Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen  

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Brechtiläinen teatterikäsitys kukkii Helsingin kaupunginteatterissa kaikissa sateenkaaren väreissä – Lappeenrannan oma poika Pertti Sveholm oli vapautunut ja ihanan hullu Puntilan roolissa

Tiina Kaukasen upeat puvut, Markku Hakurin lavastus ja Mika Ijäksen valot muodostavat yhdessä esityksen upean värimaailman. Kuvassa nuoret rakastavaiset Anna-Riikka Rajanen, näytelmän Eeva ja Antti Peltola, näytelmän renki Matti – Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin on tänä syksynä tempaissut otteeseen jonkinlainen hyvän kierre. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hykerryttävän hauska esitys. Torstain ensi-illassa kaikki ankkurit olivat irti.

”Jos työryhmä lavalla onnistuu pääsemään estottoman luovuuden tilaan, syntyy raakamateriaalia, joka sohii ja osuu kaikkeen sellaiseen, joka elää vain katsojan päässä.”

Näin Puntilan kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen kuvaa käsiohjelmassa metodia, jolla produktiota on työstetty harjoituksissa.

Kun tämä kaikki luova sählääminen menee niin sanotusti putkeen, syntyy loistavaa teatteria. Bertolt Brechtin teatterikäsitys kylpi ensi-illassa kirkkaassa valossa ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Eikä tämä kaikki tapahtunut vain sillä pienellä näyttämöllä, joka sijaitsee katsojan korvien välissä. Heiskanen on ohjaajana todellinen virtuoosi näyttämötilan hallinnassa.

Ensimmäisessä kohtauksessa meille näytettiin hyvin konkreettisesti, miten valtava Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on. Seuraavasta kohtauksesta käynnistyi jatkuva liike, joka imaisi ainakin minut katsojana auttamatta mukaansa.

Heiskasen, lavastaja Markku Hakurin, valosuunnittelija Mika Ijäksen ja koreografi Johanna Elomaan luomat näyttämökuvat olivat ilmiömäisen hienoa työtä. Tai ehkä karuselli kuvaa paremmin sitä dynaamista liikekieltä, joka puski esitystä vauhdilla eteenpäin.

Lappeenrannassa lapsena ja nuorena elänyt ja kasvanut Pertti Sveholm oli aivan huikeassa vedossa Puntilan isäntänä. Sveholm on tehnyt uransa aikana monta hienoa roolia. On väärin sanoa, että hän nyt on elämänsä roolissa. Näin vapautunutta, ihanan hullua ja hauskaa Sveholmia en kuitenkaan muista nähneeni koskaan aikaisemmin näyttämöllä.

Sama pätee myös Puntilan tytärtä Eevaa näyttelevään Anna-Riikka Rajaseen, Matti Aaltosta esittävään Antti Peltolaan ja kaikkiin muihinkin produktion näyttelijöihin. Puntilan katsomossa minulle tuli sama voimakas tunne kuin Kinky Boots –musikaalin katsomossa – tässä esityksessä on nostetta. Onnistumiset ruokkivat toisiaan, mikä minusta kertoo hyvää myös Helsingin kaupunginteatterista työyhteisönä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria isolla T:llä juuri siksi, että sen roolihahmoja ei tarvitse lähestyä samaistumisen vaan vuorovaikutuksen kautta. Tämä ominaisuus tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen.

Omat kehunsa ansaitsevat myös Tiina Kaukasen puvut, Maija Sillanpään naamiointi ja maskeeraukset ja Eradj Nazimon äänisuunnittelu. Hyvä teatteri on täynnä yllätyksiä. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria, jossa Brechtin teatterikäsitys, katsojan etäännyttäminen toimii juuri niin kuin pitääkin hyvin sävykkäänä ja värikylläisenä.

Käsiohjelmassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä. Teksti perustuu Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa. Brecht oli välirauhan aikaan Suomessa pakolaisena ja Wuolijoella oli tapana viihdyttää saksalaisia vieraitaan lukemalla otteita näytelmästään heille saksaksi.

Brecht ja Wuolijoki muokkasivat yhdessä näytelmästä uuden version, joka lähetettiin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuskilpailuun nimellä Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle.

Sahanpuruprinsessa oli käsiohjelman mukaan teattereiden hyljeksimä maalaiskomedia. Hyljeksinnälle oli varmaan myös syynsä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti näytti perjantaina ensin epäilyttävästi supisuomalaiselta maalaiskomedialta. Mukana on perisuomalainen humala, sääty-yhteiskunnasta peräisin olevat tapakulttuuri ja epäsäätyinen nuorten rakastavaisten pariskunta, joka yrittää voittaa patriarkaalisen luokkayhteiskunnan luomat esteet.

Perusasetelma on sama, jota on näytelty lukemattomia kertoja kesäteattereissa ja näytellään yhä esimerkiksi television maalaiskomedioissa.

Herra Puntilalla on esikuva, Wuolijoen sukulaismies. Matin esikuvana on pidetty Wuolijoen omaa autonkuljettajaa. Myös hämäläiset ihmiset ja hämäläinen maaseutu valoisine kesäöineen olivat Wuolijoelle tuttuja.

Silti Sahanpuruprinsessa ja ainakin Helsingin kaupunginteatterin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on myös epäilemättä raikasta ja hienovaraista parodiaa tästä suomalaisten rakastamasta teatterin lajityypistä.

Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin traaginen, kuten hyvässä komediassa tapaa olla. Tämän tarinan tuntevat myös kaikki ne, joiden ystäväpiirissä tai sukulaisten joukossa on alkoholisteja. Kun kaikki sillat on poltettu ja myös yhteys omaan minuuteen liuennut viinanhuuruisten vuosien aikana, jäljellä on enää lohduton yksinäisyys ja ennenaikainen kuolema.

Toki Heiskanen saavuttaa työryhmineen myös Wuolijoen ja Brechtin näytelmille tunnusomaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hyvin pelkistetty ja osuva kuvaus vallasta.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Puntila oli renkinsä kanssa värväämässä 30-luvun Suomen pestuumarkkinoilta uusia työntekijöitä, sai naurun juuttumaan kurkkuun. Miten vähän meno ja meininki ovat maailmassa muuttuneet. Väkisin tuli mieleen ne tavat, joilla ihmisiä nöyryytetään viranomaisten pikkutarkoilla säännöillä ja suoranaisella mielivallalla TE-toimistoissa.

Eikä tämä mielikuva syntynyt varmasti sattumalta, vaan ihan tekijöiden tarkoituksella.

Me, Puntilan ensi-illan yleisö olimme nimenomaan teatterissa ja ainakin minä nautin tuosta teatterissa olemisesta estottomasti. Esityksen laadusta kertoi jo se, että lähes kolme tuntia kestänyt näytelmä tuntui todellista kestoaan huomattavasti lyhyemmältä.

 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Käsikirjoitus Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki

Suomennos Elvi Sinervo

Ohjaus Kari Heiskanen

Sävellys Arttu Takalo

Koreografia Johanna Elovaara

Lavastus Markku Hakuri

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora

 

 

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

 

 

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

 

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

 

Helsingin kau­punginteatteri, suuri näyt­tämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomen­nos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Har­janne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karja­lainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Kopo­nen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg      

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio.  Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin.  Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä.  Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

 

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Rakkauden arvoituksellisia muunnelmia

 

Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen ovat kovasti eri paria Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisissa muunnelmissa.. Kuva Aki Loponen/Helsingin kaupunginteatteri, Pictuner Oy

Helsingin kaupunginteatterin Arvoituksellisten muunnelmien Nobel-kirjailija on supisuomalainen mielensäpahoittaja. Eric-Emmanuel Schmittin huikean hieno näytelmäteksti potkii kuitenkin katsojan mielikuvituksen liikkeen.

Yllättävät käänteet ovat hyvän näytelmätekstin suola ja pippuri. Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia sopii vaikka oppaaksi siitä, miten todella kiinnostava juoninäytelmä kirjoitetaan. Mojovat yllätykset seuraavat toinen toistaan aina viimeiseen kohtaukseen asti.

Helsingin kaupunginteatterin lauantain esitys oli viiden teatterin ja kahden hyvin erilaisen näyttelijän produktio. Siinä näkyivät myös yhteistuotantojen perinteiset ongelmat. Näytelmän kokonaisuus ja näyttelijä Heikki Kinnusen suuri ego eivät ole pysyneet kovin hyvin viime aikoina lähinnä Hämeenlinnassa ohjanneen Sakari Kirjavaisen hyppysissä.

Kinnusesta on kasvanut yksi suomalaisen teatterin ikoneista. Kinnusen oma ego vertautuu varmasti Schmittin näytelmän fiktiivisen Nobel-kirjailijan Abel Znorkon itsetietoisuuteen.

Tämä seikka on myös Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen, viiden teatterin yhteisen produktion suurin pulma. Kirjavaisen ja Kinnusen luoma tulkinta Znorkon hahmosta ei ole sarkasmia ja ironiaa viljelevä eurooppalainen älykkö, vaan supisuomalainen, jurottava mielensäpahoittaja.

Kinnunen on hieno näyttelijä. Leea Klemolan tiukassa ohjauksessa hänen lahjakkuutensa ja ominaislaatunsa ovat päässeet loistamaan esimerkiksi maineikkaassa Kokkola-trilogiassa.

Kinnusella on kuitenkin myös elokuvista ja usein myös näyttämöltä tutut maneerinsa, jotka eivät istuneet tähän näytelmään. Kinnusen tapa niellä sanojen loppuja ja kokonaisia sanoja teki myös esityksen seuraamisesta välillä piinallista. Pasilan näyttämän katsomon seitsemännelle riville ei tahtonut oikein kuulla kaikkia Kinnusen vuorosanoja. Se oli tiekin aika kohtalokasta näytelmässä, jonka koko vaikuttavuus perustuu puhuttuun kieleen.

Tähän seikkaan tekijöiden kannattaisi kiinnittää huomiota, kun esitys lähtee Helsingin kaupunginteatterin jälkeen maakuntakierrokselle Hämeenlinnaan, Kuopioon, Turkuun ja Riihimäelle. Helsingin kaupunginteatterin toisen ensi-illan yleisön keski-ikä oli varmasti kuudenkympin korvilla ja tässä iässä ei edes kuulo ole meillä kaikilla ihan priimakunnossa.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen tahtojen taisto Kirjavaisen ja Kinnusen välillä on käyty roolihahmosta. Kirjavainen on Taideteollisen korkeakoulun kasvatti ja ainakin elokuvaohjauksissaan hän on ollut korostetusti suomalaisuuden kuvaaja. Voi siis hyvin olla, että Znorkon hahmossa oli tällä kertaa paitsi rutkasti Kinnusta myös ripaus Kirjavaista.

Tähän viittaa myös se, että Kirjavainen on tehnyt ohjauksessaan hitaasti kiiruhtamisesta näytelmän keskeisen elementin. Tuli välillä mieleen vanha hokema, ettei suomi ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Niin hitaasti välillä siirryttiin kohtauksesta toiseen.

Meillä ikävammaisilla katsojilla kuulokynnys voi olla korkealla eikä näössäkään ole hurraamista, mutta ajatus kulkee edelleen liukkaasti. Teatterissa on toki paikka suurille tunteille, mutta ainakin minulle se on ennen muuta parasta mahdollista aivovoimistelua.

Näytelmän Eric Larsenia näytellyt Ilkka Heiskanen taas tuntuu solahtavan vaivattomasti rooliin kuin rooliin. Heiskasen näyttelijän työtä oli tälläkin kertaa nautinto seurata. Hän pohjusti näytelmän jokaista yllättävää käännettä hyvin hienovaraisin elein ja ilmein.

Helsingin Sanomien Laura Hallamaan kritiikissä Heiskasen ja Kinnusen henkilökemiat eivät kohtaa näytelmässä, ja voi asian näinkin tietenkin ilmaista. Toisin sanottuna Heiskanen näytteli roolinsa tapansa mukaan loistavasti, kun Kinnunen oli puolestaan nyt ihan väärässä roolissa.

Itse jäin kuitenkin pohtimaan Kirjavaisen roolia näytelmän ohjaajana. Kielen tasolla tapahtuva älyllinen voimistelu kaipaa rinnalleen myös elekieleen tiettyä eleganssia. Lavastus, valaistus ja pyssyllä paukuttelu ovat kuitenkin varsin toissijaisia asioita tällaisessa näytelmässä.

Arvoituksellisten muunnelmien alussa soi Edward Elgarin sävellys Enigma Variations, mistä Schmitt on ottanut myös nimen näytelmälle. Elgarin Arvoitukselliset muunnelmat ovat tulkintoja tutulta kuulostavasta sävelmästä, jota ei ehkä edes ole olemassa. On vain näitä tulkintoja. Se on hieno allegoria rakkaudelle.

Ihmisen seksuaalisuudesta näitä arvoituksellisia muunnelmia löytyy lähes loputtomasti. Kauneimmillaan Schmittin näytelmä on kuitenkin silloin, kun se kuvaa sitä rakkauden lajia, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin olla hyvä ihminen.

Helsingin kaupunginteatteri: Arvoituksellisia muunnelmia

Käsikirjoitus: Éric-Emmanuel Schmitt

Suomennos: Leo Kontula

Ohjaus: Sakari Kirjavainen

Rooleissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Lavastus: Juha Mäkipää

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Unkila

Äänisuunnittelu: Janne Auvinen

 

 

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.

Äitejä ja tyttäriä, sisaria ja sinkkunaisia

Johanna Thydell I TAKET LYSER STJÄRNORNA I rollerna: Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki Regi och dramatisering: Milja Sarkola  Scenografi: Kaisa Rasila Dräkter: Monika Hartl  Ljus: Heikki Paasonen Premiär 27.9.2012 på Lilla Teatern På bilden: Marika Parkkomäki och Iida Kuningas Photo © Stefan Bremer
Iida Kuningas (oik.) näyttelee Kattona tähtitaivaan 13-vuotiasta Jennaa ja Marika Parkkomäki (vas.) hänen syöpään kuolevaa äitiään. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.

Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.

Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?

Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.

Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.

Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa  olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.

Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.

Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.

Helene,+lehdistökuva3_Photo+by+Jussi+Leinonen
Helene on monologinäytelmä, jossa Helene Schjerfbeckiä näyttelee Helka Periaho. Kuva Jussi Leinonen

Äitiin sidottu lahjakas tytär

Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.

Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.

Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.

Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.

En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.

Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.

harmony
Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo laulavat Harmony Sistersien tunnetuimpia hittejä näytelmässä. Taustalla esityksen kapellimestari Marko Puro. Kuva Aki Loponen/Riihimäen Teatteri

Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.

Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.

En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.

Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.

Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.

Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.

Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.

koncert_zyczen_proba_fot_schubert12_Photo by Klaudyna Schubert
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on yhä ajankohtainen. Kuvassa tämän sanattoman monologin näyttelijä Danuta Stenka. Kuva Klaudyna Schubert

Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.

Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.

Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.

Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.

Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia.  Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.

Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.

Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.

Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.