Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Suomen hevonen laitetaan lihoiksi ilman päätä ja häntää

 

Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Sirkku Peltolan Suomen hevonen on hyvin puhelias näytelmä. Vaikeusastetta lisää vielä se, että kysymyksessä ei ole syntyjä syviä syväluotaava tragedia, vaan satiirilla höystetty komedia.

Linnoituksen kesäteatterin Suomen hevonen kirmasi ensi-iltaan hieman keskeneräisenä. Kohtausten ajoitukset eivät olleet vielä kohdallaan. Esitys puuroutui aika-ajoin varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Siinä oli uraansa vasta aloittelevan rock-kokoonpanon soundi.

Hakemattakin tulee mieleen, että työryhmä on joutunut työstämään näytelmää aivan liian kireällä aikataululla.

Ongelmia lisäsi se, että aivan keskeistä roolia näyttelevälle Eeva Litmaselle oli torstai huono päivä. Litmanen unohti vuorosanojaan ja putosi takeltelun takia monta kertaa roolistaan. Tämä on tietenkin kohtalokasta komediassa, jossa tarkka ajoitus on kaiken hauskuuden perusta.

Vauhtiin Litmanen pääsi kunnolla vasta toisessa näytöksessä.

Peltolan syksyllä 2004 KOM-teatterissa kantaesitetty Suomen hevonen on tekstinä kestänyt hyvin aikaa. Peltolan suomalaisen teatterin perinteestä ammentava satiiri osuu edelleen maaliinsa. Niskavuoren perillisiä tässä ollaan.

Sovituksessaan ohjaaja Misa Palander korostaa perheen matriarkan, Äiten roolia, jota Litmanen tulkitsee.

Lavastaja Päivi Pöyhölä on lavastuksessaan rakentanut näyttämölle perheen matriarkalle oikean valtaistuimen päällekkäin kasatuista lastauslavoista.

Olen itse nähnyt Suomen hevosen Mikkelin teatterissa. En jaksa muistaa miten sillä ohjaaja päätti näytelmänsä. Palanderin tapa tehdä se Linnoituksen kesäteatterissa ei minusta ole ehkä se kaikkein onnistunein. On menty yli siitä, mistä aita on matalin.

Tätä viimeistäkin kohtausta sävyttää jonkinlainen epämääräinen kiireen tuntu. Asioita ei ole ehkä ehditty ajatella loppuun asti.

Peltolan Suomen hevosesta kasvoi lopulta Suomi nimiseen EU-reservaattiin loukkuun jääneiden maaseudun ihmisten elämää käsittelevä trilogia.

Jo trilogian toisen osan nimi, että suvun vanha matriarkka jatkaa elämäänsä roolihahmona vielä hyvän tovin ja päättää päivänsä vasta trilogian kolmannessa osassa, kuten imatralaisen Irti-teatterin harrastajanäyttelijöiden sydämellä tulkitsemat tulkinnat näytelmistä Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset osoittivat.

Toki myös torstain ensi-illassa oli hetkensä. Spontaaneja suosionosoituksia yleisöltä saivat näytelmän varhaisteinejä näytelleiden Onerva Kärkkäisen ja Ella Mettäsen duetot.

Luulen, että myös kokonaisuus paranee, kun Suomen hevonen on saanut jonkin aikaa laukata Linnoituksen kesäteatterissa. Ajoituksen menevät kohdalleen ja yleisölehtereillä alkaa raikua spontaani nauru.

Teatterisihteeri Saara Melasen mukaan omaisten ennakkonäytöksessä kaikki meni putkeen ja esitys oli mainio. Ehkä niin. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Peltolan tekstistä löytyvät joka tapauksessa kaikki ainekset oikeaan naurujuhlaan, jollaiseksi kriitikot julistivat aikanaan KOM-teatterin esityksen.