Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

 

eduskunta
Valtiovarainministeriön inkvisiittori (Pihla Penttinen) näyttää tuoreelle valtionvarainministeri Antti Rinteelle (Santtu Karvonen), mistä reiästä suomalaisen virkamieskunnan eliitti pissii. Kuva Ilkka Saastamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.

 

Paavo Lipponen palaa rikospaikalle

 

Myös nuori ja radikaal Björn Wahlroor (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.
Myös nuori ja radikaali Björn Wahlroos (Juha Varis) pääsee ääneen Kansallisteatterin Neljännessä tiessä. Kuvassa Anna-Riikka Rajanen, Katariina Kaitue, Varis ja Jukka Puotila. Kuva Tuomo Manninen/Suomen Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Neljäs tie on säkenöivä satiiri. Voimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä ammentaa todellisuudesta, joka, kuten hyvin tiedämme, on aina taruakin ihmeellisempää.

Lyhyt oppimäärä Suomen taloushistoriaan käydään läpi kabareetyyliin. Esitys säteilee energiaa kuin megaluokan ydinvoimala ja on ajoittain lähes yhtä myrkyllinenkin. Tapa, jolla Suomen 1990-luvun pankkikriisin ja parhaillaan maanosan taloutta tuhoavan eurokriisin syyt ja seuraukset rinnastetaan, on riemastuttava.

Katsojan nauru alkaa kuitenkin viimeistään kolmannessa näytöksessä juuttua kummasti kurkkuun. Esityksen ansiot eivät ole vain loisteliaassa toteutuksessa ja kuvia kumartamattomassa käsikirjoituksessa. Neljäs tie on teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.

Oikeastaan käsiohjelmaan pitäisi painaa näkyvästi teksti: tämän esityksen katsominen voi pysyvästi vaarantaa mielenrauhasi.

Neljännen tien käsikirjoitus on toteutettu samalla tekniikalla kuin Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II. Poliitikkojen käyttämät repliikit on lainattu eduskunnan, pankkivaltuuston ja valtioneuvoston pöytäkirjoista.

Myös taustakirjoittajien joukossa on paljon samoja ihmisiä Voima-lehden päätoimittaja Susanna Kuparisesta lähtien.

Lähteenä on käytetty myös muun muassa Euroopan unionin komission puheenjohtajan José Manuel Barroson virallisia internetsivuja ja Arja Alhon, Eeva Kuuskosken ja Esko Seppäsen kaltaisten poliitikkojen muistelmia ja haastatteluja.

Tällaiseen, pääsääntöisesti kirjalliseen fakta-aineistoon meidän tulkintamme historiasta perustuu. Siinä ei ole mitään käsittämätöntä tai yli ymmärryksen menevää.

Tässä näytelmässä päättäjien hyvin pahat teot ovat tiedossa, samoin näihin tekoihin syylliset. Päättäjien tekemien valintojen motiivit jäävät kuitenkin hämäriksi. Pääministeri Paavo Lipposen ja muiden näytelmän arkkikonnien vastaus ilmassa olevaan kysymykseen on aina ja jokaisessa kohtauksessa jäätävä hiljaisuus.

Muun muassa Arja Alho laitetaan myös todistamaan, että vastaus oli aivan sama myös silloin, kun näitä päätöksiä tehtiin tässä ja nyt.

Mikä näitä miehiä ja naisia laittaa toimimaan niin kuin he ovat toimineet? Ahneus? Vallanhimo?

Kysymys toiminnan motiiveista on tietenkin aivan oleellinen. Päätökset tehdään aina sen tiedon ja ymmärryksen varassa, joka päättäjillä on sillä hetkellä, kun päätös tehdään.

Neljättä tietä on luonnehdittu kritiikeissä dokumenttiteatteriksi. Teatteria Neljäs tie on mitä suurimassa määrin jo siksi, että kysymyksessä on oikeastaan pohjimmiltaan klassisesta tragediasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta.

Pääperkeleen viittaa tässä näytelmässä sovitellaan niin kutsutun Chicagon koulukunnan nimekkäimmän taloustieteilijän Milton Friedmanin harteille.  

”Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään. Minä katson, että perustehtävämme on juuri se: kehittää nykyiselle talouspolitiikalle vaihtoehtoja, pitää ne elossa ja tarjolla, kunnes poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi.” 

Katsojan tehtäväksi jää arvioida kertooko käsiohjelmaan painettu sitaatti Ruotsin akatemian taloustieteen Nobel-palkinnolla vuonna 1976 palkitseman Friedmanin saatanallisesta suunnitelmasta hyvinvointivaltion tuhomaiseksi, vai vain ylipäätään oppineen ihmisen käsityksestä, miten muutokset taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuvat.

Yhdysvaltojen ja Euro-alueen kriisistä puhuttaessa unohdetaan usein aktiivisesti, että viimeisten parin vuosikymmen aikana sadat miljoonat ihmiset Kiinassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ovat myös pystyneet nousemaan armottomasta köyhyydestä suhteelliseen vaurauteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nousu olisi tapahtunut nimenomaan monetaristien ultraliberaalien ajatusten voimalla. 

Suomen pankkikriisin osalta Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin ja Englannin rautarouva Margaret Thatcherin ideologista oppi-isää on kuitenkin turha syyttää. Friedman ei ollut koskaan ”vahvan markan”, vaan vapaasti kelluvien valuuttakurssien kannattaja.

Aikaisemmin taloustieteen valtavirtaa edustaneet keynesiläiset tutkijat pilkkasivat Friedmanin monetaristisiin oppeihin perustuvaa reaganilaista talouspolitiikkaa voodootaloudeksi, ja olivat ilmiselvästi oikeassa. Suuret kansainväliset liikepankit saivat käytännössä oikeuden luoda rahaa tyhjästä, eikä tätä koneistoa ole vieläkään pysäytetty. Virtuaalisen finanssipääoman yhteenlaskettu arvo ylittää jo nyt moninkertaisesti koko maailman yhteenlasketun bruttokansantuotteen määrän.

Friedmanin povaama suuri kriisi on siten jälleen tulossa, tai kai oikeammin se vyöryy jo nyt päälle kuin Wall Streetin finanssinerojen hyppysistä karannut härkälauma. Pahimmissa peloissa Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilta alkanut finanssikriisi ja euron kriisi ovat vasta kenraaliharjoittelua sen katastrofin rinnalla, joka seuraa Kiinassa pitkään muhineen finanssikuplan puhkeamisesta.

Oma aikamme muistuttaa Kansallisteatterin näytelmässä 1800-lukua. Meille on edelleen arvoitus, mistä kumpusi se ”pahuus”, joka johti viime vuosisadan hirvittäviin sotiin, kansanmurhiin ja marssitti historian näyttämölle Josif Stalinin ja Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja.

Neljännen tien tekijät muistuttavat näytelmän lopussa, että tämä kaikki voi vielä tapahtua uudestaan. Yli 50 prosentin nuorisotyöttömyys ei katoa jälkiä jättämättä, vaikka ajat jossain vaiheessa vielä paranisivatkin.

Historia ei toista itseään. Mutta meillä ihmisillä on oma, lajityypillinen tapa reagoida suuriin muutoksiin. Varmasti ahdistavinta tässä nykyisessä ajassa on se, miten sensuurimieliala leviää käsi kädessä tieteellisen tiedon halveksunnan kanssa.

Se on pelottavaa. Päättäjät ja tutkijat huutavat toistensa ohi ja kuuroille korville vähän samaan tapaan kuin me tavalliset pölvästit keskustelemme verkon keskustelupalstoilla.   

Esityksen lopussa puheenvuoro on varattu Punaisen ristin pääsihteerille, sveitsiläiselle Yves Daccordille (Seppo Pääkkönen). Näytelmän Daccord kertoo meille, miten Punainen risti pitää jo nyt Eurooppaa kriisialueena ja varautuu järjestönä täällä puhkeaviin väkivaltaisiin levottomuuksiin.

Näytelmän Daccord vertaa Euroopat tilannetta Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin, joissa kansa lähti kaduille viime keväänä. Kansaa ei ajanut kaduille yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, vaan ruuan puute, nälkä!

Todella kiinnostavaksi Kansallisteatterin Neljännen tien on tehnyt se, että esitys on alkanut elää omaa elämäänsä myös teatterin ulkopuolella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen näytelmästä Hesariin kirjoittama kolumni muistutti kovasti primitiivireaktiota.

Esitys nostaa esiin uusia kysymyksiä enemmän kuin se antaa vastauksia vanhoihin. Mutta se ei ole puute, vaan ansio. Leskisellä, Keski-Vähälällä ja käsikirjoituksen taustatyöryhmään osallistunneilla ei ole sen paremmin velvollisuutta kuin kompetenssiakaan vastata kattavasti kysymykseen, miten Suomen taloutta olisi pitänyt hoitaa?

Vastuu tulkinnasta on tietenkin kokonaan meillä katsojilla. Ihmisillä on sekä taito että oikeus ajatella myös ihan itse, ja jollakin tavalla sitä toivoisi, että myös suomalaisen talouseliitin keulakuvaksi asetettu Apunen jaksaisi luottaa tähän.