Jokainen ihminen on laulun arvoinen

topo2
Alina Tomikov näyttelee Töppöhörön Vikin karjalanmurretta puhuvaa omaatuntoa. Jarkko Lahti purkaa Vikinä pitkässä monolgissa suomalaisen miehen myyttejä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

 

Kansallisteatterin Töppöhörö on tekijöiden mukaan komedia myyttisestä hahmosta, suomalaisesta miehestä. Juha Hurme on kahlannut suomalaisen miesmyytin suonsilmäkkeisiin niin syvälle, että kaiken ravan alta nousi esiin myös tämän hahmon traagisuus.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana Hurme kertoi meille myös sen, miten vaikea prosessi Töppöhörön kirjoittamisesta lopulta tuli.

Tarinan Vikin, tämän perussuomalaisen antisankarin pakki oli sekaisin. Huikean roolityön tehnyt Jarkko Lahti kertoi meille Vikinä, miten suomalaisen miehen tunteikkaammasta päästä tuli ulos ensin vain löysää kuraa. Sitten Vikin pakki meni kokonaan umpeen. Vasta venäläisen lääkärin toimittua jonkinlaisena katalysaattorina pakki laukesi ja pytty tuli kerralla täyteen sitä itseään.

Harvoin olen kuullut yhtä tyhjentävää kuvausta kirjoittamisen luovasta prosessista.

Näytelmän suomalainen mies Viki on rasisti, homofoobikko ja sovinisti. Lahden väliaikaan asti kestävässä pitkässä monologissa meidän katsojien päälle kaadettiin sitä samaa höyryävää sontaa, jota sosiaalinen media, Hommaforum ja MV-lehti ovat pullollaan.

Näyttämöllä älämölöä pitänyt Viki ei vihannut mitään muuta niin paljon kuin maahanmuuttajia, paitsi taidetta noin yleensä ja kaikkia taiteilijoita vielä erikseen. Vikin mielestä taide tuli valmiiksi jo 1800-luvulla ja sen jälkeen on tehty vain tekotaiteellista roskaa.

Hurme ja Töppöhörön toinen ohjaaja Hanna Brotherus tekevät Vikistä koomisen hahmon rankalla liioittelulla. Vaikutelmaa vielä korosti Matti Rasin ja Hurmeen hieno oivallus lavastuksessa. Näyttämöllä seissyt valtavan kokoinen tuoli antoi tarinamme sankarille inhimilliset mitat, Viki oli kaikella tavalla pieni mies.

Tästä asetelmasta kasvoi myös vähitellen, kuin varkain jonkinlainen myötätunto tätä typeryyksiä suustaan suoltavaa hahmoa kohtaan. Eronnut, työtön ja alkoholisoitunut Viki on myös omalla tavallaan uhri, jonka alati kiihtyvä, globalisaatioksi sanottu muutos taloudessa ja yhteiskunnassa on sysännyt yhteiskunnan sivuraiteille.

Meillä on vahva taipumus ajatella, että luotaantyöntäviä mielipiteitä esittävät ihmiset ovat itse syypäitä onnettomaan tilaansa. Eikä aina tarvitse edes avata suutaan, vaan samaan kategoriaan kuuluvat kaikki lihavat, rumat, huonosti käyttäytyvät ja kehnosti omasta hygieniastaan huolehtivat ihmiset.

topo
Juha Hurmeen rosoinen ja epäkorrekti teksti ja Jarkko Lahden hurja fyysinen esittäminen loihivat Jouko Turkan hengen Kansallistettaerin näyttämölle. Kuva Tuomo Manninen

Huonot käytöstavat, avoin rasismi ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen on meille vain merkki jonkinlaisen mystisen pahan läsnäolosta. Rasistit, fasistit ja muut kiihkoilijat ovat ikään kuin tyhjästä pullahtaneet keskuuteemme.

Voin hyvin kuvitella, miten naurettavaan lopputulokseen päästään, jos minun laiseni suvakin ennakkoluulot, tietämättömyys ja suoranainen tyhmyys laitettaisiin samalla tavalla suurennuslasin alle.

En silti väitä, että kaikki verkossa huutelevat rasistit olisivat yhteiskunnan pohjalle sortuneita luusereita.

Hurmeelle ominainen humanismi sipsutteli näyttämölle Alina Tomikovin hahmossa väliajan jälkeen. Tomikov esitti Vikin venäjää ja karjalanmurretta haastavaa omatuntoa, joka ilmoitti ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tehtäväkseen pitää Viki hengissä. Suuren joutsenolaisen ajattelija sanoin tämä Helinä-keiju muistutti, että elämä on ihmeisen parasta aikaa.

Hurmeen tekstin Simpeleen seudun karajalanmurteelle ovat kääntäneet Helena Anttonen ja Ilmari Pursiainen.

Hurme uskoo ilmiselvästi, että meillä on aina mahdollisuus myös muutokseen. Hurme ja Brotherus toivat näyttämölle itse asiassa hyvin koskettavalla tavalla armon käsitteen. Kaikkein paksukalloisinkin pölkkypää ansaitsee toisen, kolmannen ja vielä neljännenkin mahdollisuuden yrittää muuttua itseään paremmaksi ihmiseksi.

Armon käsite ja sille rakentuva humanismi ovat meidän oman kristillisen kulttuurimme ja siitä ponnistavan ajattelun jatkumon ehdottomasti tärkein saavutus ja kestävintä pääomaa.

Tosin Töppöhörön Vikin mahdollisuudet selvitä ovat Matti Nykäsen sanoin fifty-sixty. Lahti esittää Vikinä todella riipaisevalla tavalla sen jokaisen juopon elämässä vastaan tulevan selvänäköisyyden hetken, joka kiteytyy sanoiksi, minä olen niin lohduttoman yksinäinen.

Lahti ja Tomnikov joutuivat rooleissaan lujille. Raju fyysinen esittäminen ja rujo kieli toivat ainakin minun mieleeni heti lähtemättömät muistot Jouko Turkan ohjauksista. Lahti ja Tomikov myös selvisivät mahdottomista rooleistaan upeasti. Loistava näytteleminen nosti merkityksillä raskaasti lastatun ja raadollisen tekstin aivan omalle tasolleen.

Wilhelm Blombergin näytelmää varten tekemä koreografia oli ajoittain suorastaan huikea.

Hurmeen ja Brotheruksen näytelmä on laitettu Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Ehkä tällä on haluttu korostaa puheenvuoron tärkeyttä yhteiskunnassa, jossa keskustelu saa yhä kärjekkäimpiä muotoja kun rasistit, tolkun ihmiset ja suvakit ottavat mittaa toistaan kiihtyneessä mielentilassa.

Muotonsa ja sisältönsä puolesta Töppöhörö toimisi todennäköisesti paremmin pienellä näyttämöllä.

 

Onnellisuuden tasavalta

onnellisuuden
Onnellisuuden tasavalta on jo muodoltaan korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Kuvassa Alina Tomnikov, Cécile Orblin, Milka Ahlroth, Terhi Panula, Kristo Salminen, Markku Maalismaa, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.