Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

 

Mahdollisissa maailmoissa kenraalien ohella myös taiteilijat varautuvat siihen edelliseen sotaan

mahdolliset
Kansallisteatterin Mahdollisiin maailmoihin siältyy myös suorastaan taijanomaisia kohtauksia, jotka ovat teatterin suola. Kristiina Halttu ja Eero Aho näyttelevät upeasti muun muassa kohtauksessa, jossa näytelmän Helena kertoo miehelleen Antille aloittaneensa suhteen toisen miehen kanssa. Kuva Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat on kaksijakoinen esitys. Väliaikaan asti saimme seurata visuaalisesti komeaa, intensiivistä ja koskettavaa teatteria, esitystä, jonka Eero Ahon upea näyttelijäntyö nosti aivan omalle tasolleen.

Väliajan jälkeen esitys hieman hajosi. Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittama Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista. Jossain vaiheessa näytelmän jatkuvat viittaukset tuttuihin näytelmiin ja niiden tekijöihin vuosien varrella alkoivat minusta toistaa itseään. Ohjaaja Paavo Westerbergin olisi ehkä kannattanut tappaa osa näytelmäkirjailija Westerbergin rakkaista kokonaisuuden hyväksi.

Tältä olettamukselta vie tietenkin pohjaa se, että käsiohjelman mukaan näytelmän dramaturgiaa ovat hioneet ohjaajan ohella Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä.

Mahdolliset maailmat on filosofian peruskäsitteitä. Meidän maailmaamme muovaavat sattuma ja välttämättömyys. Näytelmäkirjailijana Westerberg ajattelee kirkkaasti ja ruotii kiinnostavasti todellisuuden ja tarinan suhdetta.

Näytelmän rakenne (Markus Tsokkisen lavastus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Timo Teräväisen videosuunnittelu) tukee Westerbergin ajattelun ydintä. Osittain takautumina etenevä tarina nostaa keskiöönsä meidän fyysisen todellisuutemme neljännen ulottuvuuden, ajan.

Todellisuus ja tarinat kulkevat käsi kädessä. Jokainen tehty valinta sulkee pois muut vaihtoehdot sekä todellisessa elämässä että tarinoissa tällä aika-akselilla. Tarinat ovat ihmisen tapa mieltää todellisuutta. Siksi tarinat muokkaavat todellisuutta. Eivät vain kenraalit valmistaudu edelliseen sotaan, vaan myös me kaikki tavalliset pulliaiset teemme niin.

Todellisuudella ja fiktiolla on kuitenkin myös yksi ratkaiseva ero. Tarinoissa me voimme muokata myös menneisyyttä. Meidän muistomme omasta elämästämme ovat osittain silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Tämä psykologinen ulottuvuus antaa myös käsiohjelmaan painetulle varoitukselle, jonka mukaan kaikki näytelmässä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, aivan uuden merkityksen.

Totuuden hetki koittaa yleensä vasta siinä vaiheessa, kun meidän oma biologiamme puhaltaa pelin poikki. Westerberg kuvaa myös tätä puolta meidän todellisuudestamme vaikuttavalla kohtauksella, jossa näytelmän näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan tutkimuksiin.

Mahdolliset maailmat on teatteria teatterista ja teatterin tekijöistä. Sen näkökulmat todellisuuteen ovat siksi sisäänpäin lämpiäviä ja itseriittoisia. Sekä itse näyttämöllä että käsiohjelmassa puhutaan paljon neljännestä seinästä, joka erottaa näyttelijät ja katsojat teatterissa toisistaan.

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin esimerkiksi se, miten Westerberg kuvaa tarinan Antin hänen tyttärensä Annan (Pia Andersson) suhdetta. Loistava oli myös esimerkiksi kohtaus, jossa Antti ja hänen vaimonsa Helena (Kristiina Halttu) pesevät hampaitaan ja Helena kertoo Antille aloittaneensa suhteen toiseen miehen kanssa.

Ehkä ”neljäs seinä” ei ole kiinni teatterin konventioista, vaan se on läsnä kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Westerbergin esiin nostama teema on joka tapauksessa tässä mielessä polttavan ajankohtainen, maailmassa, jossa ihmiset huutavat toistensa ohi yhä kiihkeämmin äänenpainoin.

Näytelmän viittaukset muun muassa Bertolt Brechtin Galilei Galileon elämään ja August Strindbergin Kuolemantanssiin ovat tietenkin herkkupaloja teatterin penkkejä ahkerasti kuluttavalle katsojalle. Westerbergin kotijumaliin saatavat kuulua myös herrat Søren Kierkegaard ja Jean-Paul Sartre. Näytelmän henkilöt elävät eksistentiaalisessa kuplassa, jos tätä jo kulunutta muotisanaa saa tässä vielä käyttää.

”Elämässäni on ollut vain kaksi vaikutinta, rakkaus ja taide”

Käsiohjelman sitaatti on laitettu amerikkalaisen, itseoppineen tanssijan Isadora Duncanin nimiin.

Omien tunteidensa lätissä rypevä keski-ikäinen miestaiteilija ei välttämättä ole mikään erityinen esteettisten kiksien lähde. Westerbergin työkalupakista on löytynyt kuitenkin hyvä vastamyrkky näytelmän narsismille, huumori. Ainakin minussa tekijöiden viljelemä itseironia sulatti jään.

Vähintään yhtä tehokaana jäänsärkijä nä toimi tietenkin Sanna Salmenkallion musiikki. En tiedä kumpi käsiohjelmassa mainituista soittajista, Lily-Marlene Puusepp vai Hanna Kenttämies soitti viime lauantain päivänäytöksessä. Joka tapauksessa harppu on sooloinstrumenttina hyvin vaikuttava, suorastaan maaginen soitin.

 

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.

 

Kahden kerroksen väkeä

Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Kansallisteatterin näyttämökuvat ovat jälleen upeita pieniä yksityiskohtia myöten. Kuvan kädet kuuluvat Esa-Matti Logille, joka näyttelee Satinin roolin. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Kansallisteatterin Pohjalla alkaa komeasti. Ensimmäinen kohtaus kestää yli 15 minuuttia eikä sen aikana sanoa yhtään vuorosanaa. Silti ohjaaja Janne Reinikainen näyttelijöineen loihtii näyttämölle kerralla kaikki Maxim Gorkin samanimisen novellin keskeiset teemat. Kysymys on rakkaudesta, intohimosta, petoksesta ja kuolemasta.

Ensimmäisen kohtauksen naturalistinen tyyli tuo esiin myös syrjäytymisen psyykiset, yksilöön liittyvät ulottuvuudet, ne ihmistyypit ja kohtalot, jotka minulle tulivat tutuiksi, kun entisessä elämässäni tein töitä ja näin nälkää Helsingin kaupungin huoltoviraston huoltotarkastajana asunnottomien osasto kuutosella (Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijöilleen maksamat palkat ja kaupungin vuokrataso eivät 80-luvun alussakaan olleet missään balanssissa).

Reinikaisen ja Eva Buchwaldin sovitus antaa terävän kuvan Gorkin vaellusvuosista, jotka hän eli yhteiskunnan pohjalle ajautuneiden ihmisten parissa viime vuosisadan alun Venäjällä. Gorkin novellin kuvaamat ihmistyypit ovat hyvin tunnistettavia.

Hätkähdyttävintä Kati Lukan lavastamassa ja Tarja Simosen puvustamassa näyttämökuvassa on se, ettei mikään ole oikeastaan muuttunut reilussa sadassa vuodessa. Syrjäytymisen syyt ja seuraukset olivat 1900-luvun alun Venäjällä ihan samat kuin ne ovat 2010-luvun Suomessa.

Jo lapsena alkanut kaltoinkohtelu, neurologiset ongelmat, mielenterveyden häiriöt ja päihteet sysivät ihmisiä tielle, jonka päässä odottaa vankila ja lopullinen syrjäytyminen. Mekanismit ovat yhä samat, vaikka tämän päivän Suomessa ei kuolla nälkään eikä kengät ja lämpimät vaatteet tai niiden puute se tekijä, joka ratkaisee, saako vielä elää, vai pitääkö kuolla seuraavan pakkaskauden aikana.

Vaikka Reinikainen onnistuu sanomaan kaiken oleellisen jo ensimmäisten 15 minuutin aikana, näytelmä tietenkin jatkui vielä hyvän tovin. Alun julman naturalistinen näytelmä alkaa kuin vaivihkaa saada romanttisia sävyjä. Köyhien yömajan asukkaat järjestävät juhlat osoittaakseen, että heillä on jotakin vielä rahaa ja muuta maallista mammonaa arvokkaampaa, toisensa.

Näytelmän yhteiskunnallisten ulottuvuuksien osalta tekijät voivat luottaa vain katsojien valistuneisuuteen.  Näytelmän sammakkoperspektiivi ei tee näkyviksi niitä rakenteita, jotka vievät ihmisiä yhteiskunnan pohjalle.

Tässä suhteessa Kansallisteatterin pohjalla on enteellinen. Miljardien leikkaukset valtion ja kutien menoihin sortavat tulevien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä ankeasta köyhyydestä toivottomaan kurjuuteen. Päättäjäthän ovat jo nyt etukäteen ilmoittaneet, etteivät tulevat leikkaukset koske yhteiskunnan huipulla olevia hyväosaisia.

Tuntuu varmasti päätäjien kannalta helpottvalta ajatella, että se on näiden pohjalle ajettujen ihmisten oma syy.

Gorkin vuonna 1902 julkaistu Pohjalla lienee aika tyypillinen luokkayhteiskunnan kuvaus. Sorrettua alaluokkaa edustavat tarinassa yömajan asukkaat ja yläluokkaa yömajan isäntäpariskunta Mihail Ivanov Kostyljov (Harri Nousiainen) hänen vaimonsa Vasilisa Korpovna (Linda Wiklund) ja tämän pikkusisko Natasha (Pia Piltz).

Tässä vaiheessa Gorkin tarinaan tulee mukaan myös juoni, jossa keskeisiä aineksia ovat epäsäätyinen rakkaus, intohimo ja petos.

Reinikainen vaihtaa tyylilajia yksinäytöksisessä näytelmässä lennossa. Hän myös koristelee esitystä yhdellä alastomuuskohtauksella ja Timo Hietalan musiikilla, jota ensemble soittaa näyttämöllä sähkökitaroilla ja improvisoiduilla lyömäsoittimilla rumpupatterin rytmittämänä.

Molemmille löytyy toki perustelut. Kylpykohtauksessa Korpovna pesee pois alaluokan hajua, joka häneen on tarttunut yömajassa asuvasta rakastajastaan Vasja Pevelistä (Lauri Tilkanen). Kovalla volyymilla soitettu musiikki rinnastuu äänekkääseen riitaa, joka yömajan asukkaiden välillä syntyy siivoamisesta.

Symbolitasolla kysymys on ehkä rajatilaan ahdistetun ihmisen pään sisäisestä huudosta. Käsiohjelmaan painettujen elämänkertatietojen mukaan Maxim Gorki yritti 20-vuotiaana itsemurhaa.

Näytelmän pitää koossa hieno näyttelijäntyö. Vahva fyysinen läsnäolo tuntui käsin kosketeltavalta. Näytelmän bravuureihin kuului ehdottomasti Inga Björnin, näytelmän ilotyttö Nastjan huikea akrobatia köyden varassa.

Näin elämä meitä kannattelee…kuin köysi hirtettyä.

 

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No  se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

 

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Isä meidän siellä Lontoossa

Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Niin yksin olet sinä ihminen siellä näyttämöllä. Seppo Pääkkönen näyttelee Kansallisteatterin Lauantain avainroolissa aivokirurgi Henry Perownea. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.

Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”

Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.

Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.

Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.

Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.

Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).

Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.

Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.

Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.

Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.

Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.

Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.

Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.

Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.

Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.

En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.

Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.

Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.

Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.

Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.

Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.

Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.

Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.

Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.

Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.

Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.

Isä meidän siellä manalassa

Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Yksi esityksen vaikuttavista kohtauksista on Eurydiken uudelleensyntymä manalassa. Kuvassa Emmi Parviainen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Eurydike on moniääninen, monitasoinen ja esteettisesti kiehtova taideteos. Teatteri on taidetta, jolla on ilmiömäinen kyky ilmaista tunteita ja ajatuksia lahjakkaiden tekijöiden käsissä. Eurydikessa Antiikin Kreikan Orfeus-myytti puhkeaa uuteen loistoon hyvän arjen ylistyksenä.

Ohjaaja Yana Ross kertoo käsiohjelmassa halustaan puhua syvästä inhimillisestä yhteydestä perheenjäsenten, elämänkumppanusten, lasten ja vanhempien ja rakkaiden ystävien välillä. Eikä minun tee mieli väittää esityksen jälkeen muuta.

Teatterissa ei ole tapana puhua moniäänisyydestä, koska kysymys on tietenkin itsestään selvyydestä. Ohjaaja on yhä tämän puoleisen herra teatterissa, minkä myös Ross tekee selväksi Suna Vuoren Helsingin Sanomiin kirjoittamassa haastattelussa. Kokonaisuus syntyy usein vasta riitelyn eli konfliktin kautta.

Joka tapauksessa Eurydike on esitys, jossa ohjaajan, lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Zane Pihlströmin, säveltäjä Antanas Yasenkan, valokuvaaja Edith Gerritsman, Kansallisteatterin upeiden näyttelijöiden ja tietenkin näytelmän kirjoittajan Sarah Ruhlin panokset ovat esillä ja eriteltävinä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Eurydike on yhteisön taidetta.

Rossin mukaa Eurydike on näytelmä muistamisen tärkeydestä ja unohtamisen autuudesta. Myös sillä kipeällä valinnalla, joka näiden kahden mahdollisuuden välillä voidaan tehdä, on oma nimensä, kysymys on ymmärtämisestä.

Tätä surullisista tai piinaavista muistoista vapauttavaa eheyttävää ymmärrystä on meidän kristillisessä kulttuurissamme tapana kutsua myös armoksi. Armo on puolestaan aina ainakin jossain määrin yhteisöllinen kokemus, osa meidän ihmisenä olon syvintä olemusta.

Meidän muistomme tai edes minuutemme eivät ole kovin autenttisia, vaan kysymys on psyykkisestä prosessista, joka jatkuu syntymästä hamaan hautaan asti.

Muistomme ovat muokattavissa oleva kokonaisuus ja niitä voidaan myös keinotekoisesti väärentää.

Näytelmän kirjoittaja Ruhl saa minun mielestäni jatkossakin uskoa ilman olankohautuksia kollektiivisen alitajunnan kaltaisiin merkillisyyksiin jungilaisessa hengessä. Niin minäkin uskon. Ihminen on laumaeläin. Biologit ehkä puhuisivat mieluummin parvi- tai laumaälystä.

Evoluutio teki suuren harppauksen, kun varhaiset ihmiset oppivat välittämään kokemuksiaan ja muistojaan kielen avulla. Kielestä tuli ajattelun väline ja tarinoista ekonominen tapa jäsentää ulkoisten ja sisäisten impulssien valtavaa informaatiotulvaa.

Ei liene siten mikään ihme, että suuret kertomukset kaikkialla maailmassa ja kaikissa kulttuureissa ovat oikeastaan hämmästyttävän samanlaisia.

Ruhl on myös laittanut Orfeuksen tarinaan aikalaiskritiikkiä. Tuonpuoleisessa kuolleiden valtakunnassa kieli on menettänyt merkityksensä eikä vielä eläessään kirjoja intohimoisesti lukenut Eurydike enää kysy miksi kirjojen kieli on muuttunut tunnistamattomaksi, vaan hän kysyy, mitä kirja tekee?

Toki yhteisen kielen puuttumiselle löytyy myös toinen ulottuvuus. Eurydiken tarinan keskiössä eivät ole nuoret rakastavaiset, vaan isän ja tyttären aina niin kompleksinen suhde.

Ohjaaja Rossin ja Zane Pihlströmin näyttämökuvat ovat komeita. Kohtaukset ovat tiheitä ja niitä toisiinsa sitovat emotionaaliset jännitteet nousevat punaiselle ylipainealueelle esimerkiksi häikäisevän upeassa kohtauksessa, jossa Eurydike syntyy alastomana uudelleen kuolleiden valtakuntaan lapsiveden täyttämästä kohdusta.

Mutta välillä nämä jännitteet myös puretaan näyttämöllä ja esityksen annetaan pudota kohti perustasoa aivan tietoisesti. Maaginen ja arkinen kulkevat esityksen ytimessä käsi kädessä.

Ross selvästi luottaa myös yleisön kykyyn ymmärtää ja seurata omaa intuitiotaan. Esityksen kokonaisuus vetoaa joka tapauksessa enemmän katsojansa älyyn kuin emootioon. Vaikka Ross on saanut teatterialan koulutuksensa Yhdysvalloissa, tässä suhteessa Eurydike nojaa selkeästi keskieurooppalaiseen tai ehkä oikeammin saksalaiseen traditioon.

Liikkeelle lähdetään arjesta. Eurydike (Emmi Parviainen) ja Orfeus (Harri Nousiainen) ovat näyttämöllä kovin tutun oloinen nuoripari. Tavallista on tietenkin myös se, että vakka ja kansi ovat tässäkin tapauksessa kovin eri paria.

Orfeusta ei juuri hetkauta mikään, mikä ei liity musiikkiin. Eurydike rakastaa Orfeuksen ohella lukemista. Tunteet ja yhteenkuuluvuus löytyvät ensisijaisesti fyysisen kontaktin kautta.

Tämä myös selittää näytelmän paljon polemiikkia herättäneen ensimmäisen kohtauksen. Ei ole tekijöiden vika, jos se töpseli, jolla saa tehokkaimmin yhteyden miehen aivoihin ja tunnekeskuksiin on sijoitettu jostain syystä niin kauaksi varsinaisesta ajatteluelimestä.

Myytti ja verkkomaailman arkiseksi muuttunut todellisuus kohtaavat.

Ohjaajana Ross tasapainoilee upeasti traagisen ja koomisen rajapinnalla. Esitys on ilmava ja raikas. Se potkii katsojan ajatukset liikkeelle ja tässä kokonaisuuden neljäs elementti, Antanas Yasenkan säveltämä musiikki hyvin merkityksellistä. Se antaa esityksestä huokuvalle läsnäololle vielä uuden ja hyvin syvälle käyvän ulottuvuuden.

Selkäpiissä tuntuu vielä tätä kirjoittaessa pientä värinää.