Miro Lopperi punnersi Kansallisteatterin Karamazovin veljekset lentoon – Samuli Reunasen esikoisohjaus kansallisella päänäyttämöllä herätti paljon kysymyksiä

Miro Lopperin upoea fyysinen näytteleminen antoi Kansallisteatterin Karamazovin veljeksille oman sävynsä. Ohjaaja Samuli Reunasen, koreografi Liisa Risun ja Lopperin luoma roolihahmo toi näyttämölle modernin ihmiskäsityksen, josa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset alkoi Hannu-Pekka Björkmanin bravuurilla Fjodor Pavlovitš Karamazovin roolissa. Björkman teki komiikan keinoin selväksi meille katsojille, mikä tämän veljesten isä on oikein miehiään. Pontta Björkmanin huikealle näyttelemiselle antoi Martti Anhavan uuden käännöksen moderni suomen kieli.

Karamazovin veljekset on Reunasen ensimmäinen ohjaus kansallisella päänäyttämöllä. Dramatisoinnissaan hän ja dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet rohkeita valintoja ja niin pitikin tehdä. Dostojevskin mestariteos, maailmankirjallisuuden merkittävimpiin romaaneihin luettava Karamazovin veljekset ei ole mikään ryppyotsainen jargon moraalista ja uskosta, vaan taidetta. Sitä saa ja pitää rohkeasti tulkita.

Näytelmän Fjodor on hahmona tätä päivää, naistenlehtien ja ihmissuhdeoppaiden suosikkihahmo, nautinnonhaluinen ja itsekäs narsisti, patologinen valehtelija ja paskiainen, joka ei piittaa pätkääkään edes omista lapsistaan.

Dostojevski oli edellä aikaansa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvaajana. Hänen tuotantonsa teki aikanaan suuren vaikutuksen sekä oman aikansa että viime vuosisadan suuriin ajattelijoihin psykoanalyysin luojasta Sigmund Freudista filosofi Friedrich Nietzscheen, Martin Heideggerista Jean-Paul Sartreen

Pulmallista teoksen ajattomassa ajankuvassa on se, että Karamazovin veljekset on korostetusti miesten maailma. Sartren ja kumppaneiden eksistentialistista ahdistusta siinä potee vain puolet ihmiskunnasta. Sille toiselle puolelle ihmiskuntaa jää objektin, muusan ja statistin roolit.

Otaksun, että tämä asia on vaivannut Reunasta hänen työstäessään näytelmää. Näin on ehkä lupa arvailla hänen tekemänsä roolijaon pohjalta. Vanhan, viisaan munkin Zosiman roolissa näytteli suomalaisen teatterin elävä legenda Seela Sella ja palvelija Smerdjakovia, Fjodor Karmazovin neljättä, aviottomana syntynyttä poikaa räiskyvä Maruska Verona.

Omalla tavallaan näytelmän maailmankuvaa avarsi myös se, että sekä isän että poikien intohimon kohdetta, tarinan nuorta neitoa Grušenkaa näytteli Diana Tenkorang, teatterikorkeakoulussa opiskeleva nuori nainen, joka muutti Suomeen kuusivuotiaana vanhempiensa mukana Ghanasta.

Minuun teki aikoinaan Ryhmäteatterin esityksessä 25 vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen se, miten terävästi Dostojevski näki lapsuuden merkityksen ihmisen koko elämän ja kehityksen kannalta. Hän uskoi, että vain yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudesta auttoi elämään lapsuuden traumoista huolimatta hyvän elämän.

Dostojevskin aikalaiset, jopa Venäjän koulutettua keskiluokkaa edustaneet perheet saattoivat kohdella lapsiaan kauhistuttavan julmasti. Toisaalta tällä ”rakastavien vanhempien” harjoittamalla hirmuvallalla on toki pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina meidän aikaamme asti lähes kaikkialla. Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta vuonna 1984.

Dostojevski näki, että lasten kaltoin kohtelulla voi olla dramaattiset seuraukset. Karamazovin veljeksissä vanhin, Dimitri pahoinpitelee perheen vanhan palvelijan riideltyään sitä ennen isänsä kanssa rahasta. Perheen palvelijaksi alistettu avioton poika Smerdjakov tappaa isänsä Fjodorin.

Reunasen sovituksessa etualalle nousevat kuitenkin kirjan pohdiskelut moraalin ja uskon suhteesta. Heikki Pitkäsen roolihahmo, veljeksistä vanhin Dimitri väänsi itsensä kanssa kättä siitä, voiko olla moraalia, jos ei ole uskoa ikuisuuteen.

Dimitrin näytelmän lopussa kokema voimakas syyllisyydentunne oli helppo tulkita hylätyn lapsen traumaksi, uhrin syyllisyydeksi.

Näytelmän ehkä parhaat hetket koimme pitkässä kohtauksessa, jossa Ivan ja Aleksei kävivät dialogia uskon ja moraalin suhteesta. Miro Lopperin upeasti näyttelmä Ivan on tarinan epäilevä älykkö ja Juho Uusitalon näyttelemä Aleksei nuorukainen, jolla on voimakas tunnesuhde uskontoon ja uskoonsa.

Lopperin hieno fyysinen näytteleminen antoi koko näytelmälle aivan oman sävynsä. Lopperi suorastaan tanssi välillä näyttämöllä ja tämä hieno kehollisuus korosti sitä puolta, joka Dostojevskin kirjoista tehtyjen näytelmien tulkinnoissa usein jää taka-alalle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Tässä taitavan näyttelijän, ohjaajan ja koreografi Liisa Risun yhteistyö ja ideat tuottivat hienon lopputuloksen.

Näytelmä alkoi Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalle pystytetystä toimituksesta, jonka uutisissa kerrottiin, näytelmän keskeiset tapahtumat ja draaman henkilöt uutisformaatissa.

Näyttämön neljättä seinää rikottiin myös kohtauksessa, jossa yleisölle jaettiin lappuja ja meitä pyydettiin kirjoittamaan niihin, mihin me uskomme. Joku uskoi sattumaan, aika monet vastanneista jumalaan. Joku koiranleuka oli kirjoittanut lappuunsa uskovansa Samuli Reunaseen. Lopperin ääneen näyttämöltä lukema lapun teksti sai yleisön hörähtämään.

Reunanen on dramaturgiassaan tiivistänyt Karamazovin veljekset ansiokkaasti. Nyt ei nähty näytelmästä viiden tunnin spektaakkelia kuten Ryhmäteatterissa 25 vuotta sitten. Reunanen on selvästi tavoitellut tulkintaa, joka mahtuu meidän katsojien pään ja istumalihasten toleranssiin.

Ehkä Aleksein munkki Zosiman kuolemasta alkaneen uskonkriisin käsittely näytelmän viimeisissä kohtauksissa sai myös minun uskoni hieman horjumaan. Ehkä kalmanhaju tarttuu jopa Dostojevskin kaltaisen pyhimykseen ja romaanitaiteen ikoniin ennemmin tai myöhemmin.

Ajatuksia herättää esimerkiksi kysymys, mikä merkitys Venäjän patavanhoillisella ortodoksisella kirkolla maan henkiseen takapajuisuuteen. Ortodoksinen fundamentalismi ja räikeä sovinismi ovat tässä Venäjän henkisessä ilmastossa saman mitalin kaksi eri puolta.  

Nuorena vasemmalle kallellaan ollut Dostojevski asemoi itsensä vanhoilla päivillään henkisesti näiden pitkää partaa ja aataminaikaisia asenteita edustaneiden kirkkoruhtinaiden puolelle.

Dostojevskin merkityksestä ja vaikuttavuudesta kertovat filosofian suurten nimien ohella myös se, että Dostojevskilla riittää sekä ihailijoita että vihaajia. Molemmista porukoista löytyy varmasti vielä kuppikuntia pilvin pimein. Ehkä Dostojevskiin produktion myötä syvällisesti perehtynyt Reunanen kuuluu epäilijöihin.  

Näytelmän ylöspano oli Kansallisteatterin tapaan jälleen laatutyötä. Minua viehättivät erityisesti Pyry Hyttisen mustavalkoiset videot, jotka antoivat esitykselle katsojan tajunnassa esitykselle ajallista syvyyttä. Iiro Ollilan musiikki ja äänisuunnittelu olivat vaikuttava osa kokonaisuutta. Näyttämölle pystyyn nostettu flyygeli, josta kuoret oli poistettu, oli sekä katseen että mielen vangitseva elementti, maaginen soittorasia.

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Suomennos Martti Anhava

Dramatisointi Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Ohjaus Samuli Reunanen

Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila

Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila

Koreografia Liisa Risu

Valosuunnittelu Ville Toikka

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo, Maruska Verona.

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno ja monitasoinen kasvutarina, joka houkuttelee katsojan myös perimmäisten kysymysten äärelle

Toni Harjajärvi näytteli herkästi ja koskettvasti. Petri Liski loisti näytelmän Bekimin isän, Bajramin roolissa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.  

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen

Dokumenttiteatteri näyttää ilmaisuvoimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän demokratia- trilogian toisessa osassa – Yhdestoista hetki on hätähuuto demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta

Järjen ääntä näytelmässä edustavat roolihahmoina taloustoimittaja Jani Hurri (Markku Maalismaa) ja Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala (Jani Karvinen). Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on tiivis ja voimakas teatteriesitys. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä kertoo syvästi ajattelevan ja sivistyneen suomalaisen, oikeammin näistä maailmankansalaisista koostuvan yhteisön maailmankuvan tiedolliset ja eettisen perusteet kahdessa ja puolessa tunnissa.

Esitys naulitsi ainakin minut tuoliini niin tehokkaasti, ettei aikaa jäänyt edes huokailuun – miten tavattoman tehokas tapa jakaa informaatiota teatteri parhaimmillaan on. Älyllisesti haastava teksti ja teatterin keinoin luotu tunnetila tekivät tehtävänsä.

Näytelmän nimen käsikirjoituksen tehnyt parivaljakko on napannut J.R.R. Tolkien kirjasta Taru sormusten herrasta. Tarinan juonen kertoo sattuvasti Albert Einsteiniin liittyvällä anekdootilla: “Hulluutta on saman asian tekeminen uudelleen ja uudelleen, odottaen eri tulosta.”

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat työryhmineen keränneet esitystä varten valtavan määrän faktatietoa Juha Sipilän hallituksen politiikasta ja sen taustoista, kansainvälisestä finanssitaloudesta ja ilmastomuutoksesta, ilmiöiden syistä ja seurauksista.

Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Sen sivuilla kerrotaan näytelmän tarinan rinnakkaistarina. Lainaukset antiikin filosofeilta ja oppineilta kertovat, että samat virheet, jotka johtivat viime vuosisadan maailmnsotiin, tehtiin jo antiikinajan Kreikassa ja Roomassa.

Tulossa olevan inhimillisen katastrofin mittakaava vain ylittää kaiken sen, mitä ihmiskunta on tähän mennessä kokenut. Se yhdestoista hetki tehdä jotain tämän katastrofin estämiseksi on tosin tainnut jo lipua meidän ulottumattomiimme. Jokaisen ajattelevan ihmisen sisimmässä kasvaa koko ajan pelko ja myös hyvin ikävältä tuntuva varmuus siitä, että kaikki se paha, mitä voi tulevaisuudessa tapahtua, myös tapahtuu.

Näytelmän ajatusmaailman eettinen perusta on kiteytetty osuvasti käsiohjelman kansikuvaan. Kuvassa näytelmän kaikki näyttelijät on istutettu kuvamanipulaation avulla pieneen soutuveneeseen, joka kelluu keskellä vielä tyyntä ulappaa.

Samaan kuvaan kiteytyy myös Leskisen ja Keski-Vähälän viljelemä ironia ja musta huumori. Vaikka tässä Suvi-merkkisessä muumimaailmassa kaikki on vielä hyvin, veneen miehistö, pukumiehet ja –naiset katselevat huolestuneen näköisinä ympärilleen.

Yhdestoista hetki on tietenkin paitsi ehtymättömältä näyttävä tiedon virta myös ennen muuta teatteria. Politiikan ja talouden lakien ohella esitys seurasi ensi-illassa tiukasti myös teatterin omia lainalaisuuksia.

Vesa Vierikko tekee huikean hienon roolityön tarinan konnana. Kohtauksessa Matti Apusen (näytelmässä roolin tekee Antti Pääkkönen) haastattelee ja Vierikon näyttelemä Björn Wahlroos kertoo kirjastaan Hiljainen vallankumous.

Yhdestoista hetki on dokumenttiteatteria ja kohtaukseen on kirjoitettu sanasta sanaan kaikki se, mitä Apunen ja Wahlroos kirjan julkistamistilaisuudessa sanoivat pilkkuakaan muuttamatta. Tämän voi jokainen esityksen katsoja tarkistaa Apusen EVA:n verkkosivuilla julkaisemasta broadcastista.

Vierikon humoristinen imitaatio Wahlroosin puheesta tekee kuitenkin hämmästyttävällä ja vähän hämmentävälläkin tavalla näkyväksi sen, mitä tämä suomalaisen finanssikapitalismin palvottu messias todella sanoo. Wahlroosin mielestä perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista on tullut tehokkaan hallinnon este. Käytännössä todellinen valta on jo siirtynyt demokraattisesti valituilta elimiltä Wahlroosin kaltaisille pankkiireille ja tämä tosiasia pitäisi tehokkuuden nimissä kirjata myös lakiin.

Raha ei ole miljardöörille vain oman ylivertaisen kyvykkyyden mitta, vaan ennen kaikkia vallan väline. Tavallaan jotenkin syvästi inhimillistä on siinä, että monelle miljardöörille rikkaudet ovat myös omiin geeneihin perustuvan dynastian rakennuspuita ja siksi perintöveroa ei haluta maksaa senttiäkään.  

Tietenkin mieleen hiipi aina välillä myös epäily. Vuorovaikutukseen perustuva teatteri on huikeassa ilmaisuvoimassaan hieman pelottavakin väline. Ehkä on hyväkin, että se on myös määrältään rajallisen ja valistuneen yleisön suosima taidemuoto.

Huoli maailman tilasta on yhteinen. Maapallo on avaruusalus, jossa ei ole pelastusveneitä ainakaan toistaiseksi edes kaikkein rikkaimmille, sille yhdelle prosentilla maailman ihmisistä.

Oli riemastuttavaa kuulla, miten Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen luki alkukielellä, ranskaksi otteita ekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Le Capital au XXIe siècle (Pääoma 2000-luvulla). Monet pitävät Pikettyn kirjaa tämän vuosituhannen toistaiseksi merkittävimpänä taloustieteellisenä julkaisuna.

Antiikin Kreikan mytologiaan kuuluva tarina hybriksestä kerrotaan japaniksi terhakkaan matkaoppaan toimesta. Työnjakoon perustuvaa yhteiskuntaa kuvaavat näyttämökuvat, joissa kasvoton joukko ahertaa koneidensa ääressä sotilaallisessa järjestyksessä ovat tuttuja maailmantaiteesta, elokuvista, sarjakuvista ja julistetaiteesta.

Näytelmän skenografia lavastuksesta videoihin oli yksinkertaisesti upeaa työtä.

Näytelmässä on mukana kymmeniä henkilöhahmoja politiikan, talouden ja tieteen saroilta omilla nimillään Päivi Räsäsestä Juha Sipilään, Bengt Holmströmistä Erkki Liikaseen ja Jan Hurrista Osmo Soininvaaraan. Mielenkiintoisin ja minulle myös arvoituksellisin hahmo oli filosofi ja tekoälyn tutkija Tere Vadén, jota kaikki näyttelijät esittivät näytelmän aikana.

Suomalainen Vadén on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja esseitä muun muassa hakkerietiikasta sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Viimeksi mainittu ajattelu osuu nähdäkseni suoraan myös teatterin ytimeen. Yhdennessätoista hetkessä Paula Lehtosen ja Ida Järvisen loistavasti toteutettu videosuunnittelu toi näyttelijöiden kasvot hyvin lähelle ja heidän ilmeensä kertoivat koko ajan omaa tarinaansa huolellisesti dokumentoitujen faktasitaattien rinnalla. 

Yhdestoista hetki on aitoa teatteri myös siinä, että sen emotionaalinen imu ja teho syntyivät loisteliaasta näyttelijäntyöstä.      

Yhdestoista hetki on jatko-osa Leskisen ja Keski-Vähälän Neljännelle tielle, joka kantaesitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kevättalvella 2013. Dokumenttiteatterina se on samanlaista erittäin huolellista työtä, jossa on käytetty lähteenä kirjallisten dokumenttien ohella haastatteluja.

Ei siis ihme, että kolmiosaiseksi suunnitellun trilogian toisen osan kypsyttelyyn kului aikaa viisi vuotta.

Yhdestoista hetki

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Tutkiva journalisti Jarno Liski

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen

Videografiikan ja animaatioiden suunnittelu Ville Virtanen

Rooleissa Katariina Kaitue, Annikka Poijärvi, Jani Karvinen, Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa, Anna-Riikka Rajanen, Sari Mällinen, Timo Tuominen, Cécile Orbin, Juha Varis, Jukka-Pekka Palo, Vesa Vierikko      

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

 

Korjaamo on ajatuksia herättävä komedia, jonka huumori lähtee oivalluksesta

Korjaamo on näyttelijöiden teatteria. Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen kyky näytellä koko kehollaan hakee vertaistaan. Omat paikat katsomossa kannattaa hankkia mahdollisimman läheltä näyttämöä. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Tällaista teatteria oli ilo katsoa. Tai ei vain katsoa, vaan kokea. Kansallisteatterin Korjaamon esityksessä illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta oli aivan poikkeuksellisen voimakas.

Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen näyttelijäntyö oli sitä lajia, jonka kuvaamisessa tarttuu helposti ylisanoihin. Kaksikon vahva keskinäinen dialogi ei rajoittunut vain siihen, mitä käsikirjoittaja Mika Myllyaho on heidän roolihahmoilleen kirjoittanut, vaan myös molempien mimiikka, kehojen kieli hipoi täydellisyyttä.

Tällaiseen virtuositeettiin ei varmaan pääse edes ahkeralla harjoittelulla. Siihen tarvitaan vuosikymmenien ura kansallisella päänäyttämöllä ja läheinen työtoveruus.

Katsojana saattoi olla vain kiitollinen, että pääsi mukaan näin hienoon dialogiin näyttelijöiden ja yleisön välillä.

Korjaamon toinen peruspilari on Myllyahon syvällisesti ajateltu ja tarkasti rajattu käsikirjoitus. Tässä näytelmässä oli mukana kaikki oleellinen eikä mitään turhaa, tai ainakin siltä se tuntui. Myllyahon analyysi yhteiskunnan tämän hetkisestä todellisuudesta 50-luvulla syntyneiden ikäluokkien näkökulmasta on terävää ja vakuuttavaa.

Myllyahon Ryhmäteatterille edellisellä vuosikymmenellä kirjoittamassa trilogiassa (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) tarkasteltiin yksilöiden kautta työelämän ja koko yhteiskunnan muutosprosessia nuorten aikuisten näkökulmasta. Korjaamossa eletään jo niitä ”vaihdevuosia” kuudenkympin ja kuoleman välissä.

Suuret ikäluokat pitävät sukupolvensa suurena saavutuksena tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa. Myllyahon teesi on siinä, että myös tämän päivän kuusikymppiset elävät luokkayhteiskunnassa ja tämä jako vain syvenee.

Tästä kahtiajaosta lähtee myös Myllyahon komedian komiikka. Ainakin me varttuneet katsojat tunnistimme heti näytelmän roolihahmot omiksemme, ammattikoulupohjalta autokorjaamon omistajaksi ja yksityisyrittäjäksi ryhtyneen Jallun (Palo) ja akateemisten vanhempien maisteripojan ja lukion rehtorin Olan (Pääkkönen).

Myllyahon ohjauksesta jokainen uraansa aloitteleva ohjaaja voi käydä katsomassa mallia, miten komedian kohtaukset rakennetaan. Korjaamossa näytelmän hauskuus ei kuitenkaan lähtenyt kohtausten oikeaoppisesta ajoituksesta, vaan sydänalasta asti kumpuava nauru irtosi Myllyahon tekstin oivaltavuudesta.

Näytelmän Jallu uskoo, että digitalisaatio johtavat käsityöammattien häviämiseen. Toisaalta ainakin työnantajien edustajat pitävät parhaillaan isoa porua siitä, ettei töihin saa päteviä asentajia, hitsaajia tai maalareita mistään ja syyttävät työttömiä laiskureiksi.

Kukaan ei enää jaksa muistaa sitä, että Juha Sipilän hallitus ajoin vajaat neljä vuotta sitten ammattikoulutuksen alas Suomesta valtavilla budjettileikkauksilla.

Näytelmän Jallu ja Ola ovat lapsuuden ystäviä, joita skideinä yhdisti erilaisista taustoista huolimatta peruskoulu ja partio.

Tänään tällaisia yhdistäviä tekijöitä on entistä vähemmän. Vanhempien varallisuus ja merkkituotteet luovat uusia jyrkkiä yhteiskunnallisia raja-aitoja, On vain ajan kysymys, milloin Suomessa luovutaan myös yhtenäiskoulutuksesta. Toisen asteen koulutuksessa tästä periaatteesta on jo itse asiassa luovuttu.

Näytelmässä Jallu ja Ola pelastavat Jallun firmaa konkurssilta ryhtymällä tubettamaan autokorjaamovideoita. Noin kuusikymppiset tubettajat ovat hauska idea. Alle parikymppisten lasten ja nuorten innostus nettivideoiden tekemiseen ja katsomiseen saattaa olla kuitenkin se suurin digimaailman ja sosiaalisen median tuoma uhkakuva.

Suomessa armeijan käyneet pojat testataan niin kutsutulla palikkatestillä. Näiden, lähes koko poikien ikäluokille tehtyjen älykkyystestien perusteella suomalaisten poikien keskimääräinen älykkyys on laskenut vähitellen ikäluokka ikäluokalta 90-luvun alusta lähtien.

Meillä on keskuudessamme yhä suurempi joukko poikia ja nuoria miehiä, jotka ”tietävät” tietokoneista kaiken, mutta eivät osaa edes auttavasti lukea tai kirjoittaa.

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Korjaamo

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Myllyaho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Harri Kejonen

Äänisuunnittelu Iiro Iljama

Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio.  Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin.  Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä.  Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

 

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jään kirkkaita kuvia uskosta ja epäilystä – Kansallisteatterin Jääkuvia on huikean hienon näyttelijäntyön ilotulitusta

Kuvassa rakastunut mies Petri Manninen väärällä paikalla ja Taisto Reimaluoto 16-vuotiaan teinitytön rooliasussa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.

Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996.  Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.

On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.

Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.

Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.

Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.

Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.

Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.

Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.  Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.

Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.

Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.

Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.

Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen

Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.

Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.

Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita.  Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.

Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.

Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.

Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.

Smeds selvästi  vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.

Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.

Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.

Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds

Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu:  Teemu Nurmelin

Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun.  Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua.  Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

 

 

 

 

 

 

 

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman.  Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa.  Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar  (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus:  Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström