Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman.  Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa.  Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar  (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus:  Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström

 

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

 

 

 

 

 

 

 

 

Jeesus Kristus itse asiasta kuultuna

22796927620_2b9a976b61_k
Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.

Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä.  Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.

Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti.  Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.

Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.

Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.

olipa
Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.

Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän.  Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.

Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.

Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.

Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle.  Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.

olipa kerran
Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

 

Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.

Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.

Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.

Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.

22796900220_27c5599ca3_n
Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.

Myös tämä metodi toimii.  Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen.  Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.

Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia.  Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia  aivokarkkeja.

Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.

Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko.  Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.

Sarkola on aikaisemmin käsitellyt kahden naisen välisen parisuhteen hajoamista samalla tavalla näytelmässään Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia.

Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.

Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin.  Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.

Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.

Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.

Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.

 

 

 

 

 

 

Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Metsäjätti on kova bändi

Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen
Metsäjätti on jäntevä tragikomedia. Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja Jani Karvisen otteissa näyttämöllä on hevimetallibändin uskottavuutta. Kuva Kansallisteatteri Tekla Pohjolainen

Kirjailija Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti on hieno kertomus ystävyydestä ja elämästä vaneritehtaan ympärille syntyneellä pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Imatralla tai Lappeenrannassa syntyneellä ja kasvaneella ei ole vaikeuksia samaistua tämän tarinan henkilöihin.

Ohjaaja-dramaturgi Aleksis Meaney on tehnyt Nousiaisen kirjasta hienon sovituksen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Kirjan henkilöt ja tarina muuttuvat koskettavalla tavalla teatteriksi vain kolmen näyttelijän voimin.

Meaney onnistuu dramatisoimaan myös upealla tavalla sen likaisen pelin, jota monikansalliset yritykset käyvän maailmanlaajuisilla markkinoilla. Ne haluavat rahastaa markkinoilla, joilla vallitsee rikkaiden teollisuusmaiden hintataso ja kolmannen maailman tuotantokustannukset.

Tässä maailmassa maailmanmarkkinahintoja manipuloidaan häikäilemättä tuotantoa rajoittamalla. Suomessa kannattaa lopettaa kymmenen prosentin voitolla pyörivä vaneritehdas, jos tuotantoa supistamalla ja keinotekoista niukkuutta luomalla Kiinassa tai Etelä- Amerikassa päästään näin 20 tai jopa 50 prosentin tuottoihin.

Kaukaan vaneritehtaan ja Voikkaan paperitehtaan entiset työntekijät tuntevat hyvin ne näytelmässä esitetyt puheet, joilla metsäkonsernien konsernijohtajilla on tällaisessa yhteydessä tapana perutella näitä ”välttämättömiä” leikkauksia.

Meaneyn dramatisointi ja ohjaus ovat ajankohtaisen sisältönsä puolesta silkkaa hevimetallia.

Pirjo Määttä tulkitsee tällaisen monikansalliseksi kasvaneen metsäjätin sukupuoletonta ja kasvotonta konsernijohtajaa jäätävällä kylmyydellä. Määttä myös näyttelee näytelmän kaikki naisroolit ja näissä tulkinnoissa inhimillistä kosketusta mittaavan lämpömittarin asteikolla päästään lähelle sitä toista ääripäätä.

Meaneyn Metsäjätti ei siis ole mikään saarna kapitalismin kauheuksista. Metsäjätti on jäntevä draama, jossa korostuvat inhimilliset tunteet ja elämän perimmäinen sattumanvaraisuus. Kansallisteatterin pitkä, lähes kaksimetrinen Jani Karvinen ja ei niin pitkä Heikki Pitkänen näyttelevät lapsena ystävystyneitä Jannea ja Pasia suorastaan hellyttävällä tavalla. Kaveruksien elämänurat lähtevät kasvamaan jo koulussa hyvin eri suuntiin, mutta kietoutuvat myös uskottavalla tavalla toisiinsa.

Janne ottaa tylylle teollisuuspaikkakunnalle Törmälään muualta muuttaneen Pasin siipiensä suojaan. Murkkuiässä yhdistäväksi tekijäksi näiden kahden ystävän välillä muodostuu intohimo metallimusiikkiin. Metallinkolistelun merkkibändit käydään tarkkaan läpi myös näyttämöllä.

Katri Rennon lavastus on pelkistetty ja eritäin toimiva. Näyttämökuvat antavat osuvan ilmeen pienen teollisuuskylän ankealle arjelle.

Metsäjätti on yksi Kansallisteatterin myös kokonaisuutena hienon ohjelmiston helmistä. Eteläkarjalaisten teatterin harrastajien kannattaa mennä katsomaan Metsäjättiä myös sillä silmällä. Olen varma, että Nousiaisen kirjan tarina ja Meaneyn kirjan pohjalta tekemä dramaturgia taipuvat myös puhuttelevaksi harrastajateatteriesitykseksi.

Ajan ja merkitysten oratorio

Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa.
Matematiikkaa ja mystiikkaa. Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa näyttelvät Luolastossa Posivan insinöörejä. Monet kohtauksista ovat poskettoman hauskoja. Tässä vaiheessa mission impossible vielä rulettaa. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Insinööritermein Laura Ruohosen Luolasto on kuin väkivahva laivadiesel. Se käy hyvin hitailla kierroksilla, mutta vääntöä on aivan julmetusti.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohosen ja lavastaja Kati Lukan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle luomat näyttämökuvat ovat ajoittain raastavan kauniita. Silti ne ovat vain varjokuvia luolan seinällä siitä todellisuudesta, joka katsoo meitä pimeästä. Ruohosella on ilmiömäinen kyky kuvata ajan kerroksellisuutta. Kaikki, mitä on joskus ollut, on jättänyt jälkiä siihen, mitä on.

Ingressin konevertaus tietenkin ontuu vähän samalla tavalla kuin tämän kirjoittaja. Ruohosen Luolastossa kuvaama todellisuus ei ole kolmiulotteinen. Matematiikan ja mystiikan väliin mahtuu ajan virrassa aina myös neljäs ulottuvuus. Sen nimi on luonnossa sattuma ja ihmisten maailmassa oivallus.

Sekä maapallon biosfäärin eliöiden kehityksessä että ihmisen kulttuurievoluutiossa on tapahtunut hyvin nopeita, hyppäyksenomaisia muutoksia. Näitä kehityshyppäyksiä ei voi ennustaa niitä edeltäneistä premisseistä, aitoa kausaalisudetta ei ole kuin korkeintaan toisen tuoreusluokan tieteenfilosofien mielestä. Ruohosen sanoin ne ovat tavallaan ihmeitä.

Usko korkeampiin voimiin on jättänyt merkkinsä ihmisen ajatteluun niin kauan kuin homo sapiens on ollut lajina olemassa. Valistusfilosofiasta lähtenyt kehitysusko on paljon tuoreempi ilmiö. Myös meillä omasta mielestämme rationaalisesti ajattelevilla ihmisillä on takaraivossa jonkinlainen tunnetason vakaumus siitä, että evoluutiolla ja muilla luonnonilmiöillä on jokin tarkoitus tai ainakin suunta.

Meillä on pinttynyt tapa mieltää todellisuutta tarinoiden kautta. Me olemme kaikki satusetien ja –tätien suurta sukua.

Ei Ruohonenkaan tarinoita kokonaan hylkää. Niitä mahtuu Luolastoon monta. Ruohonen kuitenkin kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Lopputulos ei ole hajanainen, kuten joku on ehtinyt väittää. Ruohosen Luolasto on niin massiivinen möhkäle punnittua puhetta, että se pysyy koossa jo pelkästään oman painovoimansa varassa. Kaiken lisäksi tämä teatterin perinteisten konventioiden musta aukko säteilee koko ajan huumorin gravitaatioaaltoja, jotka nekin ovat sitä kaiken mustinta sorttia.

Esteettisesti Luolasto on kokonaisuus, joka ainakin minulla aiheutti voimakkaan intuition musiikista. Riikka Talvitien musiikki, Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu ja Ville Toikan valosuunnittelu ovat upea kokonaisuus, mutta jollakin tavalla Luolasta on vielä enemmän. Kansallisteatterin suuri näyttämö on muutettu avaraksi luolaksi suorastaan ylettömän runsaalla lavastuksella, joka tuo mieleen oopperan. Näkyvän maailman takana, pimeyden keskellä soi kuitenkin vielä suurempi kokonaisuus, jättiläismäinen tippukiviluola, luonnon itse muovaama katedraali.

Luolasto on oratorio, tai oikeammin passio, sielunmessu ihmiskunnalle.

No tämän ajatusviruksen tartuntapistettä ei tarvitse kaukaa hakea. Ruohonen kertoo kirjoittaneensa Luolastosta näytelmäversion rinnalla myös oopperan librettoa.

Nimensä mukaisesti Luolastossa luolia riittää. Toisessa ääripäässä on Posivan vuori-insinöörien Eurajoen Olkiluotoon louhima ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitettu luolasto. Toisessa ääripäässä on näytelmän eksentrikko Kyy Punainen (Petri Manninen), jonka ilmiselvänä esikuvana on ollut reilut kolme vuotta sitten edesmennyt taiteilija ja Suomenlinnan opas Ior Bock.

Suomen peruskallioon on tarkoitus haudata ydinvoimaloiden käytettyjä polttoainesauvoja. Tämän korkea-aktiivisen ydinjätteen puoliintumisaika on satatuhatta vuotta. Tuossa ajassa mälli menettää puolet tappavasta säteilystään.

Se on aikajatkumo, joka kirkkaasti ylittää meidän ajantajumme. Ensimmäisen teollisuudessa käytetyn höyrykoneen ja teknisiin innovaatioihin perustuvan teollisen vallankumouksen aamunkoitosta on kulut vasta reilut 300 vuotta. Miesmuisti nykyisen klikkaa ja tykkää –kulttuurin aikakautena ulottuu korkeintaan kahden viikon päähän.

Maanalaisiin luoliin unohdetut ydinjätteet eivät kuitenkaan ole ainoa muisto, joka meistä luomakunnalle jää. Näytelmässä lavastuselementteinä käytetyt muovipullot ovat toinen hyvä esimerkki. Kertakäyttömuovipullot, tai oikeammin ajanhampaan niistä mikroskooppisen pieniksi jauhamat muovihiukkaset kiertävät merien ekosysteemeissä ilmeisesti vielä silloinkin, kun ydinjätteet ovat lakanneet säteilemästä.

Ihmisen kädenjälki näkyy vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Ruohonen ei saarnaa eikä julista. Tästäkin kiipelistä voidaan vielä selvitä, vaikka se ei näytä kovin todennäköiseltä. Vetoa ei tietenkään kannata lyödä kuin selviämisen puolesta, olivat kertoimet miten huonoja tahansa.

Elämän tarkoitus ja mielekkyys löytyvät yksilö- ja yhteisötasolta. Ruohonen tuo ne näyttämölle ydinjäteluolan vartijan (Martti Suosalon) ja luolamaalaustutkijan (Alma Pöysti) romanssin kautta. Tämä kahden ihmisen hapuilu toistensa luo näytti kuitenkin siinä määrin juonelliselta tarinalta, ettei siitä kannata kertoa tämän enempää.

Pöystin ja entisten Emilia Kokon, Helmi-Leena Nummelan ja Katja Salmisen kiipeily korkeissa lavasteissa näytti hengenvaaralliselta puuhalta turvavaljaista ja köysitä huolimatta. Fyysisen vaativuuden ohella rankkaa treenaamista on varmasti vaatinut näytelmän roolihahmojen sisäistäminen. Tarinasta tai juonesta ei tässä näytelmässä saa tukea.

Ruohonen on maailmalla Suomen nimekkäin näytelmäkirjailija ja syystä.

Minulle kaikki näkemäni Ruohosen näytelmät ovat olleet elämyksiä silloinkin, kun ohjaaja ei ole onnistunut ehkä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ruohosen mukaan tehdä teoksen, joka poikkeaa realistisen ja poliittisen teatterin perinteestä. Rohkenen jossain määrin olla eri mieltä. Minusta Ruohonen näyttää meille jotakin siitä todellisuudesta, joka jää yleensä piiloon realismiksi mielletyn fiktion taakse. Teatterikokemuksena Luolasto oli järisyttävä.

Kuluva kausi on tuonut näyttämölle myös muita teatteri-ilmaisun rajoja laajentavia upeita esityksiä. Tällaisia helmiä ovat olleet Helsingin kaupunginteatteri Toveri K, Kansallisteatterin Europaeus, Lahden Vanhan Jukon ja Rakvere Teaternin yhteistuotanto Köök ja Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen Teatterin yhteistuotanto Mielipuolen päiväkirja. Suomalaisen teatterin näivettymistä ei ainakaan toistaiseksi kannata pelätä.

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.