Q-teatterin Medusan huone on älykästä ja voimakasta teatteria – esitys näyttää sen, mitä ei voi sanoiksi pukea

Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa maailmankirjallisuuden äärellä. Näyteikkunan takana Elina Knihtilä ihmettelee Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista luettujen sitaattien naiskuvaa. Kuva Aino Nieminen/Q-teatteri

Kirjailija-ohjaaja Saara Turusen Medusan huone on oikea taidonnäyte. Teatterissa kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sen mikä on merkityksellistä voi näyttää. Turusen napakka ohjaus, Janina Rajakankaan upea koreografia ja kokeneiden näyttelijöiden taitava ja ilmaisuvoimainen mimiikka tekivät Q-teatterin Medusan huoneesta teatterielämyksen, joka liimasi ainakin minut reiluksi puoleksitoista tuntia penkkiin kiinni.

Hyvä kun muistin välillä hengittää. Tällaista teatterin pitää olla! Voiko tällaista teatteria olla?

Medusan huone on itse asiassa lähes sanatonta teatteria. Puheenvuoroja tässä näytelmässä saavat oikeastaan vain miehet, tai oikeammin miesten muodostama kollektiivinen yhteisö, miesten maailma, joka hallitsee yhä sekä kulttuuria että siitä käytävää keskustelua.

Naiset saavat puheenvuoron vain tehdäkseen muutaman kiperään kysymyksen. Yhden avainkysymyksen tekee heti näytelmän alussa Katja Küttnerin esittämä naishahmo: Miksi yleensä vain miesten kirjoittamista näytelmistä tulee joskus suuria klassikoita, joista tehdään yhä uusia sovituksia, mutta naisten kirjoittamista näytelmistä ei juuri koskaan?

Näytelmän nimi viittaa antiikinajan Kreikan jumaltarustoon. Mytologiassa Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene vihastuu tästä ja muuttaa Medusan käärmehiuksiseksi hirviöksi, koska Medusa oli vietellyt (!) Poseidonin kullankeltaisilla hiuksillaan.

Me kannamme kielessä mukanamme yhä antiikin ajan kulttuuria ja vielä enemmän tietysti seemiläisten paimentolaisheimojen uskomuksia ja tapakulttuuria vuosituhansien takaa. Kielen kautta näillä ikivanhoilla asenteilla ja uskomuksilla naisten ja miesten asemasta perheessä ja yhteiskunnassa on tietenkin yhä keskeinen sija meidän ajattelussamme ja tunne-elämässämme.

Turunen kertoo käsiohjelmaan painetussa tekstissä näytelmänsä lähtökohdista. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa ja lukea, mutta mielellään ehkä vasta esityksen jälkeen. Itse näytelmä on niin loistavaa ja voimakasta teatteria, että sen kannattaa antaa tulla läpi ensin suodattamattomana.

Turunen viittaa pohdinnoissaan ranskalaisen filosofin Hélène Cixousin esseeseen Medusan nauru, jossa viime vuosisadan merkittäviin ajattelijoihin lukeutuva Cixous pohtii, mitä voisi olla feminiini kirjoittaminen. Miten kielen sisään rakennetut patriarkaaliset konventiot voidaan murtaa tai muuttaa?

Ehkä Turunen on Medusan huoneessa löytänyt yhden toimivan keinon taistella kielen patriarkaalista tyranniaa vastaan. Hän on kirjoittanut näytelmän, jossa ei kerrota, vaan näytetään, miten asiat ovat.

Loistavaa!

Minun oli miehenä hieman vaikeuksia tunnistaa näytelmän naishahmojen esittämiä tunnetiloja. Ymmärsin kuitenkin hyvin, miten sen meissä jokaisessa esiintyvän sisäisen ilon, joka laittaa vaikka siivotessa kehon ja mielen tanssimaan, voi hyytyä ympäröivän yhteisön esteettisiin normeihin, joita niin kutsuttu miehen katse kontrolloi.

Tästä esineellistävästä katseesta saimme näytteitä maailmankirjallisuudesta, kun Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa lukivat sitaatteja Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista. Nainen ei näissä sitaateissa ole toimija tai partneri, vaan objekti.

Turusen viisto huumori puri tässäkin kohtauksessa ainakin minuun oikein kunnolla. Varmasti ainakin ratsastusta harrastavat ja talleilla hevosten ilmaisina hoitajina puurtavat tytöt noteerasivat katsomossa myös sen, millä välineellä maailmankirjallisuutta työnnettiin näyttämölle.  

Tunnistettava hahmo oli näyttämöllä ainakin Aksinja Lommin näyttelemä, jakkupukuun pukeutunut työpaikan puurtaja, ahkera Liisa, joka nöyrästi puurtaa yli oman osuutensa, jotta saman työpaikan miehet voivat ottaa tilansa ja nauttia myös töissä vapauden valtakunnastaan.

Hän saa palkaksi murusia miesten itselleen jakamasta tunnustuksesta ja huonoa omaatuntoaan miehet peittävät määrittelemällä tämän Liisan typeräksi kanaksi. 

Toki tunnistin myös itseni esimerkiksi kohtauksessa, jossa Elina Knihtilä tuskailee ravintolassa ylimielisesti käyttäytyvän tarjoilijan (Tommi Korpela) kanssa sitä, ettei koskaan pysty ottamaan itselleen sitä tilaa, joka hänelle kuuluu.

Ehkä hieman ironistakin on, että Ylermi Rajamaan reippaan polkan tahdissa tanssiva sika meinaa kahdessa kohtauksessa varastaa koko show’n. Ensin tämä Tinder-ajan Don Juan seivästää erinäköisiä peruukkeja keppinsä varteen ja toisessa kohtauksessa sama sikanaamariin sonnustautunut karju ripustaa näitä saalistamiaan päänahkoja narulle voitonmerkeiksi.

Nämä kohtaukset olivat hykerryttävän hauskoja ja aika lailla raivostuttaviakin. Niissä korostui Turusen, Rajakankaan ja Rajamaan virtuositeettia lähentelevä taituruus ja ehkä myös se, miten voimakas ilmaisukeino taidolla toteutettu komiikka on teatterissa.

Tasa-arvo ei synny teorioista eikä hyvistä aikomuksista. Se vaatii ihan konkreettisia tekoja. Naisen asemasta perheessä tai parisuhteessa voi päätellä jo aika paljon siitä, onko hänellä käytössään oma tila, oma huone.

Milja Ahon lavastuksessa tämä tila oli Q-teatterin näyttämöllä todella konkreettinen. Ahon lavastus, Ada Halosen valosuunnittelu, Suvi Matinaron pukusuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu todistivat ainakin minulle, miten suuriin tehoihin hyvin perinteisillä ratkaisuilla teatterissa päästään, kun ne niveltyvät saumattomasti yhteisön tuottamaan taiteelliseen kokonaisuuteen.

Lavastuksen hienouihin yksityiskohtiin kuului muuten sujettua tilaa rikkonut suuri näyteikkuna. Medusan huone oli todella ilmaisuvoimaista teatteria.

Turunen kuuluu epäilemättä niihin lahjakkaisiin teatterin tekijöihin, joille kuvataide on voimakas inspiraation lähteistä. Medusan huoneen videoissa ja käsiohjelmassa on esillä amerikkalaisen Georgia O’Keefen taidetta. Voimakkaista väreistään ja kukka-aiheistaan tunnettu O’Keeffe oli aikaansa edellä 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Monikulttuurisessa, mutta valtavirran osalta puritaanisessa Amerikassa O’Keeffia pidettiin ja pidetään naisen seksuaalisuuden kuvaajana. Ehkä näin oli ja on, mutta hyvin laajassa spektrissä. Kysymys on itsensä kokemisesta, minuudesta yhteisön jäsenenä.

Medusan huoneessa Katja Küttnerin esittämä tyttö varistelee itsestään ja kaivaa pöksyistään punaisia ruusun terälehtiä.

Miehillä on omissa sankaritarinoissaan tapana kuvata läheistä suhdettaan lähiyhteisön muihin miehiin veriveljeytenä. Ehkä naisten välisessä solidaarisuudessa, sisaruudessa kysymys on paljon konkreettisemmasta ja aivan olemassaolon ytimessä olevasta asiasta.

Medusan huone

G-teatterin esitys 9.4.2019

Teksti ja ohjaus Saara Turunen

Koreografi Janina Rajakangas

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylermi Rajamaa

Lavastu Milja Aho

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Suvi Matinaro

Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä   

Maskeeraussuunnittelu Emilia Kawamura    

Jeesus Kristus itse asiasta kuultuna

22796927620_2b9a976b61_k
Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.

Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä.  Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.

Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti.  Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.

Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.

Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.

olipa
Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.

Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän.  Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.

Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.

Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.

Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle.  Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.

olipa kerran
Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

 

Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.

Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.

Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.

Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.

22796900220_27c5599ca3_n
Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.

Myös tämä metodi toimii.  Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen.  Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.

Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia.  Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia  aivokarkkeja.

Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.

Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko.  Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.

Sarkola on aikaisemmin käsitellyt kahden naisen välisen parisuhteen hajoamista samalla tavalla näytelmässään Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia.

Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.

Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin.  Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.

Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.

Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.

Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.

 

 

 

 

 

 

Miten syleillä kokonaista maailmaa?

Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri
Suljettu tila näyttämöllä kuvaa tehokkaasti todellisuuden moniulotteisuutta. Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa näistä sisäkkäisistä todellisuuksista syntyy niin massiivinen kokonaisuus, että näyttelijät alkavat kutistua. Kuvassa Paavo Wersterberg, Tiina Weckström, Ismo Kallio ja Emmi Parviainen. Kuva Pasi Ylirisku/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa saunotaan, ryypätään, lyödään korttia ja rähjätään oikein olan takaa. Silti tästä neljänäytöksisestä komediasta ei oikein ole koko kansan teatterikarnevaaliksi. Mika Myllyahon ja työryhmän tulkinta Anton Tshehovin suuresta klassikosta on sellaiseen tarpeeseen ehkä hieman liian älyllinen ja vaativa.

Erittäin kiinnostavasta esityksestä on siis kysymys. Myllyahon sovitus ja ohjaus on selvästi sukua Lauri Maijalan sovitukselle ja ohjaukselle Tshehovin Kolmesta sisaresta. Myös Kom-teatterin esityksessä jo yksi hullut teki enemmän hyviä kysymyksiä kuin kymmen viisasta ehtii vastata.

Myllyahon ja hänen työryhmänsä esittämät kysymykset ovat minusta erittäin hyviä. Myllyahon työryhmässä älynystyröitä on epäilemättä hierottu mustelmille asti.

Yhden avaimen Kirsikkapuiston arvoitukseen katsoja saa jo hankkimalla käsiohjelman. Siihen on painettu 19 riviä tekstiä ja 118 valokuvaa kohtauksista ja näyttelijöistä. Piti oikein laskea!

No toki käsiohjelman verbaalinen vihje on suoraan hevosen suusta. Siinä siteerataan Tshehovia, joka valittaa vaimolleen lähettämässään kirjeessä sitä, että teatterinjohtaja Vladimir Nemirovich-Danchenko ja ohjaaja Konstantin Stanislavski ovat vääntäneet hänen Kirsikkapuistonsa draamaksi.

Tasoja ja tulkinnanvaraa Tshehovin Kirsikkapuistosta löytyi siis jo ennen kantaesitystä 109 vuotta sitten. Myllyahon ja kumppaneiden sovitus ja toteutus vain alleviivaavat sitä, miten meidän tapamme sekä kertoa että ymmärtää tarinoita, ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa.

Maailmaa ei enää hallita sanan, vaan kuvan mahdilla. Meidän tapamme kerto ja ymmärtää tarinoita ovat muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Esityksen esteettinen muoto osuu joka tapauksessa täsmäaseen tarkkuudella Tshehovin näytelmän temaattiseen ytimeen. Esityksessä ollaan hyvin konkreettisesti kahden maailman rajalla.

Meillä jokaisella on muistoja satavuotiaan Kansallisteatterin ”kirsikkapuiston” tähtihetkistä. Näistä menneistä tähtihetkistä Kirsikkapuistosta nousi heti mieleen Kristian Smedsin ylistetty ja parjattu Mental Finland. Tuolloin kansallisteatterin lavalle pystytetty teräskontti edustaa varmasti hyvin tärkeää virstanpylvästä, oikeaa järkälettä suomalaisen teatterin historiassa.

Tähän teräskonttiin kiteytyy nimittäin hyvin kirkas ajatus todellisuuden luonteesta.

Viittaukset toisiin teoksiin ovat taiteessa paitsi sallittuja myös välttämättömiä.  On tietenkin löysää puhetta väittää, että jokin aihe on ajassa kiinni.  Varmaa kuitenkin on se, että lahjakkaat tekijät joutuvat painimaan samojen kysymysten kanssa.

Hyvät kysymykset eivät aina johda uutta luoviin vastauksiin, vaan umpikujaan, tuhon estetiikkaan. Mitä sitten, kun kaikki kirsikkapuut on kaadettu ja teatterin kaikki lauteet on saatettu vihdoin johonkin tuottavampaan käyttöön? Tulevaisuus on avoin ja epävarma. Elämme välitilassa, jossa kaikki tuntuu olevan myytävänä periaatteista lavasteisiin.

Tshehovin Kirsikkapuiston tarkka ihmiskuvaus on tallella.  Mukana ovat kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja tietenkin ihmisiä liikuttava rakkauden kaipuu ja se suurin kaikista, häpeä.

Hämmentävää on esityksen mittakaava. Tässä kirsikkapuistossa Kansallisteatterikin kutistuu kartanon kaluston yksityiskohdaksi, seinäkaapiksi, jonka kätköistä Gajev (Esko Salminen) kaivaa esiin vodkapullon ja tarjoaa itselleen ja sisarelleen Ranevskajalle (Tiina Weckströmille) tuikut murheeseen.

Kirsikkapuiston vertauskuvallisuus korostuu Myllyahon ja työryhmän sovituksessa. Se potkii katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Hakemattakin tulee mieleen maailmantalouden uusi marssijärjestys, jossa tuhansien miljardien pääomilla operoiva Kiina parhaillaan ihan kirjaimellisesti ostaa maita ja mantuja konkurssin partaalla horjuvilta entisiltä maailman mahtimailta.

Vanha junavertaus on Suomen EU-taipaleella kaluttu välillä loppuun asti. Kirsikkapuistossa se kuitenkin toimii hienosti.

Tosin tämä juna ei ole menossa Brysseliin, eikä edes Pariisiin, vaan pääteasema on jokin paljon ikävämpi paikka. Eikä edes siitä, että me suomalaiset saisimme matkustaa joka tapauksessa hamaan loppuun asti ensimmäisessä luokassa, ole enää mikään kirkossa kuulutettu asia.

Myös ilkikurinen viittaus Ilja Repinin maalaukseen Volgan lautturit toimii. Näiden vankkureiden vetojuhdiksi on valjastettu maailman sadat miljoonan inhimillisemmän ja paremman elämän toivossa raatavat köyhät ihmiset, joita tässä kohtauksessa edustaa vanha lakeija Firs (Ismo Kallio).

Pasi Lampelan Teatteri Jurkkaan tekemä ohjaus  Marsha Normanin näytelmästä Hyvää yötä äiti muistutti minua siitä, miten nautittavaa hyvin perinteisiä keinoja käyttävä puheteatteri voi parhaimmillaan olla.

Kansallisteatterin Kirsikkapuisto loihtii näyttämölle niin massiivisen mielenmaiseman, että sen keskellä jokainen näyttelijä ikään kuin kutistuu. Eikä tätä muuta miksikään se, että heidän kasvonsa projisoidaan videoskriinille usean metrin korkuisina.

Illuusio läsnäolosta särkyy. Myllyahon ja työryhmän Kirsikkapuisto ei ole mielenmaisemana mikään maalaisidylli, vaan suurkaupunki.

Yksilötasolla katarsis voi toki johtaa euforiaan, jossa painavimman kritiikin kirjoittaa lopulta se valkotakkinen setä tai täti M3-lomakkeelle. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitä ei voi rakentaa pelkästään tunteiden varaan. Lunastuskokemusta hakevien kannattaa mennä mieluummin vaikka palvotun staran rock-konserttiin.

Huonoimmassa tapauksessa näyttelijät joutuvat piehtaroimaan näyttämöllä alasti sulkia takapuolessa toteuttaessaan ”mestariohjaajan” narsistista itsetehostuksen tarvetta, kuten Harald Birger Olausen sattuvasti kuvaa Andriy Zholdakin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Kirsikkapuiston syvintä olemusta.

Maailma ei ole jakamaton, vaan se koostuu monista sisäkkäisistä ja toisiinsa lomittuvista todellisuuksista.  Kirsikkapuistossa Kansallisteatterin grand old ladyn Tea Istan piti näytellä Ranevskajan rooli ja Smedsin kauppias Lopahinin rooli.

Istalla on aikaisemmin ollut keskeinen rooli Smedsin ohjaamassa Vertigossa.

Ista luopui roolista vain viisi viikkoa ennen ensi-iltaa vakavan sairauden takia. Samalla myös Smeds jäi pois produktiosta ja hänen tilalleen tuli Jani Volanen.

Viisi viikkoa on lyhyt aika. Oliko esitys keskeneräinen, kuten on väitetty? En tiedä. Ongelma, jos sitä voi ongelmaksi sanoa, piilee siinä, ettei tämän vuodatuksen alkuun kirjoitettuun kysymykseen ole mitään kokoavaa vastausta.

Tai sellaista ei ole löydetty.  Taiteesta ei kaiketi kuitenkaan edes kannata puhua, jos oikean vastauksen etsimistä ei edes yritetä.

Käsitteet valmis tai täydellinen eivät kumpikaan oikein sovi ainakaan minun taidekäsityksiini, eivät ainakaan silloin, kun kysymys on teatterista. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua. Sitä paitsi jopa Kansallisteatterin vieressä sijaitsevan rautatieaseman ”Kivimiehinä” tunnetut Lyhdynkantajat ovat parhaillaan remontissa. Eli se siitä valmiiksi saamisesta.

Hipsin viime torstaina Kansallisteatterin näytökseen suoraan Peijaksen sairaalasta. Kipeää koipea särki inhottavasti, väsytti ja vitutti. Mieli oli valmiiksi virittynyt torjumaan kaiken, mitä näyttämöllä oli tarjolla.

Kirsikkapuisto kuitenkin mursi kevyesti kaikki nämä mielen muurit. Ilmeisesti lukitsematta oli tällä kertaa jäänyt myös se takaovi, jonka kautta vaikutteita syöpyy mieleen ilman tietoista kontrollia. Muuten on vaikea selittää tätä pitkää vuodatusta.

Taiteen kehityksestä tai merkityksestä on varmaan turha puhua. Yhtä hyvin voi yrittää keksiä vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.

Minusta on kuitenkin paikallaan, tai oikeastaan ihan välttämätöntä, että teatteri pyrkii aitoon vuorovaikutukseen sen maailman kanssa, joka alkaa heti teatterin ulko-ovelta. Näin on tehtävä, vaikka siellä ulkona sataisi räntää ja puhaltaisi kolkko koillistuuli.