Espoon kaupunginteatterin Breaking the Waves sai vanhan ja harmaantuneen kriitikonkin kyyneliin

BTW_setti1_45 (1)
Helmi-Leena Nummela tekee koskettavan roolin näytelmän Bessinä. Taustalla kuvassa Taneli Mäkelä, näytelmän Jan ja Minna Hämäläinen, näytelmän Dodo. Kuva Otto-Ville Väänänen

Espoon kaupunginteatterin näytelmän Breaking The Waves loppuhuipennus sai silmäni kostumaan. Se ei ole aivan tavatonta. Tämän karun kuoren alla asuu varsin herkkä mieli. Tällä kertaa  silmäkumista karanneet kyyneleet valuivat valtoimenaan aina harmaantuneelle parralle asti.

 

Tanskalainen Lars von Trier ohjasi David Pirien ja Peter Asmussenin kanssa kirjoittamastaan käsikirjoituksesta menetyselokuvan Breaking the Waves. Vaikka Trierin elokuva on elokuvataiteen mestariteos, se kannattaa unohtaa, kun menee katsomaan näytelmää Espoon kaupunginteatteriin tai Turun kaupunginteatteriin. Teatteri on toinen taidemuoto – se syvällisempi ja ilmaisuvoimaisempi tapa kertoa tarinoita. Teatterissa Trierin ja kumppaneiden tarinan syvärakenteet, sen vertauskuvalliset ja symboliset tasot tulevat esiin aivan uudella tavalla.

Eikä se ole sattuma. Teatteri on vuorovaikutuksen perustuvaa yhteisöjen taidetta tässä ja nyt. Siksi se kykenee kuvaamaan niin hyvin niitä näkymättömiä voimia, jotka meitä ihmisten yhteisöissä liikuttavat.

 

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu pieneen ja eristyneeseen skotlantilaiseen kalastajakylään, jossa asuu aikoinaan Britanniassa uskontonsa takia vainottuja puritaaneja, tai ainakin uskonnollisessa ehdotomuudessaan sen oloista väkeä. Ehkä kiehtovinta Espoon kaupunginteatterin esityksessä oli se, miten monitasoisesti ja hienovaraisesti se kuvaa tätä uskonnollisen ahdasmielisyyden leimaavaa yhteisöä.

Tässä maailmassa ei ole yhtään lähtökohtaisesti pahaa ihmistä. Kylän ihmiset voivat olla ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, mutta eivät pahoja. Pahuus tulee yhteisön ulkopuolelta. Pahuus pesii tarinan käännekohdassa kylän sataman redillä makaavassa ”punaisessa laivassa”.

 

Näytelmän Bessin tarina on vertauskuva sille kärsimysten tielle, jota poikkeuksellisen herkät ja voimakkaasti tuntevat ihmiset joutuvat yhä nykyäänkin kulkemaan. Myytti taiteilijoista, jotka ovat tulleet kuuluisiksi vasta kuolemansa jälkeen, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Huippulahjakas Trier on neurooseineen ja välillä todella omituisine mielipiteineen epäilemättä tällainen poikkeusihminen.

Näytelmän Bessin maailma syntyy mielikuvista.  Tunnetiloja kuvataan tämän tästä väreillä.  Bessille hyvä sää on sininen. Tarinan myyttiset ainekset aikuisena katolisuuteen kääntynyt Trier on ammentanut katolisesta pyhimyskulttuurista ja mystiikasta.

 

Breaking the Waves on Turun kaupunginteatterin ja Espoon kaupunginteatterin yhteistuotantoa. Turun ensi-ilta Logomo-teatterissa oli viime huhtikuussa.

Liisa Urpelaisen suomennos ja Vivian Nielsenin dramaturgia noudattavat tarkasti elokuvan käsikirjoitusta. Eikä muuten kai voi ollakaan. Kansainvälisten menestyselokuvien plarista ei yleensä ole lupa muuttaa edes pilkun paikka. Myös tämän takia elokuva on paras heittää esityksen ajaksi mielestään.

Olen nähnyt valitettavan vähän Turun kaupunginteatterin esityksiä. Vähäisenkin kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Turussa on panostettu poikkeuksellisen näyttelijäntyöhön. Esimerkiksi puhetekniikka on Turun kaupunginteatterin näyttelijöillä todella hanskassa.

Turun kaupunginteatterin taiteelliseksi johtajaksi viime vuonna kiinnitetty Mikko Kouki luottaa ohjaajana näyttelijöihin. Eikä syyttä. Breaking the Waves on näyttelijöiden teatteria.

Bessin rooliin on produktiota varten kiinnitetty nuori, vuonna 1987 syntynyt Helmi-Leena Nummela ja miespäärooliin, Bessiä tarinassa 27 vuotta vanhemman aviomiehen, Janin rooliin veteraani Taneli Mäkelä.

 

Nummela teki lauantain esityksessä huikean hienon roolin. Kaikki oleellinen oli läsnä jo ensimmäisessä, hienosti toteutetussa kohtauksessa, jossa pikkulapsena isänsä menettänyt Bess juttelee meren rannalla mielikuvitusisänsä kanssa.  Hahmo oli heti valmis ja tulkinnan intensiteetti ja herkkyys kasvoivat loppua kohti mittoihin, jotka saivat tällaisen raavaan miehenkin kyyneliin.

Taneli Mäkelä vähäeleinen tapa näytellä sopi erinomaisesti Janin rooliin. Mäkelän roolityö ja hieno karsima istuivat hyvin näytelmän tematiikkaa, jossa kuollut isä puhuu Bessille jumalan äänellä. Tätä paremmin ei katsojalle tarvinnut perustella Bessin ja Janin näytelmän kyläyhteisön mielestä epäsovinnaista rakkautta ja avioliittoa.

 

Markus Tsokkisen lavastus oli pelkistetty ja karu, kuin saari keskellä näyttämön avaruutta. Lavastus korosti näytelmän kyläyhteisön muusta maailmasta eristäytynyttä asemaa. Yhdessä Sanna Malkavaaran valavalle skriinille toteuttaminen videoiden kanssa kokonaisuudesta syntyi näyttämökuvia, joita parempia pitää hakea radioteatterin puolelta.

Malkavaara videoilla huokui ja hengitti majesteettinen valtameri.

Tuomas Lampisen puvustusta pitää vielä erikseen kehua. Helmi-Leena Nummelan rooliasuissa toistuvat oivaltavasti Trierin ja kumppaneiden käsikirjoituksen värikoodit.

 

Äänisuunnittelija Tommi Koskinen ja Kouki ohjaajana ovat käyttäneet esityksen äänimaisemassa 70-luvun alun suuria rock- ja popklassikoita Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta Elton Johnin Goodbay Yellow Brick Rodiin ja T. Rexin Hot Lovesta David Bowien Life On Marsiin. Näytelmässä soitetaan otteita kaikkiaan kymmenestä tällaisesta ainakin oman sukupolveni silmissä ikoneiksi muuttuneista populaarikulttuurin helmistä.

Ratkaisulle on vaikea löytää hyviä perusteluita. Kontrastia näille populaarikulttuurin suurille klassikoille antaa esityksen hautauskohtaus, jonka äänimaisemassa huokailee meri. Rantaan luovien tyrskyjen ääni muodostaa ainakin minun maailmassani ehkä sen kaikkein kauneimman äänimaiseman.

Trierin ja kumppaneiden Breaking the Waves on nyt jollakin tavalla ajan hermolla. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteistuotannon lisäksi Suomessa Oulun kaupunginteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka tulee ensi-iltaan marraskuussa.  Saksassa näytelmää esitetään parhaillaan ainakin Stuttgardissa.