Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

 

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

farmi
Näyttelijöiden läsnäolo Ryhmäteatterin Farmissa tuntui ajoittain aivan käsinkosketeltavalta. Tavattoman kauniisti toteutetut kohtaukset seurasivat toinen toistaan. Kuvassa uvassa etualla Joanna Haartti ja Joel Mäkinen, taka-alalla Tiina Weckström ja Milla-Mari Pylkkänen. Kuva Ilkka Saatamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.

SE kysymys elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta

Tiina Lymi tekee ohjaajana näyttelijöiden teatteria. Ryhmäteatterin Supernaiivissa nähdään monta bravuuria. Kuvassa Minna Suuronen näytelmän Albert Einsteinina ja Ylermi Rajamaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ryhmäteatteri/Janne Siltavuori
Tiina Lymi tekee ohjaajana näyttelijöiden teatteria. Ryhmäteatterin Supernaiivissa nähdään monta bravuuria. Kuvassa Minna Suuronen näytelmän Albert Einsteinina ja Ylermi Rajamaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ryhmäteatteri/Janne Siltavuori

Norjalaisen Erlend Loen romaanissa Supernaiivi nuori mies etsii itseään. Tällainen nuorukaisen eksistentiaalinen egotrippi ei ole kaunokirjallisuuden piirissä mikään keräilyharvinaisuus.

Loe kertoo tämän tutun tarinan kuitenkin tavalla, joka takuulla yllättää. Vaikka Loe on todennäköisesti löytänyt tarinansa henkilöiden esikuvat mielisairaalasta, Supernaiivi ei ole matka mömmöjen värittämään tai viinahuuruiseen alakuloon, vaan tässä tarinassa etsivä myös löytää.

En tiedä, miksi ohjaaja Tiina Lymi päätti tarttua tähän viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen kirjaan juuri nyt. Ainakin Lymi on selvästi tiennyt, miksi hän on valinnut juuri tämä tarina. Lymin yhdessä Esa Leskisen kanssa tekemä dramatisointi toimii kuin unelma.

Tietenkin kunnia näytelmän nimihenkilöä näytelleen Ylermi Rajamaan pitkien monologien kielellistä hienouksista samoin kuin näytelmän luistavasta dialogista kuuluu myös Loen kirja suomentaneelle Outi Mennalle.

Rajamaa tekee joka tapauksessa upean roolityön näytelmän 25-vuotiaana supernaiivina, opintonsa yllättäen keskeyttävänä media-alan opiskelijana. Näin adjektiiveja kylvämättä roolityö on hauska, ilmeikäs ja koskettava. Omaksi hämmästyksekseni löysin Rajamaan tulkitsemaan roolihahmoon kosketuspintaa vaikka kuinka. Ne 30 vuotta toimittajan työtä ja vastaava määrä kyynisyyttä hävisivät jonnekin. 

Ryhmäteatterin esitys on kaikenlaisen angstisen vaikertamisen vastakohta. Esitys säteilee positiivista energiaa. Lauantain esityksessä virtaa piisasi aina katsomoon ja väristyksiin asti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuudessa eri roolissa näytellyt energiapakkaus Anna-Riikka Rajanen ilmestyi näyttämölle.

Miehen elämään kuuluu tavallisesti kaksi kohtuullisen selväjärkisyyden jaksoa, lapsuus ja vanhuus, joiden aikana aivolisäkkeen erittämät ”pahat kemikaalit” eivät sotke viileää harkintakykyä. Supernaiivissa muuntautumiskykyinen Robin Svanström näyttelee vakuuttavasti sekä kuusivuotiasta Börreä että jo manan majoille mennyttä isoisää.

Svanströmin hieno mimiikka pääsee oikeuksiinsa myös roolissa, jossa hän näyttelee tarinan nuoren miehen urallaan menestynyttä isoveljeä. Katsojana löysin ainakin yhden vastauksen otsikon kysymykseen Svanströmin kasvoilta näytelmän hienossa loppukohtauksessa, jossa veljekset jäivät sanattomasti pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta.

Albert Einsteinista on muotoutunut vajaassa sadassa vuodessa myyttinen hahmo modernin ihmisen mentaalimytologiassa, jonkinlainen jumalan ja joulupukin risteytys. Einsteinin rooli on Minna Suurosen bravuuri näytelmässä. Suurosen tekemässä hahmossa koominen ja syvällinen kohtaavat aika ainutkertaisella tavalla.

Juuri tällaista se meininki on, kun omat mielikuvituskaveritkin ryhtyvät oikein urakalla vittuilemaan.

Eivätkä Suurosen yhdeksän muuta roolia samassa näytelmässä näin hämäläisittäin mitään huonoja ole.

Lymi on ohjaajana saanut lisää kokemusta ja varmuutta, jos vertailukohtana pitää vaikka hänen Ryhmäteatterille muutama vuosi sitten kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää S.O.S.- Save Our Souls. Lauantain esityksessä Supernaiivilla oli hieno rytmi.

Kohtauksia eräästä parisuhteesta

Kauko Vuori ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri
Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskasen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Sormet hunajapurkissa on parisuhteen ympärille rakennettu draama. Sen jännitteet syntyvät rakkauden kaipuusta ja kuolemanpelosta.

Heiskanen oli omin käsin 80-luvun alussa raivaamassa vanhasta ja pahasti rappiolle menneestä elokuvateatterista Ryhmäteatterille Pengerkadun näyttämöä. Tämän vuoksi katsojan tekee mieli tulkita Heiskasen näytelmä myös tarinaksi luopumisen tuskasta.

Tarinan katalysaattorina toimii nuori nainen, 21-vuotias toimittaja, joka tyrmäävällä tehokkuudella työntää tieltään vanhempiensa sukupolven edustajat. Alleviivaavaa on se, että tällä näytelmän dynamolla ei ole näyttämöllä lainkaan omaa roolihenkilöä.

Näytelmän juonta on kuitenkin tässä turha ryhtyä avaamaan, koska se olisi vähän samaa kuin kertoisi kritiikissä, kuka on trillerin murhaaja.

Heiskanen kertoo City-lehden  haastattelussa, että hän on pyrkinyt törmäyttämään näytelmänsä henkilöitä hiukkaskiihdyttimen voimalla niin, että vakavista aiheista syntyy komedia.

Tämä ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla. Hyvä komedia on tragedia toisin kerrottuna.

Ongelmalliseksi koin sen, että Heiskanen onnistuu näissä pyrkimyksissään vähän turhankin hyvin. Molemmat näytelmän roolihenkilöt ovat ihmisinä niin vastenmielisiä tyyppejä, että heihin on vaikea samaistua.

Ainakin minä aloin näytelmän kuluessa toivoa, että tarinan uraltaan suistunut näyttelijä Kauko Vuori (Juha_Kukkonen) ei vain teeskentelisi sairastavansa maksasyöpää, vaan päätyisi mahdollisimman pian nurmen alle.

Traagisen ja koomisen kontrasti ei oikein toimi, jos katsoja ei pysty tuntemaan edes jollakin tavalla aitoa myötätuntoa tarinan henkilöitä kohtaan.

No tällainen myötätunnon puute pakottaa minut toki myös jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.

Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät hengästyttävän upeasti.

Heiskasen teksti on psykologisesti tarkkarajaista ja tarkkanäköistä. Mukana on paljon nyansseja, jotka tekevät tarinan henkilöistä hyvin aidon oloisia, lihaa ja verta.

Luopumisen tuskaa näytelmän teemana korostaa se, että sen molemmat roolihenkilöt ovat entisiä julkisuuden suuruuksia. Näytelmän Vuori jäätyy kesken esityksen näyttämölle, eikä ole toipunut tästä kokemuksestaan. Törmä on paennut laskuun kääntynyttä uraansa ulkomaille. Molempia yhdistää se, että luovuus ja intohimo ovat sammuneet, jäljelle on jäänyt vain se mitalin toinen puoli, narsismi.

Taiteilijalle tällainen tila on epäilemättä henkinen katastrofi, pieni kuolema.

Sormet hunajapurkissa on puolen toista tunnin rupeama suoraa ja usein raakaa puhetta. Tarinan molemmat henkilöt yrittävät valehtelemalla ja vaatimalla saada edes kastaa sormensa siihen hunajapurkkiin, jota rakkaudeksi kutsutaan.

Heiskanen ei malta pysyä linjassa ihan loppuun asti. Näytelmän loppupuolella virkaheitolle näyttelijälle, Kauko Vuorelle luodaan psykologinen profiili hänen lapsuudenkokemustensa kautta. Hän on joutunut lapsena isäpuolensa ja velipuolensa mitätöimäksi. Tästä traumasta johtuu hänen ristiriitainen halunsa olla esillä ja häivyttää itsensä.

Katsojan tehtäväksi jää, uskoako tätä juttua vai ei. Ongelma on tuttu psykoterapiasta. On oikeastaan saman tekevää, ovatko lapsuudenmuistot aitoja vai keksittyjä. Täysin keksityistäkin muistoista syntyy ehdoton totuus, kun meillä vain on niihin tarpeeksi vahva tunneside.

Ihminen on uskovainen eläin.

Kaikesta suorasta puheesta huolimatta Heiskasen tarinan ihmiset jäävät yksilöinä arvoituksiksi, ja niin pitääkin olla.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström
Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.