joku vannoo, ettei aukaise kaupunginteatterin ovea niin kauan kuin Juutinen on siellä ohjaajana, ja on niitäkin, jotka vannovat samaa, vaikka eivät olisi koskaan teatterin ovea avanneet.

Juutisesta on tavallaan tullut jonkinlaisen modernin noitavainon kohde. Kyläkoulut homehtuvat, lapset sairastuvat ja lypsykarja ehtyy, kun tämä paholaisen sikiö häärii teatteriksi kutsutussa pirunlinnassaan.

Mänttärin katkeruuden ymmärtää, kun tietää kokemuksesta hänen lahjakkuutensa näyttelijänä ja laulajana. Hänen purkauksen on myös kevyttä kamaa sen paskan rinnalla, jota teatterin ja Juutisen niskaan on satanut esimerkiksi Etelä-Saimaan estareissa.

Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Tuomas Telkän mielestä teatteri on tuotantolaitos siinä missä teurastamokin. Tulosta pitää syntyä, eikä taide eroa olemukseltaan mitenkään jätkänmakkarasta.

Yhdessä suhteessa tämän kaupungin telkät ovat toki oikeassa. Teatteria ei voi olla ilman yleisöä. Yleisöllä on täysi oikeus äänestää jaloillaan, eikä tämän teatteria yksinvaltaisesti hallitsevan kuninkaan päätöksistä tai oikuista ole valitusoikeutta kenelläkään.

Minua kuitenkin kauhistuttaa sävy, jolla teatterista tässä kaupungissa keskustellaan. Turhan monen lappeenrantalaisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin käsite pikkukaupunkilainen sanan ikävimmässä merkityksessä. Fundamentalismi yleisenä elämänasenteena elää ja voi hyvin tässä kaupungissa.

Fiksuimmat soveltavat kannanottoihinsa jonkinlaista väärinymmärrettyä postmodernismia. Kaikki mikä on hyvin tehtyä, on hyvää sisällöstä riippumatta, olipa kysymys sitten taiteesta tai pitsasta. No myönnetään, meikäläisen kaltaisen teatteri-intoilijan mielestä myös teatteri on hyvää silloinkin, kun se ei ole.

Kaupunginorkesterissa on jo otettu tästä neuvosta onkeen ja ryhdytty esittämään konserteissa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Abba-musiikkia. Pelkään että kaupunginteatteri seuraa pian kaupunginorkesterin jalanjälkiä.

Minulla ei ole mitään hyvin tehtyä viihdettä vastaan. Ihmettelen kuitenkin, mitä järkeä on tehdä viihdettä verorahoilla, kun esimerkiksi televisio ja internet syöttävät sitä kymmenistä eri tuuteista ja kaikenkarvaisista tosi-tv-ohjelmista on jo tullut yleistä mentaalihygieniaa uhkaava ympäristöongelma ja riski.

Myös euraukset ovat jo nyt tiedossa. Testien mukaan suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kääntynyt laskuun. Meistä on tulossa tämän kaiken keskellä yhä tyhmempiä.

En tunne Jari Juutista. Hänet tuntevat ystäväni sanovat, ettei Juutinen ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä. Juutisen parjaaminen Lappeenrannassa on kuitenkin saavuttanut mittasuhteet, joissa kysymyksessä ei ole enää kritiikistä, vaan yhden ihmisen kollektiivisesta kiusaamisesta.

Minua on aika usein viime aikoina hävettänyt olla lappeenrantalainen.

Juutisen taiteelliset ansiot on viime vuosina punnittu useilla kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja ne on noteerattu korkealle. Palkintoja ja mainetta on tullut.

En kuitenkaan jää erityisesti kaipaamaan Juutista, vaikka hän on ollut paras teatterinjohtaja Lappeenrannassa sitten Kari Paukkusen, joka myös lähti kaupungista niin sanotusti yleisön pyynnöstä kalossinkuva takalistossa.

Ura saman pienen kaupunginteatterin palveluksessa nuoresta iltanäyttelijästä täysin oppineeksi eläkeläiseksi on mennyttä aikaa. Rima pitää laittaa yhä korkeammalle ja yli päästään jatkossa vain ryhmien välisellä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Juutinen tuli Lappeenrantaan Lahden Teatteri Vanhasta Jukosta, joka oli ja on edelleen niukoilla resursseilla toimiva, mutta sitäkin elinvoimaisempi vapaa teatteri. Juutinen ei ole kertonut, minne miehen tie seuraavaksi johtaa. Mutta jos hän ohjaa Suomessa, menen varmasti katsomaan jos suinkin mahdollista.

Blogin seitsemättä ja kymmenettä kappaletta on muutettu 19.1.2014. Kirjoittaja.

Kuolo nuorena kas/ on keino ainut/ välttää vaivainen vanhuus!

Kaiken se kestää, paitsi yhteisen elon. Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa seniori Juliana ja Romeona. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa puheteatteria. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Hollywoodin kaavalla tehdyt onnelliset tarinat päättyvät rakastavaisten avioliittoon. Myös William Shakespeare tiesi tämän totuuden jo 1500-luvulla. Hän otti teini-ikäiset rakastavaisensa, Romeon ja Julian hengiltä ennen kuin mitään tämän kaltaista katastrofia pääsi tapahtumaan.

Shakespearen Romeo ja Julia on epäilemättä maailman tunnetuin tragedia ja todennäköisesti myös esitetyin näytelmä koskaan. Romeo vs. Juliassa Lauri Sipari ja Liisa Urpelainen lähtevät omassa tarinassaan liikkeelle kysymyksestä, jota varmasti monet teatterin tekijät ja katsojat ovat kyyneliä pyyhkiessään miettineet: mitä olisi tapahtunut, jos tarinan nuoret rakastavaiset eivät olisi toheloineet itseään hengiltä?

Vastaus tähän kysymykseen on aika ilmeinen. Tragediasta tulee tragikomedia. Shakespearen Romeo on rakastumiseen addiktoitunut nuori hölmö. Siparin ja Urpalaisen käsissä hänestä on vuosien mittaan varttunut oman aikamme vanha hölmö.

Shakespearen Julia uhraa itsensä rakkauden alttarille. Traagiseksi Julian hahmon tekee jo se, että 1500-luvun Veronassa itsemurha oli todennäköisesti ainoa keino, jolla nuori nainen saattoi varmuudella välttää vanhempien ja suvun järjestämän avioliiton.

Vielä traagisempaa on vain se, että itsemurha on edelleen miljoonien ja taas miljoonien nuorten tyttöjen ainoa vaihtoehto myös herran vuonna 2014.

Siparin ja Urpalaisen Juliasta kasvaa vuosien myötä neljän lapsen yksinhuolta, joka kantaa elämänsä aikana kokemansa hylkäämiset ja nöyryytykset pystypäin.

Tarina on sijoitettu rautatieasemalle, joka muistuttaa lavastuksesta huolimatta enemmän Pasilaa kuin Veronaa. Mutta se on mentaliteettikysymys. Laura Jäntin ohjaus on napakka ja kohtausten ajoitus osuu kohdalleen.

Kahden kokeneen ja taitavan veteraaninäyttelijän, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esittämä dialogi oli nautittavaa puheteatteria – vanhaksi tulemisessa on totisesti puolensa. Romeo vs. Julia on esitys, jonka katsomossa tällaisen kuusikymppisen puolivalmisteen vainajaksi oli ihan pakko nauraa myös itselleen.

Rautatieasema on hyvä paikka esittää kertomus eletystä elämästä. Matkalla tässä ollaan ja kaikki kiskot vievät viimein Roomaan, eletyn elämän Colosseumille.

Romeo vs. Julia ei ole 40-luvulla syntyneiden tekijöiden testamentti. Pikemminkin kysymys on välitinpäätöksestä. Sari Salmelan, Jukka Kuuranteen ja Aino Ojanteen laatimassa skenografiassa on käytetty valokuvia Koukin ja Saarelan nuoruusvuosilta.

Ihminen ei juuri muutu sen jälkeen kun kukkein nuoruus on mennyt. Kahdeksatta vuosikymmentään lähestyvä Romea on aivan yhtä vastuuton kuin nuoruutensa päivinä, Juulia puolestaan kantaa äitinä vastuunsa tekemistään valinnoista vaikka sitten hampaat kiukusta kirskuen.

Sisäinen muuttumattomuus ja iän tuoma näkyvä muutos alleviivaat näytelmän teemaa. Shakespeare puki tarkkanäköiset ja illuusiottomat näkemyksenä ihmisen perimmäisestä olemuksesta kauniiseen runomittaan. Sipri ja Urpelainen ovat tässä suhteessa enemmän italialaisen Dario Fon matkassa.

Mutta toki ainakin taiteilijan elämässä on aina kalkkiviivoille asti myös Shakespearen kaltaisia arvoituksia, joita voi yrittää ratkaista, ja lumoavaa kauneutta, jonka voi yrittää valloitta omakseen. Tätä varten taide on.

Kom-teatterin Romeo vs. Julia kantaesitettiin Vaasan kaupunginteatterissa lokakuussa. Sen jälkeen Kouki ja Saarela ovat olleet kiertueella. Kom-teatterissa Romeo vs. Julia saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.

Saatanallisia säkeitä Suomen taloushistoriasta

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus. Kuva Ari Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.

Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.

Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.

Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.

Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.

Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.

Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.

Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.

Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.

Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.

Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.

Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.

Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.

Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.

Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.

Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?

Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.

Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.

Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.

Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.

Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.

Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.

Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.

Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.

Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.

Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.

Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.

Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.

Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.

Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.

Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.

Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.

Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.

Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.

Lohduttomasta lohdulliseen – yksityisestä yleiseen

Ikuisesti sinun on Kaisu Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen
Ikuisesti sinun on Kaisa Leppäsen dramatisoima ja ohjaama ja Mikael Saaren säveltämä lauluista ja lyhyistä monolgeista koostuva esitys. kuva Miika Riikonen

Läheisen ihmisen kuolema on aina järkyttävä kokemus. Shokki kuolema on silloin, kun elämän tärkein ihminen temmataan pois täysin yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta. Tällainen kuolonviesti on kuin moukarinisku sydänalaan.

Näyttelijä Kaisa Leppänen on seurannut hyvin läheltä tällaista tragediaa, jossa pitkä parisuhde päättyy miehen yllättävään, tapaturmaiseen kuolemaan.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on omistettu Askolle, Maaritille, Reetalle ja Iidalle. Käsiohjelman Asko on syyskuussa 2011 moottoripyöräonnettomuudessa menehtynyt näyttelijä Asko Sahlman. Kaisu Leppäsen on Maaritin sisaren tytär ja Maaritin ja Askon kummilapsi.

On vaikea kirjoittaa esityksestä, joka kertoo minulle hyvin tärkeistä ja merkityksellisistä ihmisistä. Leppänen ja hänen kanssaan esityksen tehnyt Mikael Saari päästävät minut tästä pulmasta sillä, että Ikuisesti sinun kertoi meille Lappeenrannan Veeran kammariin kokoontuneille katsojille samalla jotakin hyvin oleellista ja yleispätevää meistä ihmisistä.

Ja sehän on juuri taiteen tehtävä.

Ihmisen mieli on kokonaisuus. Me emme elä eilisessä tai huomisessa, vaan tässä ja nyt. Siksi meille todella tärkeät asiat eivät ole tunnetasolla vain muistoja, vaan ne ovat koko ajan läsnä. Meidän minuutemme on näiden merkityksellisten elämänkokemusten summa.

Rakastuminen ja intohimo muuttuvat vuosien myötä pitkässä parisuhteessa parhaimmillaan hyvin syväksi kiintymykseksi. Kirkollisessa vihkikaavassa ei turhaan käytetä vertausta, jossa kahdesta tulee yksi. Näin läheinen ihminen kulkee meidän mukanamme vielä kuolemansa jälkeenkin. ”Hän on aina vierelläsi”, kuten käsiohjelmaan painetussa anekdootissa kerrotaan.

Koskettavimmillaan ikuisesti sinun oli Leppäsen itse kirjoittamien lyhyiden monologien ja laulujen aikoina. Ikuisesti sinun ei ole vain kertomus hänen kummitätinsä kokemasta tragediasta, vaan Leppänen on ilmiselvästi kirjoittanut teksteihin myös omia kokemuksiaan ja muiden läheisten ihmisten kokemuksia.

Leppänen on tehnyt omaa surutyötään ajattelemalla ja kirjoittamalla.

Esitys oli koskettavalla tavalla samalla sekä hyvin henkilökohtainen että yleispätevä. Mukana olivat tarinan henkilöiden kaikki ikäkaudet lapsuudesta aikuisuuteen, seurustelu tulevan puolison kanssa, elämän arki parisuhteessa, katkerat riidat ja niistä eheytyminen.

Nämä muistot elävät esityksessä rinnan läheisen kuoleman aiheuttaman tuskan ja sitä seuranneen lamaantumisen kanssa. Masennuksen kuvaus viedään aina siihen pisteeseen asti, jossa elämä on niin raskasta, että jopa roskapussin kantaminen ulos muuttuu liian painavaksi taakaksi.

Mutta Ikuisesti sinun kertoo myös siitä, miten syvästä masennuksesta voi toipua.

Nykyisin freelancer näyttelijänä työskentelevä Leppänen valmistui Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi vuonna 2009. Profiilissaan hän kertoo erikoituneensa nimenomaan musiikkiteatterin tekemiseen.

Leppänen näytteli kaksi vuotta kiinnitettynä Kotkan kaupunginteatterissa, jossa hän näytteli muun muassa Tsaarin kakaroissa. Sitä ennen hän on teki musiikkirooleja esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa ja Kotkan kauden jälkeen Lahden kaupunginteatterissa.

Allekirjoittaneen asiantuntemus ei riitä musiikkiesitysten arviointiin. Leppänen itse määrittelee oman äänialansa mezzosopraanoksi. Laulujen herkkyyden ja Leppäsen äänestä huokuvan läsnäolon ja lämmön jokainen meistä katsomossa istuneista pystyi hyvin rekisteröimään.

Esityksen toinen tekijä Mikael Saari on opiskellut Laden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutissa. Parhaillaan Saari on pääroolissa syyskuussa Oulun kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneessa musiikkinäytelmässä Poika Mancini.

Lahjakas nuori mies ei vain laula ja näyttele, vaan hän on myös säveltänyt ja sovittanut Leppäsen sanoittamat laulut.

Käsiohjelmassa Leppänen kertoo, että produktio on ollut hienon yhteistyön alku.

”Usein minulla on ollut ajatus, sanat ja Mikaelilla kohta, jos ei heti sävel”, Leppänen kirjoittaa.

Toivotaan, että näiden kahden lahjakaan ihmisen yhteistyö jatkuu.

Esityksen pianistina soitti Anu Silvasti, ja upeasti soittikin. Hän on myös tehnyt musiikin sovituksen.

Torstain vierailuesitys oli loppuunmyyty. Aika moni jäi myös ilman lippua.

Tasokkaiden vierailuesitysten merkitys kasvaa jatkossa myös Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Eri teattereiden ja ryhmien yhteistyöstä tulee itse asiassa teatterille hyvin pian elinehto.

Jo tämän vuoksi päätös olla säästösyistä toistaiseksi rakentamatta Lappeenrannan uuteen teatteritaloon toista näyttämöä rampauttaa teatterin toimintaa vakavasti.

Itse toivon, että asia otetaan vielä uudelleen tarkasteluun. On järjen vastaista investoida uuteen teatteritaloon yli 20 miljoonaa euroa ja rampauttaa heti sen jälkeen teatterin toiminta lyhytnäköisillä säästötoimilla.

Homma muistuttaa ikävästi imatralaisten touhuja reilut 25 vuotta sitten. Kaupunkiin rakennettiin 60 miljoonalla markalla kulttuurikeskus, jonka konserttisali oli aikanaan akustiikaltaan yksi maan parhaista. Pian salin valmistumisen jälkeen kaupunki päätti säästösyistä lopettaa oman kaupunginorkesterinsa.

Nikolai Gogol somettaa

Jarno Kolehmainen teki ainutkertaisen upean roolin esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Jarno Kolehmainen teki upean roolityön esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Imatralaisen Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa?

Mielipuolen päiväkirjan ohjaaja Kamran Shahmardan ja hänen puolisonsa Katri Lätt ovat minun ystäviäni. Molemmat ovat tehneet minusta aivan huikeata työtä Etelä-Karjalan kulttuurielämän puolesta. Eikä pariskunnan vaikutus ole ulottunut vain teatteriin, vaan Katrin panos on ollut ratkaisevan tärkeä myös Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideyksikön toiminnan tulevaisuuden kannalta.

Lukijan hyvä tietää tämä, kun hän arvioi kritiikkini objektiivisuutta.

Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa? Facebookin tai Twitterin päivityksistä ja kommenteista ei aina pirukaan ota selvää, kuka on koko porukan suurin dorka. Sahamardan on päivittänyt Nikolai Gogolin monologiklassikon onnistuneesti uudelle vuosituhannelle.

Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen teatterin yhteistuotantona toteutettu Mielipuolen päiväkirja kertoo tietenkin vakuuttavasti myös siitä, miten ajaton, tai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa edellä aikaansa pietarilaisen Gogolin vuonna 1835 ilmestynyt novelli Mielipuolen päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Hullun päiväkirja) on.

Shahmardan osuu sovituksessaan ajan hermoon nostamalla Gogolin tekstin monista tasoista monologinäytelmän keskiöön meidän ajallemme tyypillisen julkisuushakuisuuden. Jokaisessa meissä asuu Mielipuolen päiväkirjan pikkuvirkamies, joka haluaa palavasti olla jotakin itseään suurempaa. Tosin meidän aikanamme ”Espanjan kuninkaaksi” julistautuvaa tositeeveen tai YouTuben julkisuustyrkkyä ei pidetä seinähulluna, vaan eteensä katsovana ja uraa luovana menestyjänä.

Gogol kuvaa korostetusti meidän miesten hulluutta. Sankarimme turhautuu hierarkkisesti toimivassa työyhteisössä ja potee alemmuudentuntoja. Lisäksi hän on seksuaalisesti äärimmäisen turhautunut. Toimistopäällikön tyttäreen kohdistuvat seksuaaliset pyrkimykset ja fantasia eivät kohtaa.

Gogolin tekstin puhuttelevuuden ja ajattomuuden syyt ovat ilmeiset. Satiirikko kuvasi ihmistä sellaisina kuin me olemme.

Tarkkanäköisyys tässä seksuaalisia turhautumia käsittelevässä asiassa on toinen Shahmardanin sovituksen ja ohjauksen vahvuuksista. Tarmo Mannin Suomessa kuolemattomaksi kanonisoima hahmo saa uutta väriä, mikä ei yhtään vähennä tämän hahmon perimmäistä traagisuutta.

Shahmardan on vaativa ohjaaja. Samalla tavalla vaativa on varmasti ollut myös monologin esittävä Jarno Kolehmainen itseään kohtaa, kun hän on työstänyt rooliaan. Yhtään kiveä ei todennäköisesti ole jätetty kääntämättä, kun kaksikko on harjoitellut esitystä. Työtä tämän esityksen eteen on tehty hurjasti. Sen näkee jokaisesta yksityiskohdasta.

Me ensi-illan katsojat saimme kokea jotain ainutkertaista. Ramppikuumeen jäykistämän alun jälkeen Kolehmaisen tulkinta nousi kohta vapautuneeseen ja hurjaan lentoon, josta hurmio ei ollut kaukana. Kolehmaisen vahva fyysinen läsnäolo, korostetusti esiin tuotu ruumiinkieli ja Gogolin uudelle vuosituhannelle päivitetty teksti, traaginen ja koominen sulivat kokonaisuudeksi, joka sai ainakin minut pyyhkimään kyyneliä silmistäni aina, kun nauramiseltani ehdin.

Kohtausten ajoitus meni nappiin. Mielipuolen päiväkirja on loistavaa teatteria.

Esityksen ajankohtaisuudesta kertoo jotakin se, että siinä ehditään monen muun asian lomassa pohtimaan myös sitä, mikä mahtaa olla presidentti Vladimir Putinin mielentila juuri nyt. Meillä pienillä miehillä kun on nämä omat pulmamme.

Shahmardan on tehnyt itse myös esityksen äänet ja valot. Kuten jo edellä sanoin, kokonaisuus toimii. Esityksen alussa sankarimme ahdistus suorastaan huutaa ja lopulliset pellit päästetään irti, kun tämä 1800-luvun alkupuolella Gogolin mielikuvituksessa syntynyt hahmo joutuu keskelle ekstaasilla ryyditettyjä revebileitä.

Kehuja ansaitsee tietenkin myös Pekka Kettusen skenografia ja videot. Lavastus on suoraa sieltä, missä elämän suuret totuudet kirjoitetaan julki, eli vessan seinästä. Samasta paikasta on myös Espanjan kuninkaan valtaistuin, helpotuksen ja kidutuksen piinapenkki.

Yleisö palkitsi esityksen suosionosoituksilla, joista ei ollut tulla loppua. Kolehmainen kuunteli niitä hämmentyneen ja helpottuneen oloisena. Ymmärtääkseni Mielipuolen päiväkirja on Kolehmaisen näyttelijänuran ensimmäinen monologiesitys. Epäilemättä myös hän koki torstai-iltana jotakin täysin ainutkertaista.