Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Helsingin kaupunginteatterin Taju koukuttaa ja ärsyttää

Ursula Salo näyttelee Tajua ja Santeri Kinnunen hänen isäänsä, kuvataiteilija Tyko Sallista. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Taju on teatteritaidetta viimeisen päälle. Tässä näytelmässä melkein kaikki oli kohdallaan, Eero Ojasen sävellykset ja sovitukset, Antti Mattilan minimalistinen lavastus, William Ilesin valot ja Mauri Siiralan äänisuunnittelu, siis kaikki.

Ursula Salo näyttelee koskettavasti näytelmän nimiroolissa. Ohjaaja Laura Jäntti ja dramaturgi Merja Turunen saavat Liisa Urpelaisen tekstin elämään. Kaksikolla on huikea ajan ja tilan taju. Kohtausten ajoitukset olivat kohdallaan ja tarinaan sijoitetut lukuisat taukautumat toteutettiin näyttämöllä todella sujuvasti.

Myös muut roolityöt ovat hienoja. Erityisesti minua ilahdutti usein yhden ilmeen rooleja näytelleen Rauno Ahosen huimat irtiotot neljässä eri roolissa.

Silti Urpelaisen ja Lauri Siparin näytelmä jätti hyvin kaksijakoisen olon.

Näytelmän tarina tukeutuu historiallisiin henkilöihin. Se kertoo kirjailija Taju Sallisen, hänen isänsä taiteilija Tyko Sallisen ja hänen äitinsä Helmi Sallisen ongelmallisista suhteista ja Tajun traagisesta sairastumisesta sodan runtelemassa natsi-Saksassa.

Tuju Sallisen elämäntarina antaa siis todella dramaattiset puitteet näytelmälle. Sallinen lähti vuonna heinäkuussa 1943 Saksaan Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina.

Liittoutuneiden ilmavoimat tekivät Saksan kaupunkeihin laajoja aluepommituksia ja tappoivat täysin harkitusti  satojatuhansia puolustuskyvyttömiä lapsia, naisia ja vanhuksia samaan tapaan, kuin Syyrian hallituksen joukot ja venäläiset ovat nyt tehneet Aleppossa.

Näytelmässä Sallisen avioliiton oletettu parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta vertautuvat tähän toisen maailmansodan infernoon.

Urpelainen ei väitä, että Tyko Sallisella olisi ollut insestinen suhde tyttäreensä, hän antaa ymmärtää. Hyvän, tai tässä tapauksessa suorastaan loisteliaan teatterin keinoin siitä, mitä ei edes väitetä, tulee ”ilmeinen tosiasia”.

Urpelainen korostaa käsiohjelmassa, että näytelmä on fiktiota. Se ei kuitenkaan kokonaan poista ongelmaa.

Urpelaisen mukaan Taju Sallinen kirjoitti itsellensä onnellisen lapsuuden kirjassa Isä ja minä isänsä kuoleman jälkeen. Urpelainen kirjoittaa Tajulle hyvin onnettoman lapsuuden, jossa tyrannimaisesti käyttäytyvä isä pahoinpitelee vaimoaan, ajaa hänet pois kotoa ja ottaa lopulta huostaansa väkisin myös äidille avioerossa määrätyn tyttären.

Tyko Sallinen oli varmasti hankala ihminen, varsinainen kusipää, kuten lahjakkaat, mutta voimakkaasti uskonnollisuuteen taipuvaiset miehet tapaavat olla.

Urpalaisen näytelmätekstiä vaivaa silti uskottavuusongelma, joka lienee analyyttisen ajattelun ikuisuusongelma. Alitajuntaan painuneet, tiedostamattomat, varhaiseen lapsuuteen ja sen vuorovaikutussuhteisiin liittyvät avainmuistot keksitään sen mukaan, mikä on syy- ja seuraussuhteiden kannalta loogista.

Urpelainen on tehnyt näytelmän fiktiivisestä henkilöstä, jonka viitteellisenä esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Näkökulma tarinaan on yhden ihmisen sammakkoperspektiivi.

Toki Urpelainen on tässä hyvässä seurassa. Seitsemän romaania kirjoittanutta Taju Sallista juhlittiin omana aikanaan psykologisen romaanin mestarina.

Tämä on kaikki toisaalta juuri niin kuin olla pitää. Naisten kirjoittamissa tragedioissa naiset uhriutuvat. Miesten kirjoittamissa tragedioissa, aina William Shakespearen päivistä, miehet ovat kostaneet kokemansa vääryydet.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että Kansallisteatterin Richard kolmosen päitä poikki ja pinoon on jotenkin reilumpaa meininkiä.