Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan.  Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraus­suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Kiinalaisen kyökkiorjan kohtalokas hammassärky

Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen
Veryttelypuku sopii hyvin rooliasuksi hurjaa vauhtia etenevään tarinaan. Etualalla Anna-Riikka Rajanen, takana Pirjo Luoma-aho, Jani Karvinen, Olli Ikonen ja Harri Nousiainen. Kuva Kansallisteatteri/Valtteri Kantanen

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on tragikomedia kauheasta hammassärystä ja sen traagisista seurauksista. Näytelmän tarinoiden keskiössä on Euroopan uusi köyhälistö, usein orjuuden kaltaisissa oloissa ilman mitään oikeuksia työskentelevät paperittomat maahanmuuttajat.

Kultainen Lohikäärme on Schimmelpfennigin piikikäs puheenvuoro hänen kotimaassaan kiivaana käyvään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Todellisuus, jota näytelmä kuvaa, on tietenkin täyttä totta myös tämän päivän Suomessa.

Kansallisteatterin Kultaisen lohikäärme on toteutettu suomalaisessa teatterissa ainakin toistaiseksi harvinaisella montaasitekniikalla. Schimmelpfennig lainaa elokuvan ilmaisutapoja, eikä minkä tahansa elokuvan, vaan tämän tarinan muotokielen juuret ovat ilmiselvästi viime vuosisadan alun mykkäelokuvissa.

Charles Chaplinin ja kumppaneiden kuvaamat ryysyköyhälistön nimettömät sankarit saavat tässä näytelmässä omat vastineensa uuden vuosituhannen teatterissa.

Schimmelpfennigin Kultainen lohikäärme on alusta loppuun lähes kaksi tuntia kestävää ryöppyävää puhetta. Aitoja repliikkejä on silti vain muutama ja näidenkin hyvää päivää kirvesvartta -lauseiden merkitys ei ole sanoissa vaan kohtauksissa, joissa ne esitetään.

Ohjaaja Mika Leskinen ja hänen tiiminsä selvisivät tästä poikkeuksellisen haastavasta esitystavasta minun mielestäni loistavasti. Kohtauksesta toisen mentiin hurjalla rytmillä. Lähes jokainen kohtaus alkoi siten, että kohtauksen esittänyt näyttelijä kertoi ensin, missä ollaan, kuvasi muutamalla sanalla tätä ympäristöä ja kertoi sitten, mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Mielikuva tapahtumien keskipisteenä toimineesta kiinalais-vietnamilais-thaimaalaisesta pikaravintolasta, viereisestä kivijalkakaupasta ja saman rakennuksen ylemmissä kerroksissa sijaitsevista asunnoista syntyivät katsojan päässä ja samalla myös elokuvalle tyypillinen illuusio samanaikaisista tapahtumista useassa eri paikassa.

Kohtausten usein koomisesti virittynyt tunnetila lyötiin pöytään ylärekisteriin vedetyllä mimiikalla, mistä varmaan syntyi myös tämän kirjoittajan vahva mielleyhtymä mykkäkauden mestareiden elokuviin.

Toinen myös elokuvalla tyypillinen keino vaihtaa tunnetilasta toiseen, on muuttaa valaistusta ja äänimaisemaa. Myös tässä Ilkka Niskasen valosuunnittelu ja Esa Mattilan näytelmää varten luoma äänimaailma toimivat hienosti.

Schimmelpfennig on kirjoittanut tekstiinsä näkyviksi jopa leikkauspöydän ääressä työskentelevän editorin askelmerkit. Tosin käsite pieni tauko taitaa kuulua äänielokuvan tai kuunnelman leikkaajan arsenaaliin.

Tämä verbaalisesti ilmaistu pieni tauko taisi olla myös ainoa tauko tässä hurjaa vauhtia toisiinsa lomittuvien tarinoiden vyörytyksessä. Harri Nousiaisen, Pirjo Luoma-Ahon, Anna-Riikka Rajasen, Olli Ikosen ja Jani Karvisen ottaman haasteen vaikeuskerrointa kuvaa hyvin se, että he tekivät kahteen naiseen ja kolmeen mieheen yhteensä 18 roolihahmoa.

Kultainen lohikäärme edustaa vaikeusateeltaan lajityyppiä, johon pitäisi liittää varoitus, älä yritä tätä kotona. Silti pitkälle edenneen harrastajateatterin kannattaisi harkita tätä vaihtoehtoa vakavasti. Kalliita lavasteita tai rooliasuja ei tarvita ja esitys on helppo siirtää paikasta toiseen.

Näytelmän kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen ja Leskinen ohjaajana kääntävät voitokseen myös kieleen liittyvät pulmat. Suomi lienee yksi maailman sukupuolineutraaleimmista kielistä. Saksa kielessä miehet ovat yhä miehiä ja kaikki muut näitä luomakunnan kruunuja palvelevaa joutoväkeä.

Temppu tehdään roolijaolla. Esimerkiksi kahta näytelmän saksalaista lentoemäntää esittävät työryhmän pisimmät ja partaisimmat korstot Jani Karvinen ja Olli Ikonen. Vertauskuva toimii. Lentoemännät ovat ammattinsa puolesta oman aikamme nomadeja siinä missä ilman papereita liikkuvat siirtolaisetkin. Palkkaluokassa ja liikkumisen vapaudessa vain on se vissi ero.

Itse asiassa päällimmäiseksi jäänyt mielikuva siitä, että Nousiainen, Ikonen ja Karvinen esittävät tarinan naisia ja Luoma-Aho ja Rajanen hierarkian pohjimmaiseksi ajautuneita miehiä, on väärä. Mielikuva tuli siitä, että Rajanen oli keskiviikkona niin hurjassa vedossa, että hänen esittämisensä tavallaan dominoi koko näytelmää.

Toki myös yksi Rajasen rooleista hirveätä hammassärkyä potevana maahanmuuttajana on tarinan kannalta keskeinen.

Suoran linkin maahanmuuttajista ja monikulttuurisuudesta käytyyn keskusteluun Schimmelpfennig leikkaa näytelmäänsä Aisopoksen klassisen sadun Heinäsirkka ja muurahainen kautta.

Luoma-Ahon roolityöstä muurahainen tuli sen kummemmin hakematta mieleen ”Mutti”, Saksan liittokansleri Angela Merkel. Maailman vaikutusvaltaisimpana naisena pidetty Merkel on kotimaassaan tuominnut monikulttuuriseen yhteiskuntaan tähtäävän politiikan mahdottomaksi ja turmiolliseksi.

Schimmelpfennig on epäilemättä eri mieltä. Maahanmuuttajien mukanaan tuomasta kulttuurista meidän pitäisi hyväksyä muitakin osia kuin etninen keittiö.

Makrotasolla Schimmelpfennigin muurahainen ja heinäsirkka voisivat olla vaikka Saksa ja täystyrmäyksen jälkeen armopaloja aneleva Kreikka.

Näytelmän mikrotasolla laittomasti maahan tullut kiinalainen mies kuolee hampaanpoiston aiheuttamiin komplikaatioihin, koska hänellä ei paperittomana ole mitään mahdollisuutta päästä hammaslääkäriin.

Tragedian ytimessä, johon Leskinen ilmeisesti käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa viittaa, on näytelmässä heinäsirkan tarina. Seksityöhön pakotettu ihmiskaupan lapsiuhri, joka tapetaan humalaisen asiakkaan mielijohteesta, edustaa yksilötasolla puolustuskyvyttömän ihmisen hyväksikäytön ja alistamisen maksimia.

Kultaisen lohikäärmeen käsiohjelmaan painetut maahanmuuttajien tarinat ovat tosia. Eikä näille tarinoille ole olemassa sen paremmin kuin Schimmelpfennigin näytelmälle mitään loppua tai kulminaatiopisteestä.

Chaplinin elokuvissa neuvokas kulkuri suuntaa elokuvan lopussa mielitiettynsä kanssa käsi kädessä kohti taivaanrannassa häämöttävää parempaa tulevaisuutta.

Näin voi käydä myös parhaassa tapauksessa lopulta Eurooppaan laittomasti muuttaneelle maahanmuuttajalle.  Makrotasolla Schimmelpfennigin näytelmän tarinalle ei ole olemassa onnellista loppua. On yhä enemmän sellaisia muurahaisia, joiden mieltä ihmisoikeuksista jopa se kaikkein oleellisin, oikeus elää, pitää ansaita.

Tämän tragedian ytimestä ei taida olla mitään ulospääsyä.

Maa on syntinen laulu

Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.
Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.

Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.

Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.

Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.

Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.

Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.

Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?

Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.

Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.

Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.

Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.

Rinnastus toimii.

Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.

Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.

Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi.  Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.

Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.

Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.