Esko Nummisuutari, Soldier of Odin

nummi
Janne Reinikainen ja Eva Buchwald ovat modernisoineet Nummisuutarien Eskosta (Aku Hirviniemi) Suomen sisun perussuomalaisen Odinin taistelijan, joka käy leijonavaakuna paidanrinnuksessa ja Suomen lippu tanassa taisteluun globalisaatiota vastaa. Karrin Kreetaa näyttelee Nummisuutareissa Johannes Holopainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Nummisuutarit on visuaalisesti upeaa teatteria. Kansallisteatterin lavastaja Kati Lukka, pukusuunnittelija Tarja Simonen, äänisuunnittelija Timo Hietala ja valosuunnittelija Max Wikström ja ovat tehneet jälleen kerran loistotyötä.

Ulkoisella loistolla oli kuitenkin tällä kertaa hintansa. Janne Reinikaisen ohjaaman näytelmän kohtauksissa oli myös tyhjäkäyntiä. Aika usein minulle jäi sellainen tunne, että Reinikainen painaa jarrua vain sen takia, että me kaikkein hidasjärkisimmät täällä katsomon puolella ymmärtäisimme, miten mojovasta vitsistä on kysymys.

En osaa sanoa, ovatko kohtausten tyhjäkäynti ja kohtausten väliin jääneet  saumakohdat Reinikaisen tietoinen valinta, vai johtuiko esityksen jähmeys myös teatteritekniikan laittamista rajoista. Ainakin tämä tekniikka oli käytössä melkein viimeistä nostinta ja valaisinta myöten.

Tapa, jolla Reinikainen aloittaa Nummisuutarit, on hieno. Sama fiilis minulle tuli myös Reinikaisen Maxim Gorkin Pohjalla novellista Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä pari vuotta sitten. Kaikki oleellinen tuli sanottua jo ennen kuin yhtään vuorosanaa oli lausuttu ääneen.

nummi4
Milla Koistisen upea koreografia, Tarja Simosen puvustus ja Max Wikström valosuunnittelu loivat katsojan mieleen esityksen alussa suuria odotuksia. Aivan kaikki alun lupauksia Kansallisteatterin Nummisuutarit ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nummisuutarit alkaa useita minuutteja kestävällä johdannolla, Milla Koistisen koreografialla, jossa pitkiin kaapuihin ja syväkupuisiin huopahattuihin pukeutuneet näyttelijät tanssivat vastavalossa teatterisavun keskellä. Kohtaus tuo mieleen 60-luvun realistisuuteen pyrkineet myöhäiskauden westernit, joissa villin lännen (tai villin Pohjolan) viimeiset lainsuojattomat ovat kokoontuneet yhteen ennen viimeistä taistelua modernia yhteiskuntaa vastaan.

Rinnastus on tietysti osuva ja riemastuttavaksi sen tekee se, että siluettinäkymässä pitkiltä palttoilta näyttäneet kaavut osoittautuvat valojen kirkastuttua pitkiksi mustiksi hameiksi.

Minua ei häirinnyt se, että näytelmässä Aleksis Kiven suomen kieli on pelkkä kuriositeetti. Näin suomen kielelle ja monelle muulle pienelle kansalliselle kielelle on käynyt globalisoituvassa maailmassa. Tämä on tietenkin Reinikaisen ja Eva Buchwaldin dramaturgian keskeisin löydös, joka kannattelee esitystä alusta loppuun.

On suorastaan hullunkurista, että jopa kiihkeimmät suomalaisen kulttuurin ja elämäntavan puolesta kiihkoilevat nationalistit kampanjoivat asiaansa englannin kielellä.

nummi2
Pukusuunnittelija Traja Simonen on passittanut näytelmän humupekat Iivarin (Leo Honkonen) ja Sakerin (Seppo Pääkkönen) viinanhuuruiselle hummausmatkalle stetsonit päässä. Rinnastus on riemastuttava. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Ja hyvä niin, sillä muuten kaksikon näkemys suomalaisen näytelmäkirjallisuuden rakastetuimmasta komediasta olisi helposti yhden vitsin teatteria leijonavaakuna rinnassaan törttöilevästä perussuomalaisesta Esko Nummisuutarista.

Vitsi olisi ehkä kehnonpuoleinen, elleivät Reinikainen ja Buchwald sekoittaisi perinteisiä sukupuolirooleja myös muuten pitkin matkaa. Eskon mielitiettyä Kreetaa, jota hän suurin toivein lähtee kosimaan, näyttelee Johannes Holopainen ja Eskon puhemiestä Mikko Vilkastusta Inga Björn. Oman aikamme roolileikit antoivat kummasti särmää Kiven 1864 kirjoittamalle komedialle.

Tosin katsojankin hymy hyytyi viimeistään väliajan jälkeen, kun Reinikainen ja Buchwald toivat näyttämölle tärkeimmän havaintonsa tämän päivän nummisuutareiden todellisuudesta. Näytelmän kuuluisassa metsäkohtauksessa tämän päivän Esko ei tyydy vain tarttumaan kraatari Andreaksen kaulukseen kiinni, vaan hän surmaa tämän itseään heiveröisemmän miehen raivopäisen vihan vallassa.

Analogia on selvä ja näytelmän ennustus tulevasta synkkä. On vain ajan kysymys millon Suomessa tehdään poliittisesti motivoitu henkirikos. Suomalaisen äärioikeiston mobilisoimat katupartiot eivät lupaa mitään hyvää.

Komeat lihakset itselleen treenannut Aku Hirviniemi sopii tällaiseen perussuomalaisen Odinin soturin hahmoon erinomaisesti. Hirviniemen laaja-alaisuutta näyttelijänä sopii ainakin arvostaa. Kun Hirviniemi riisui näytelmän alussa paitansa, hänen yltään katosivat myös Tyrnit, Harjakaiset ja Usko Eevertti Luttiset.

No toki kansallisen päänäyttämön konteksti vaikutti ilmiöön.

nummi3
Soldier of Odin. Näytteli Aku Hirviniemestä löytyy varmasti voimaa kuin pienestä kylästä. Nummisuutareissa hän näytteli Eskoa enrgisesti, mutta vivaahteettomasti. Persu-Eskossa on ainesta myös uudeksi sketsihahmoksi. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Asiaan päästään toisessa kohtauksessa, joka on sijoitettu saunaan, kuinkas muutenkaan. Esko (Aku Hirviniemi) ja hänen isänsä Topias (Juhani Laitala) keskustelevat Eskon naimapuuhista ja ihmiskunnan intelligenssistä.

”Ihmissuvun tyhmyys on suuri ja ympäri maailmaa mainittu asia.”

Tälle tyhmyydelle Aleksis Kiven Nummisuutarien Esko on vihainen kuin rakkikoira.

Varmasti myös Reinikainen ja koko Nummisuutarit toteuttanut ryhmä on yhtä vihainen suomalaisten populistien tyhmyydelle.

Näytelmässä myös tavallaan hyvästellään suomalaisen nationalismin keskeiset ikonit. Ne ovat sata vuotta kestäneen kansallisen humalan kohmeloisia näkyjä Eskon veljen Iivarin päässä, tämän alkaessa vihdoin selvitä ryyppyputkestaan.

Suomeksi kirjoittanut Kivi joutui hakaukseen oman aikansa ruotsinkielisen eliitin kanssa. Silti hän edusti myös oman aikana arroganssia.  Samaa voi sanoa tämän päivän Janne Reinikaisesta. Ehkä Kivellä oli ja Reinikaisella on taipumus ottaa hämäläinen mielenlaatu ja siitä kumpuava huumori liian vakavasti.

Reaalimaailmassa ihmiset eivät ole tyhmiä tai viisaita, vaan pelkästään ihmisiä. Kivi kirjoitti tämän repliikin Eskonsa suuhun. Siinä on tervettä itseironiaa. Reinikaisen urasta ohjaajana minulla on vielä kovin kapea käsitys.

Elämä on aina arvoitus. Me yritämme kuvata sitä kertomalla tarinoita. Kivi kirjoitti Nummisuutarit vuonna 1864. Tämän jälkeen komedian päälle on kertynyt tulkintakerroksia vaikka kuinka paljon. Reinikaisen ja kumppanien Nummisuutareissa vietään impivaaralaisen nuorisoseurojentalo- ja täkänäkulttuurin maahanpanijaisia. Työryhmän näkökulma on tietenkin kiinnostava. Tosin tällä kertaa Kiven komedian sovittamisessa ja esillepanossa nöyryys elämäksi kutsutun todellisuuden edessä ei ole ollut ainakaan päällimäisenä tekijöiden agendalla.

 

Terävä ja hauska satiiri

Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Tuula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola
Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Ursula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola

Terävä ja hauska satiiri. Näin maailman suurin ja monien mielestä myös maineikkain Edinburgh Fringe -teatterifestivaali mainostaa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Jatkuvaa kasvua (Continuous Growth).

The Scotsman-lehden teatterikriitikoista koostuva raati on ehtinyt palkita näytelmän Fringe First –palkinnolla. Arvovaltaisen raadin mielestä Jatkuvaa kasvua on tämän vuoden festivaaleilla paras uusi näytelmä.

Näytelmää esittää Edinburghissa sama skotlantilainen ryhmä, joka vuosi sitten otti ohjelmistoonsa Leskisen ja Keski-Vähälän Nikolai Gogolin novellista modernisoiman näytelmän Päällystakki. Skotlannin Martti Suosalo, näyttelijä Billy Mack pokkasi tuolloin Edinburghissa myös parhaan näyttelijän palkinnon roolistaan pankkivirkailija Akaki Akakijevitšina.

Suomessa ihmisistä globaalien markkinavoimien puristuksessa kertovan trilogian kolmas osa sai kohteliaan nuivan vastaanoton viime syksynä, kun Jatkuvaa kasvua tuli ensi-iltaan. Ihan kivaa ja hauskaakin, mutta eikö tätä lajia ole jo nähty ihan tarpeeksi.

Tampereen teatterikesän esityksessä yksi Aku Hirviniemen esittämistä hahmoista lausui myös ääneen nämä kritiikkien herättämät epäilyt: ”Kuinka kauan porukka jaksaa tehdä tämmöistä sketsiviihdettä peruukit päässä!”

Opetusministeriö on tukenut Ryhmäteatterin projektia näytelmänvientituella. Ei Edinburghiin silti pelkällä rahan voimala pääse, eikä rahalla voiteta tämän maailman merkittävimmän teatterifestivaalin pääpalkintoja.

Tänä vuonna Edinburghissa on Suomesta Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän lisäksi vain Bengt Ahlforsin näyttelijä Lasse Pöystille kirjoittama monologinäytelmä Mies joka pelkäsi käyttää hissiä (My Elevator Days).

Minulta Jatkuvaa kasvua –näytelmän katsominen jäi viimetippaan syksyllä sattuneen peruutuksen takia. Olimme Helsingissä Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen isolla porukalla ja jäimme silloin paitsi tätä hykerryttävän hauskaa herkkua.

Edinburghin festivaalien taiteellinen johto korostaa Leskisen ja Keski-Vähälän yhteiskunta-analyysin terävänäköisyyttä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka maailmantalous on äärettömän monimutkainen syys- ja seuraussuhteiden järjestelmä, sen keskeisten toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei vaadi kuin hieman kaupunkilaisjärkeä.

Esimerkiksi Leskisen ja Keski-Vähälän kuvaus perusinsinööri Antero Alapylpyrän nakkikioskibisneksestä käy hyvin vaikka mikrotaloustieteen peruskurssista.

Nopearytmisen komedian tekeminen on todella vaativaa puuhaa. Martti Suosalon ja kumppaneiden taitavuutta ei voi vain ihailla. Teatterikesän esityksessä ajoitukset napsahtivat kohdalleen, tosin alussa latausta taisi olla vähän liikaakin.

Leskinen ja Keski-Vähälän dramaturgia kaappaa otteen katsojan tunnerekisteristä heti näytelmän alussa. Videotallenteena toteutetussa kohtauksessa propellipäiselle perusinsinööri Antero Alapylpyrälle annetaan lapsuus.

Se on taitava veto. Alapylpyrä ei ole mikään sketsihahmokilpailun kertakäyttöhahmo, vaan oikea ihminen mielihaluineen ja pakko-oireineen. Viimeksi mainituista pitää ihan tässäkin mainita Alapylpyrän Jukka- ja Jämerä-talopaketteihin fiksoitunut pesänrakennusvietti.

Satiiri on lajityyppi, johon happy end ei elimellisesti kuulu. Leskinen onnistuu kuitenkin ohjaajana muuttamaan railakkaana farssina alkaneen satiirin koskettavaksi komediaksi. Kovia kokenut perusinsinööri Alapylpyrä saa vielä kokea ennen esiripun laskeutumista armon.

Ja sehän herkistää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori toivoi kritiikissään, että Ryhmäteatterin jokamiehen seikkailut globaalin maailmantalouden pyrteissä päätyisivät tähän.

Toivottavasti Ryhmäteatterin osaava tiimi ei kuitenkaan lopeta komedioiden tekemistä. Terävään yhteiskunta-analyysiin perustuva ja upeasti esitetty komedia on Suomessa niin harvinaista herkkua, että sitä lähtee hakeman matkojenkin päästä.

Harmittaa, että työelämän huononemisesta kertovan trilogian toinen osa, Euroopan taivaan alla, jäi meikäläiseltä näkemättä.