Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun.  Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua.  Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

 

 

 

 

 

 

 

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

farmi
Näyttelijöiden läsnäolo Ryhmäteatterin Farmissa tuntui ajoittain aivan käsinkosketeltavalta. Tavattoman kauniisti toteutetut kohtaukset seurasivat toinen toistaan. Kuvassa uvassa etualla Joanna Haartti ja Joel Mäkinen, taka-alalla Tiina Weckström ja Milla-Mari Pylkkänen. Kuva Ilkka Saatamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

topo2
Alina Tomikov näyttelee Töppöhörön Vikin karjalanmurretta puhuvaa omaatuntoa. Jarkko Lahti purkaa Vikinä pitkässä monolgissa suomalaisen miehen myyttejä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

 

Kansallisteatterin Töppöhörö on tekijöiden mukaan komedia myyttisestä hahmosta, suomalaisesta miehestä. Juha Hurme on kahlannut suomalaisen miesmyytin suonsilmäkkeisiin niin syvälle, että kaiken ravan alta nousi esiin myös tämän hahmon traagisuus.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana Hurme kertoi meille myös sen, miten vaikea prosessi Töppöhörön kirjoittamisesta lopulta tuli.

Tarinan Vikin, tämän perussuomalaisen antisankarin pakki oli sekaisin. Huikean roolityön tehnyt Jarkko Lahti kertoi meille Vikinä, miten suomalaisen miehen tunteikkaammasta päästä tuli ulos ensin vain löysää kuraa. Sitten Vikin pakki meni kokonaan umpeen. Vasta venäläisen lääkärin toimittua jonkinlaisena katalysaattorina pakki laukesi ja pytty tuli kerralla täyteen sitä itseään.

Harvoin olen kuullut yhtä tyhjentävää kuvausta kirjoittamisen luovasta prosessista.

Näytelmän suomalainen mies Viki on rasisti, homofoobikko ja sovinisti. Lahden väliaikaan asti kestävässä pitkässä monologissa meidän katsojien päälle kaadettiin sitä samaa höyryävää sontaa, jota sosiaalinen media, Hommaforum ja MV-lehti ovat pullollaan.

Näyttämöllä älämölöä pitänyt Viki ei vihannut mitään muuta niin paljon kuin maahanmuuttajia, paitsi taidetta noin yleensä ja kaikkia taiteilijoita vielä erikseen. Vikin mielestä taide tuli valmiiksi jo 1800-luvulla ja sen jälkeen on tehty vain tekotaiteellista roskaa.

Hurme ja Töppöhörön toinen ohjaaja Hanna Brotherus tekevät Vikistä koomisen hahmon rankalla liioittelulla. Vaikutelmaa vielä korosti Matti Rasin ja Hurmeen hieno oivallus lavastuksessa. Näyttämöllä seissyt valtavan kokoinen tuoli antoi tarinamme sankarille inhimilliset mitat, Viki oli kaikella tavalla pieni mies.

Tästä asetelmasta kasvoi myös vähitellen, kuin varkain jonkinlainen myötätunto tätä typeryyksiä suustaan suoltavaa hahmoa kohtaan. Eronnut, työtön ja alkoholisoitunut Viki on myös omalla tavallaan uhri, jonka alati kiihtyvä, globalisaatioksi sanottu muutos taloudessa ja yhteiskunnassa on sysännyt yhteiskunnan sivuraiteille.

Meillä on vahva taipumus ajatella, että luotaantyöntäviä mielipiteitä esittävät ihmiset ovat itse syypäitä onnettomaan tilaansa. Eikä aina tarvitse edes avata suutaan, vaan samaan kategoriaan kuuluvat kaikki lihavat, rumat, huonosti käyttäytyvät ja kehnosti omasta hygieniastaan huolehtivat ihmiset.

topo
Juha Hurmeen rosoinen ja epäkorrekti teksti ja Jarkko Lahden hurja fyysinen esittäminen loihivat Jouko Turkan hengen Kansallistettaerin näyttämölle. Kuva Tuomo Manninen

Huonot käytöstavat, avoin rasismi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen on meille vain merkki jonkinlaisen mystisen pahan läsnäolosta. Rasistit, fasistit ja muut kiihkoilijat ovat ikään kuin tyhjästä pullahtaneet keskuuteemme.

Voin hyvin kuvitella, miten naurettavaan lopputulokseen päästään, jos minun laiseni suvakin ennakkoluulot, tietämättömyys ja suoranainen tyhmyys laitettaisiin samalla tavalla suurennuslasin alle.

En silti väitä, että kaikki verkossa huutelevat rasistit olisivat yhteiskunnan pohjalle sortuneita luusereita.

Hurmeelle ominainen humanismi sipsutteli näyttämölle Alina Tomikovin hahmossa väliajan jälkeen. Tomikov esitti Vikin venäjää ja karjalanmurretta haastavaa omatuntoa, joka ilmoitti ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tehtäväkseen pitää Viki hengissä. Suuren joutsenolaisen ajattelija sanoin tämä Helinä-keiju muistutti, että elämä on ihmeisen parasta aikaa.

Hurmeen tekstin Simpeleen seudun karajalanmurteelle ovat kääntäneet Helena Anttonen ja Ilmari Pursiainen.

Hurme uskoo ilmiselvästi, että meillä on aina mahdollisuus myös muutokseen. Hurme ja Brotherus toivat näyttämölle itse asiassa hyvin koskettavalla tavalla armon käsitteen. Kaikkein paksukalloisinkin pölkkypää ansaitsee toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin mahdollisuuden yrittää muuttua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Armon käsite ja sille rakentuva humanismi ovat meidän oman kristillisen kulttuurimme ja siitä ponnistavan ajattelun jatkumon ehdottomasti tärkein saavutus ja kestävintä pääomaa.

Tosin Töppöhörön Vikin mahdollisuudet selvitä ovat Matti Nykäsen sanoin fifty-sixty. Lahti esittää Vikinä todella riipaisevalla tavalla sen jokaisen juopon elämässä vastaan tulevan selvänäköisyyden hetken, joka kiteytyy sanoiksi, minä olen niin lohduttoman yksinäinen.

Lahti ja Tomnikov joutuivat rooleissaan lujille. Raju fyysinen esittäminen ja rujo kieli toivat ainakin minun mieleeni heti lähtemättömät muistot Jouko Turkan ohjauksista. Lahti ja Tomikov myös selvisivät mahdottomista rooleistaan upeasti. Loistava näytteleminen nosti merkityksillä raskaasti lastatun ja raadollisen tekstin aivan omalle tasolleen.

Wilhelm Blombergin näytelmää varten tekemä koreografia oli ajoittain suorastaan huikea.

Hurmeen ja Brotheruksen näytelmä on laitettu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Ehkä tällä on haluttu korostaa puheenvuoron tärkeyttä yhteiskunnassa, jossa keskustelu saa yhä kärjekkäimpiä muotoja kun rasistit, tolkun ihmiset ja suvakit ottavat mittaa toistaan kiihtyneessä mielentilassa.

Muotonsa ja sisältönsä puolesta Töppöhörö toimisi todennäköisesti paremmin pienellä näyttämöllä.

 

Haaleaa kuin lesken lempi

 

Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa,
Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme on oma hieno lukunsa suomalaisessa teatterissa. Mies on lukenut kaiken, mitä tässä maassa on suomeksi ja ruotsiksi julkaistu, tai ainakin kaikki mainitsemisen arvoiset kirjat.

Porin Teatterikerhon kanssa Hurme käynnisti pari vuotta sitten jättiproduktion. Tarkoitus on esittää peräkkäisinä vuosina neljä Algot Untolan eli Maiju Lassilan näytelmää ja vielä viidentenä vuonna Hurmeen Untolasta kirjoittaman näytelmä.

Vuosi sitten esitysten sarja alkoi tuotteliaan Untolan Liika viisaalla. Tänä vuonna sarja on jatkunut näytelmällä Kun lesket lempivät.

Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hänen näytelmissään ei lavasteilla tai asusteilla koreilla. Hurmeen dramatisoinnit ja ohjaukset ovat aina ihmisen näköisiä.

Jotenkin Hurme onnistuu myös lähes häivyttämään sen näkymättömän muurin, joka aina tuppaa aina nousemaan esittäjien ja yleisön välille.

Porin Teatterikerho on myös täynnä hyviä tyyppejä. Esimerkiksi Joroisten suurta poikaa Simo Kämäräistä näyttelevässä Heikki Hervassa on sen verran kokoa ja näköä, että heikkohermoisemman tekee mieli vaihtaa kadulla puolta, kun hänen näköisensä köriläs marssii jalkakäytävällä vastaan.

Hurme ohjasi lempivät lesket Porissa kesäteatteriin. Porissa kansankomedian lesket ovat lempineet raikkaassa ulkoilmassa kesän tuoksujen keskellä. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelin Musiikkiopiston askeettisessa salissa esitys sai vähän turhankin karun ilmiasun.

Esityksen askeettisuutta lisäsi, että tarinan roolihenkilöt puhuivat jonkinlaista yleissuomea, vaikka tarinassa liikutaan kosioretkellä Savon sydänmailla Juvalla ja Joroisissa.

Hurme käyttää esityksessä kertojaa (seremoniamestari Vesa Kivinen), joka kommentoi näytelmän tapahtumia. Käytetty muoto vie esityksen teatterin juurille.

Suomalaista retroa leskien naimapuuhista tekee kuitenkin juuri kieli. En tietenkään ole lukenut Lassilan näytelmää, mutta olen silti varma, että käytetty kieli on valittu huolellisella harkinnalla. Näytelmän roolihenkilöt puhuvat niin hyvää kirjakieltä, kun nyt porilaisilta voi kohtuudella vaatia.

Kun lesket lempivät on vuodelta 1915. Suomenkielinen sivistyneistö oli käynyt kovaa taistelua suomen kielen ja kansallisen heräämisen puolesta. Tähän sivistyneiden ja oppineiden suomalaisten joukkoon Algot Untola myös epäilemättä kuului. Suomen murteet eivät olleet viime vuosisadan alussa muotia ainakaan paremmissa piireissä.

Tosin Untolan näkemys suomen kansasta oli realistinen. Hän tunsi jo lapsuudestaan asti sen ankaran työn, jota tavallisen rahvaan piti tehdä henkensä pitimiksi. Hyvässä terässä olevat kirves ja saha kuuluivat elämän perusedellytyksiin. Pulska työhevonen ja kaksi lypsävää lehmää navetassa tekivät mökin asujasta jo kaltaistensa silmissä rikkaan miehen.

Untolalle yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus oli oleellinen osa kansallista heräämistä ja tästä vakaumuksesta hän piti kiinni viimeiseen asti.

Lahtaamisen järki ja logiikka

Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko
Rooleissa nähdään Anna-Sofia Luoma, Aliina Tella, Milla Kuikka, Joel Härkönen, Ida Sofia Fleming, Inkeri Hyvönen, Veera Tapanainen ja Karlo Haapiainen, Jussi Lankoski (keskellä) ja Irina Nuutinen (edessä ). Kuva Lahden Vanha Juko

Ohjaaja-dramaturgi Juha Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hurmeen kädenjäljen tunnistaa heti, eikä Lahden kansanopiston opiskelijoiden kanssa tehty Arto Salmisen romaanin dramatisointi Lahti ole mikään poikkeus tästä säännöstä.

Lahtelaisten Lahti esitetään vierailunäytöksenä Ylioppilastalon auditoriossa Lappeenrannassa keskiviikkona 9. huhtikuuta kello 19.

Lavasteita, turhia kohdevaloja, videoita tai massiivista äänimaailmaa ei Juha Hurmeen tyhjän tilan teatterissa tarvita. Esitys luodaan näyttämölle näyttelijöiden vahvan fyysisen läsnäolon kautta. Näyttelijät luovat omilla vartaloillaan tarvittavat lavasteet.

Esimerkiksi käy yllä oleva kuva tarinan raharikkaan koronkiskurin valtaistuinsalista ja tämä linkin takana oleva kuva armeijan upseereista ampumaleirin leirinuotion äärellä. Tosin valokuva ei toista sitä kahdella käsiparilla toteutettua liekkien loimotusta, jota me esityksen nähneet saimme ihastella.

Kohtaukset ovat syntyneet ilmiselvästi improvisoimalla. On tutustuttu omaan kehoon, mieleen ja ryhmään harjoitusten kautta. Näin syntyy Hurmeen ohjauksille tyypillinen väkevä tunne yhteisöllisyydestä, joka antaa esitykselle sen luonteen ja ilmaisuvoiman.

Ongelmia ainakin katsojan kannalta tuottaa se, että Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen opiskelijat ovat taidoiltaan vielä varsin heterogeeninen joukko. Eniten kiusaa tekivät puutteet puheilmaisussa. Vuorosanoista ei oikein aina tahtonut saada selvää.

Tarinan ymmärtämistä hankaloittaa myös Hurmeen dramaturginen ratkaisu. Tarinan keskeisien roolihenkilöiden esittäjät vaihtuvat kohtauksesta toiseen.

Dramaturginen ratkaisu on silti looginen ja aika hieno. Työntämällä onnettoman pienkauppiaan tarinan hieman sivuraiteille, Hurme osuu itse asian ytimeen, jota Salminen kutsuu kirjassaan loogiseksi hulluudeksi.

Arto Salmisen varhainen kuolema oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Salmisen pelkistetty ja iskevä tyyli on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Salminen on analysoinut kirjoissaan hyvin terävästi muun muassa työelämän huonontumista romaanissa Varasto, median luomaa lumetodellisuutta romaaneissa Paskateoria ja Kalavale ja sodan ja liike-elämän armotonta logiikkaa romaanissa Lahti.

Varasto on dramatisoitu näyttämölle useasti. Siihen ovat rohjenneet tarttua myös teatterin harrastajat. Kalavaleesta olen nähnyt Kom-teatterin häkellyttävän hienon tulkinnan.

Taru Mäkelän elokuvaversio Varastosta on dramaturgialtaan turhan kesy ja vesitetty versio tästä mestariteoksesta.

En tiedä, onko Hurme tarttunut Salmisen tuotantoon aikaisemmin.  Lahti on joka tapauksessa teos, jossa näiden kahden pelkistämisen mestarin tyylit lyövät kättä toisilleen.

Sodankäynti on Salmisen kirjassa rationaalista hulluutta. Klassinen esimerkki tästä hirmutekoihin johtavasta logiikasta on amerikkalaisten päätös käyttää ydinasetta toisessa maailmansodassa. Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetut atomipommit lopettivat sodan, joka siinä vaiheessa, kun Japani oli jo lyöty, vaati joka kuukausi noin miljoona kuolonuhria.

Ydinpommin rakensivat ja myös sen käytöstä päättivät oman aikansa terävimmät ajattelijat.

Salminen rinnastaa kirjassaan sodan ja liike-elämän. Samat logiikan lait pätevät molemmissa, eikä reilulla pelillä, etiikalla ja moraalilla ole tässä kamppailussa juuri mitään sijaa. Lopputuloksena syntyy maailma, jossa 83 maailman rikkaimman ihmisen varallisuus on suurempi kuin maailman kolmen miljardin köyhän ihmisen varallisuus yhteensä.

Tämä on sodan logiikkaa. Maailmantaloudessa todellista valtaa käyttävät monikansalliset suuryritykset ja pankit eivät ole mitään demokratioita, kuten Björn Wahlroos kirjassaan Markkinat ja demokratia meitä viisaasti opettaa. Vahvat hallitsevat heikkoja ja ovelat vahvoja, kuten Mika Waltari meitä opettaa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen

Luultavasti myös Salminen olisi tarttunut jossain vaiheessa näihin finanssimaailman ihmeellisyyksiin, jos olisi saanut elää.

Salmista kannattaa lukea. Ehkä joku uskalikko teatterintekijä tarttuu myös lopulta hänen kirjaansa Turvapaikka. Odotan jo malttamattomasti.

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa

Näytelmän Elmgren (Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen yhdessä) pilkaa frakkiin tai sakettiin, silinterihattuun ja painititrikoisiin pukeutuneena Europaeukselle (Timo Tuominen) Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Näytelmän Elmgren (Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen yhdessä) pilkaa frakkiin tai sakettiin, silinterihattuun ja painititrikoisiin pukeutuneena Europaeukselle (Timo Tuominen) Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Hykertelin suorastaan järjettömän onnentunteen vallassa esityksen päätyessä. Teatteri on, kun niikseen tulee, maailman parasta huumetta. Kansallisteatterin Europaeus on juuri sellainen puhdistava kokemus, jollaisen vain teatteri parhaimmillaan voi tarjota.

Olin saanut kosketuksen poikkeukselliseen lahjakkuuteen, jota myös neroudeksi on kai tapana kutsua. Dramaturgi Juha Hurme on ilmiselvästi löytänyt käsikirjoitusta kirjoittaessaan Savitaipaleen suuresta pojasta, David Emanuel Daniel Europaeuksesta oman sielunveljensä.

Europaeus on intensiivinen ja samalla ilmava esitys, joka ruokkii lakkaamatta katsojan omia assosiaatioita. Sen voima perustuu väkivahvaan fyysiseen läsnäoloon, jonka vaikutuksesta katsomon ja näyttämön väliin usein jäävä näkymätön seinä katoaa kokonaan. Kaiken lisäksi esitys on aivan julmetun hauska.

Kehon kielellä on keskeinen asema Hurmeen teatteriestetiikassa. Hume on kuitenkin myös näytelmän Europaeuksen veroinen kielivirtuoosi, liikaviisas, joka tuntee sekä suomalaisen että maailmankirjallisuuden kuin omat taskunsa.

Kansallisteatterin Europaeuksessa riittää tasoja Inkerin suomalaisten kansalauluperinteestä William Shakespeareen ja ranskalaisen Antonin Artaud’n Julmuuden teatteriin. Käsiohjelmaan on painettu otteita Hurmeen tekeillä olevasta uudesta kirjasta Souturomaani, jossa hän kertoo teatteria koskevista ajatuksistaan. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa.

Hurmeella on ilmiömäinen kyky johdatella katsojan assosiaatiot lapsuuden kokemuksiin. Varmasti tämä huomenlahja on läsnä myös, kun Hurme ohjaa. Se olisi ainakin yksi selitys sille, että mies on tehnyt niin onnistuneita produktioita nimenomaan teatterin harrastajien kanssa.

Ehkä tästä lähteestä kumpuaa myös aikuisten oikeasti Hurmeen käsikirjoituksille ja ohjauksille tyypillinen lempeä humanismi.

Kuten me kaikki tiedämme, pienet lapset ovat hirviöitä, jotka ovat koska tahansa valmiita työntämään pesueen heikoimman raukan linnun poikasten tavoin ulos pesästä ilman mitään tunnontuskia. Tätä julmuuden teatteria näytellään varmasti päivittäin jokaisessa suomalaisessa päiväkodissa ja alakoulussa. Hurme myös tuo sen ihan itsenään esimerkiksi näytelmän kohtaukseen jossa Suomalaisen kirjallisuudenseuran rivimiehet Jallu, Jurri ja Yrjö kiusaavat Europaeusta.

Mikä sitten tekee tällaisesta tarkkanäköisyydestä lempeää humanismia? No ainakin se, että Hurmeen tavassa nähdä ja ymmärtää sitä, millaisia me ihmiset perimmältään olemme, ei ole kyynisyyden häivääkään.

Mutta pohdiskelua on tältäkin osin vielä pakko jatkaa. Olen nähnyt varmasti toistakymmentä Hurmeen ohjausta, enkä ole vieläkään saanut miehestä täyttä tolkkua.

Nimiroolin näyttelee Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen, ja hän tekee sen unohtumattomalla tavalla. Tuomisen elekielessä on juuri sopiva määrä liioittelua, kun hän näytelmän alussa tulkitsee änkyttämisen takia ujoudesta kärsivää Europaeusta.

Samasta varresta löytyy kuitenkin myös räjähtävää energiaa, kun tätä tarinamme eksentrinen nero innostuu jostakin uudesta ja aivan mullistavasta ajatuksesta. Riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Europaeus saarnaan Duo Hurmeen eli Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen kanssa voimistelun siunauksellisuudesta, Tuominen vetää tuosta vaan näyttämöllä itsensä näyttävään spagaattiin.

Loistavia ovat myös Esa-Matti LongTaisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen Suomen kirjallisuuden seuran rivi- ja suurmiehinä.

Reimaluoto, Long ja Pääkkönen esittävät kaikki kolme ja vielä samanaikaisesti Suomalaisen kirjallisuudenseuran vahvaa miestä, hänen hirmuisuudelleen, näytelmän filosofian tohtori Sven Gabriel Elmgreniä.

Tämän kolmikon varaan rakennetut kohtaukset ovat painiotteineen hulvattoman hauskoja, kun Elmgreen käy näytelmässä teilaamaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Eikä tilanteiden koomisuutta ainakaan vähennä Anne Kotolan kolmikolle suunnittelemat, frakista tai saketista, sinisistä painitrikoista ja silinterihatuista koostuvat asukokonaisuudet.

Duo Hurmeen eli Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan Väliaikakupletti on yksi esityksen monista bravuureista. Se edustaa muodoltaan kalevalaista kansanperinnettä ja on samalla suora viittaus shakespearelaiseen teatteriestetiikkaan.

Näytelmä alkaa Europaeuksen Omalla tanssilla, jossa Tuominen tuo näytelmämme sankarin näyttämölle. Kohtaukseen ei kuulu yhtään repliikkiä, mutta Rajakangas ja Poutanen-Hurme säestävät sitä esityksellä, jossa on mukana myös Poutanen-Hurmeen virtuositeetteihin kuuluvaa kurkkulaulua.

Roolisuoritukset ovat häikäisevän hyviä, mutta kokonaisuuden kruunaa se, että Europaeus on ennen kaikkea yhteisön tekemää teatteria.

Suomi on tunnetusti maa, johon mahtuu kerralla vain yksi totuus. Savitaipaleella syntyneen David Emmanuel Daniel Europaeuksen tragedia on yksi esimerkki siitä, mihin tällainen vaihtoehdottomuus voi johtaa.

Europaeus oli ajatuksineen huikeasti aikaansa edelle. Hän myös keräsi suuren osan Kalevalan kansanrunoudesta. Silti mies kuoli rutiköyhänä ja hyljeksittynä nälkään Pietarissa vuonna 1884.

Yhden totuuden yhteiskunta hukkaa mahdollisuuksiaan. Eikä tällaisen kapea-alaisen ajattelun tuhot rajoitu vain taiteeseen ja kulttuuriin.

Esimerkkejä löytyy varmasti myös politiikan ja talouden puolelta. Eikä niitäkään tarvitse hakea 1800-luvulta tai viime vuosisadan Kekkoslovakkiasta. Myös Nokian kännykkäbisneksen uho ja tuho ovat todennäköisesti jatkumoa tälle yhä uudestaan toistuvalle Europaeuksen tragedialle.

Kansallisteatteri on ohjelmistollaan edelleen tiukasti ajassa kiinni. Nostan teatterin johtajalle Mika Myllyaholle hattua.

Juha ”Tietäväinen” Hurme on palannut kehiin

Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Työväen näyttämöpäivillä toistuu joka vuosi sama kiusa. Naisvuoritalon katsomossa ensimmäiset penkkirivit ovat lattian tasossa. Kun ryhmät eivät yleensä halua esiintyä vanhanaikaisella, ylös sijoitetulla näyttämöllä, lattiatason takariveiltä paikkansa löytäneiltä katsojilta jää helposti suurin osa koko näytelmästä näkemättä.

Porin teatterikerhon Liika viisas näytti kolmannelta riviltä ensin puhuvien päiden kavalkadilta. Näytelmän luonne muuttui kokonaan vasta, kun ymmärsin siirtyä seuraamaan sitä salin seinustalle, josta oli esteetön näkyvyys näyttämölle.

Juha Hurmeen käsialan tunnisti sen jälkeen heti. Hurmeen ohjauksissa se, mitä näyttämöllä sanotaan, on korkeintaan puolet näytelmän sisällöstä. Varsinainen draama kerrotaan kehon kielellä. Näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä on jollakin hyvin omintakeisella tavalla kokonaisvaltaista.

Näyttämöllä ovat läsnä sekä mieli että ruumis. Saara Hurmeen koreografia tekee ryhmän teatteriestetiikassa tanssia.

Hurmeen ohjaamissa esityksissä ei juuri käytetä lavasteita tai valo- ja äänitehosteita. Petra Poutanen-Hurmeen Liika viisasta varten tekemät sävellykset esitetään luomuna melodiikalla.

Lähes kaikkiin tarpeisiin riittää kuitenkin pelkkä näyttelijöiden vangitseva läsnäolo.

Hurme myös osaa ohjata teatterin harrastajia ilmiömäisellä tavalla. Tosin Joni Seppälä, Jarmo Malinen,
Taru Huokkola, Mari Naumala, Ida Sofia Fleming, Vesa Kivinen ovat yhdessä niin monessa liemessä keitetty joukko, että teatterin harrastajista ei sanan varsinaisessa mielessä voi enää edes puhua.

Joka tapauksessa Hurmeen ja näyttelijöiden yhdessä viettämä reipashenkinen leirielämä näkyy ja tuntuu esityksessä. Liika viisas on korostetusti yhteisön taidetta.

Porin teatterikerhon Liika viisas on hieno kuin mikä ja se myös aloittanut suorastaan uskomattomalta tuntuvan projektin. Hurme aikoo porilaisten kanssa tuoda vuoteen 2018 mennessä näyttämölle neljä muuta Algot Untolan kirjoista dramatisoitua näytelmää. Lisäksi Hurme kirjoittaa itse Untolasta näytelmän Sanamyrsky, jonka kantaesitys on tarkoitus saada näyttämölle vuonna 2017.

Algot Untolan alias Algot Tietäväisen, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J. I. Vatasen, Liisa-Antin ja Jussi Porilaisen kuolemasta tulee kuluneeksi vuonna 2018 sata vuotta. Pori on tietenkin sopiva paikka tämän merkittävän kirjailijan muistamiseen siksi, että Untolan räjähdyksenomainen, kymmeniä kirjoja ja näytelmiä tuottanut luomiskausi alkoi, kun mies toimi Satakunta-lehden päätoimittajana.

Ei varmaan ole ihan sattuma, että Hurme aloitti sarjan Maiju Lassilan Liika viisaasta. Pilkan kohteena näytelmässä on ihmisten parantumaton tyhmyys.

Lassilan sanansäilässä on kuitenkin aina kaksi terää. Jos Suomen johtavat teatterintekijät laitettaisiin järjestykseen lukeneisuuden perustella, porukan ”liika viisasta” ei tarvitsisi kauan arvuutella. Lukeneisuuden suhteen Hurmeelle tuskin löytyisi kovin montaa vakavaa haastajaa edes kirjallisuudentutkijoiden joukosta.

Lassilan vuonna 1915 ilmestynyt Liika viisas ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin tänään maailmanlaajuinen internetverkko tarjoaa inhimilliselle typeryydelle rajattomat mahdollisuudet, ja ihmiset tekevät itselleen uskonnon kaltaisia rituaaleja jopa syömisestä ja ulostamisesta (eh, teatterista nyt puhumattakaan).

Hurme ei kuitenkaan pilkkaa eikä tuomitse. Luulen, että tämä lempeä ja jollakin tavalla hyvin syvälle menevä humanismi kumpuaa juuri ironiantajusta.

Näytelmän Pudde-koira (Taru Huokkola) näyttää suorastaan intellektuellilta tarinan uskonkiihkossa piehtaroivien ihmisten rinnalla, eli elukoita tässä ollaan muiden luoman luomien keralla.

Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Porin teatterikerhon Liika viisaasta löytyy kerroksia ja ajattelun aiheita lähes loputtomasti kuten aidosta taideteoksesta pitääkin löytyä.