Jumala on kauneus

aajumala_on131_sized.JPG

Taisto Reimaluodon taiteilija Vilho Lampena ja taiteilijan itsestään vesurilla maalama ”omakuva”. Kristian Smedsin teatterissa käden taidot muuttuvat hetkessä uskonnolliseksi symboliksi. Kuva Kansallisteatteri/Miska Reimaluoto

Kansallisteatterin Jumala on kauneus näytelmässä Kristian Smeds palaa itselleen ilmeisen läheisen ja tärkeän tekstin pariin. Kantaesityksen hän dramatisoi ja ohjasi Paavo Rintalan kirjasta Teatteri Takomomme vuonna 2000.

Haastattelussa Smeds on kertonut, että hän halusi nähdä miten esitys ja sen esittäjät ovat muuttuneet ajan kuluessa. Katsojan kannalta yhtä kiinnostava on tietenkin se, miten Smeds itse on muuttunut taiteilijana?

On se. Substanssia on tullut lisää siis näytelmän sanojen mukaan ”eh” saatanasti.

Taiteilijana Smeds etsii toki yhä sitä kauneuden valtakuntaa. Samalla esitykseen on tullut mukaan iso annos itseironiaa. Tosin Smeds ei ole koskaan ollut ainakaan ohjaajana mikään totinen torvensoittaja.

Smeds ei varmaan sattumalta tarttunut aikoinaan Rintalan taiteilija Vilho Lammesta kirjoittamaan kirjaan. Ohjaajana ja dramaturgina huikean visuaalisesta Smedsistä olisi varmasti tullut myös eturivin kuvataiteilija, jos hän olisi nuorena valinnut toisen tien itsensä ilmaisemiseen.

Teatterin tekijänä Smeds on noussut palvotun gurun asemaan. Luulen että tästä asemasta lähtee myös uustulkinnan tavaton itseironisuus.

Uudessa ohjauksessa esitykseen on tullut myös lisää pituutta. Uusia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, mutta taukoja hiljaisuutta sitäkin enemmän.

Ehkä hiljaisuus on juuri se kaikkein vaikuttavin elementti tässä uudessa tulkinnassa. Hiljaisuudessa on jotakin äärettömän suurta, kaunista ja myös lopullista. Se suuri hiljaisuus odottaa meitä jokaista. Elämän kauneus perustuu juuri sen rajallisuuteen. Myös siksi kauneus on Jumala.

Jumala on kauneus on tietenkin myös taiteellinen antiteesi sille muodikkaalle ja nopearytmiselle, elokuvan ilmaisua jäljittelevälle tyylille, jota Smeds itsekin käyttää omalla jäljittelemättömällä tavallaan Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa.

Uutta Takomon esitykseen verrattuna on musiikki ja äänet, joita Smeds käyttää taitavasti. Esimerkiksi talvikohtaus, jossa Katja Kukkola tulkitsee talvista maisemaa pakkasessa värjöttelevine haapoineen maalaavaa Vilho Lampea. Kohtaus on huikean kaunis.

Sanotaan, että kertanne rutina on parempi kuin ainainen kitinä. Näytelmän Vilho Lampi todistaa meille katsojille jo heti tarinan alussa, että ihmisen kohtalo on kuitenkin tulla hulluksi vähitellen. Nuoruuden ahdistus ei vähene iän myötä, vaan tietoisuuden kasvaessa se yltyy vihlovaksi kivuksi.

Se on se painava risti, jonka jokainen syvästi tunteva ja ymmärtävä ihminen joutuu kantamaan hamaan hautaan tai varhaiseen dementoitumiseen asti.

Smedsin ohjauksessa tämä elämäntuska purkaantuu kiihkeänä toimintana, aggressiona. Kirves ja vesuri heiluvat.

Samaa tehtävää palvelee tietenkin esityksen rujo kieli. Uskon, että Smedsin käyttämällä kielellä on myös muita tätäkin tärkeämpiä merkityksiä. Suomen kielen rumat sanat antavat samanlaista perspektiiviä pohjanmaan ”aakeille laakeille” kuin sinne rakennetut rumat talot ja rujot ihmisetkin. Samaa tarkoitusta palvelevat tietenkin myös esityksen lainaukset populaarikulttuurista.

Sitä paitsi suomen kielen perkele on kaikessa rujoudessaan suorastaan täydellisen kaunis sana. Sen voimalla hiihtää vaikka Pariisiin asti.

Smeds on taiteilijan ideatykki, jonka luovuutta on tullut vuosien mittaan seurattua kateuden sekaisella ihailulla. Kuitenkin Kansallisteatterin vierailu Lappeenrannassa oli esitys, jossa tulee minusta hyvin esiin Smedsin suurin vahvuus.

Smedsin kaltainen lahjakkuus kerää ympärilleen varmasti kuin helposti muita lahjakkaita ihmisiä. Kansallisteatterin esityksessä mukana ovat muusikkoina Juha Menna, joka on käsiohjelman mukaan paitsi muusikko, myös kuvataiteilija ja maileri, Tuomo Kuurre, jazzavaruusmies ja Tuomas Rinta-Panttila, näyttelijä, itse oppinut musiikintekijä ja sokerileipuri.

Smedsillä on kyky saada nämä ihmiset toimimaan yhdessä. Hänen ohjauksensa eivät ole suuren ohjaajaneron luovuuden purkauksia, vaan produktiossa mukana olevan ryhmän taidetta.

Luultavasti tyypillistä Smedsiä nähtiin livenä Lappeenrannan kaupunginteatterissa joskus Woyzeckin ensi-illan jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.
Smeds ei ollut tuossa tilaisuudessa lainkaan kiinnostunut puhumaan itsestään ja omasta työstään, vaan johdatteli yleisön ja paikalla olevat teatterin tekijät puhumaan siitä, miten Lappeenrannan teatteri löytää jatkossa yleisönsä ja menestyy.

Kansallisteatterin vierailussa tämä Smedsin lahjakkuus tuli korostetusti esille. Jumala on kauneus on muodoltaan viidelle näyttelijälle kirjoitettu monologi. Kaikki seisovat esityksen Vilho Lammen takana yhtenä miehenä ja naisena.

Näyttelijät Tarja Heinula, Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Katja Kukkola ja Tomi Rikkola ovat tulleet tutuiksi monista Smedsin Teatteri Takomon kanssa toteuttamista produktioista. Esimerkiksi Reimaluodon upeasta roolisuorituksesta Takomon Vanja enossa on jäänyt pysyvä muistijälki jonnekin alitajuntaan.

Nämä 60-luvulla ja 70-luvun alussa syntyneet näyttelijät ovat nyt ehtineet keski-ikään tai ainakin tämän matalan majan synkkään eteiseen.
Tunnelma on tietenkin jollakin tavalla erilainen, mutta jos heidän tulkintansa raikkaudesta 10 vuotta sitten on jotakin jäänyt pois, syvyyttä esitykseen on tullut sitäkin enemmän.

Jumala on kauneus on esitys, joka näppäillee ihmismielen herkimpiä kieliä. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa järjestetään tänään tiistaina vielä toinen vierailunäytös. Menkää ihmeessä katsomaan.
Paavo Rintala on kirjoittanut kirjansa esipuheeseen, toteamuksen, että hänen kirjansa ei ole taiteilija Vilho Lammen elämänkerta, vaan romaani kauneuden kokemisesta. Sitä samaa on Kansallisteatterin esitys. Se on teatteria ja taidetta oikein suurella t:llä.

Punainen viiva on täysosuma

Lappeenrannan kaupunginteatterin Punainen viiva täyttää kaikki ennakko-odotukset. Se on upea esitys. Luukkonen on tuonut Kiannon tarinan nykyaikaan. Lopputulos on antiutopia, joka vaatii meitä ajattelemaan.

Nuori Juha Luukkonen soittaa Lappeenrannan kaupunginteatterissa hälytyskelloja ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta.Punainen viiva osuu suoraan ajan hermoon. Näyttämöllä otellaan narukehässä ja myös katsoja ottaa komeasti lukua viimeistään väliaikaa seuraavan huikean irrottelun aikana.

Luukkosen dramatisointi ja ohjaus Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta on ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Esitys on erittäin kekseliästä, älykästä ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauskaa teatteria.

Teatteri on yhteisön taidetta, kuten Luukkonen käsiohjelmassa korostaa, ja tässä esityksessä tämä yhteisö näyttää voimansa. Luukkonen on selvästi ohjaaja, joka saa näyttelijöistä heidän parhaat kykynsä esiin.

Esityksessä mukana olevat kaupunginteatterin näyttelijät ja teatterin harrastajat näyttelevät kuin hurmiossa. Monet näytelmän kohtauksista ovat huikean hyviä. Esimerkiksi Anne Niilola tekee aivan uskomattoman roolityön näytelmän karaokebaarin seremoniamestarina. Oli myös ilo katsella, miten vanhat konkarit Marjatta Linna ja Reijo Kanerva syttyvät ja nuortuvat parhaimpaansa, kun siihen on aihetta.

Oleellisinta tietenkin on, että Luukkonen haasta yleisönsä ajattelemaan. Vaikka ei jakaisikaan ohjaajan haastavan pessimististä tulevaisuuden visiota, Punainen viiva ei taatusti jätä kylmäksi. Sen teemoihin on pakko ottaa kantaa.

Ihan oikea keskustelun paikka on esimerkiksi esityksen suhde väkivaltaan.

Tähän kysymyksenasetteluun liittyy tietenkin suuria eettisiä pulmia. Me tiedämme, että jo nyt kokonaisia valtioita on sortunut anarkiaan, jossa pätee vain vahvimman laki. Hyvä kysymys kuuluu, oikeuttaako tieto siitä, että näin voi käydä myös meillä, ihmisiä tarttumaan oman käden oikeuteen jo nyt?

Nyt ryskyin murtuu pakkovalta. Näin laulettiin viime vuosisadan alun työväenlaulussa. Venäjällä bolševikit myös mursivat pakkovallan ja toverit Vladimir Iljitš Lenin ja Josif Stalin pystyttivät sen tilalle hirmuvallan jonka veroista saa historiasta hakea.

Taiteilijalla ei ole mitään tulkintaetuoikeutta omiin teoksiinsa eikä mitään mahdollisuutta myöskään kontrolloida sitä, miten heidän teoksiaan tulkitaan. Siksi viha on aina hyvin vaikea aihe.

Luonto iskee takaisin, se on varma. Maailmankaikkeudessa ihmistä ei tarvitse eikä kaipaa kukaan muu kuin ihminen itse. Toisaalta todellisessa maailmassa karhu harvoin hyökkää edes provosoituna. Ihminen on tässäkin suhteessa toista maata.

Tavallinen ihminen hallitsee hyvin korkeintaan yhden näkökulman ympäröivään maailmaan. Valtaosa hyvin kompleksista todellisuudesta, siitä todellisesta maailmasta, joka päivittäin vaikuttaa meidän elämäämme, jää meidän havainto ja kokemuspiirimme ulkopuolelle.

Luukkosen Punaisessa viivassa tämä suomalaisen mytologian keskeinen hahmo, karhu puhuu Pentti Linkolan suulla. Ei Linkolakaan toki ole mikään puolueeton tarkkailija. Hän on ideologi, jonka sanoman voisi kaiketi luokitella lähinnä ekofasismiksi. Linkolalle ei riitä, että luonto itse korjaa oman suuren erehdyksensä pois päiväjärjestyksestä, vaan ihmisten pitää osallistua talkoisiin.

Linkola on tietenkin oikeassa siinä, että utopia ei ole demokratian vaihtoehtoa. Todellisessa maailmassa demokratian vaihtoehtoja ovat hirmuvalta ja anarkia. Molemmat tarkoittavat tappamista. Verikekkerit alkavat kohta, kun ihmiset joutuvat taistelemaan hupenevista resursseista.

Minunlaiseni vanhat opportunistit pitävät kuitenkin peukkua ihmiskunnalle. Ihminen on kekseliäs eläin. Umpikuja, johon olemme juuri nyt ajautumassa, näyttää toki toivottomalta, mutta me uskomme vasten parempaa tietoakin, että vielä keksitään jokin vippaskonsti, jolla tästäkin kiipelistä selvitään.

Että sen sortin solisaliratteja tässä ollaan.

Vaikeaa se kuitenkin on. Osakeyhtiöllä ei ole mitään muuta velvollisuutta kuin tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkailleen. Näin kuuluu vallitseva talouden ja politiikan mantra tällä hetkellä ja sama moraali vallitsee myös yksilötasolla. Yksilön ainoa velvollisuus on saman logiikan mukaisesti maksimoida joka tilanteessa oma hyötynsä.

Eikä tämä ole mikään vitsi, vaan taloustiede nojaa koko arvovallallaan tähän yksinkertaiseen perusolettamukseen.

Pulma on vain siinä, että sen paremmin monikansallinen suuryritys kuin kukaan meistä tavallisista ihmistäkään ei tiedä, miten temppu tehdään. Kvartaalitaloudessa kukaan ei edes aavista, miten maailma makaa esimerkiksi kymmenen vuoden päätä.

Eikä tätä tieto kyllä ollut kenelläkään suunnitelmataloudessakaan.

Näyttämöllä paljon tilaa saa siis Pentti Linkola. Käsiohjelmassa puhuu haastattelun muotoon puetussa jutussa puolestaan humaani ja maailman tilasta äärimmäisen huolestunut ohjaaja, joka soittaa tarmokkaasti hätäkelloja varoittaakseen lähestyvästä tuhotulvasta.

Luukkosella on siis hyvin paljon hyvin painavaa sanottavaa. Näytelmässä on mukana oikea maailmanlopun meininki. Luukkosen kyvyistä ohjaajana kertoo jotakin se, että esitys nousee komeasti lentoon, vaikka se on näin tavattoman raskaasti lastattu. Se pitää katsojansa pihdeissään alusta loppuun asti.

Punainen viiva on ehdottomasti parasta, mitä kaupunginteatteri on tarjonnut vuosiin. Itse olen kokenut jonkin teatteriesityksen yhtä voimakkaasti Lappeenrannassa viimeksi silloin kun paviaani ratsasti leijonalla Linnoituksen väliaikaisissa tiloissa. Kari Paukkusen kaudesta taitaa olla jo kohta 30 vuotta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden johtajan Jari Juutisen kausi alkaa siis enemmän kuin lupaavasti. Jo Juutisen itsensä ohjaama Woyzeck oli nautittava teatteriesitys ja Luukkosen Punainen viiva on taiteellinen täysosuma. Jos olet vieraantunut Lappeenrannan kaupunginteatterista koettuasi pettymyksen toisensa jälkeen, niin nyt on korkea aika uudistaa tuttavuus tämän mainion teatterin kanssa.

Ainakin minä olen yhä haltioissani.  

Puhdistus

Nuoren Sofi Oksasen esikoisnäytelmä Puhdistus on hämmästyttävän, suorastaan hämmentävän kypsä ja eheä teos.
Oksasen terävä äly leikkaa kuin partaveitsi. Kansakuntien kokemat katastrofit ovat tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonien yksilöiden tragedioita. Viron lähihistoriaan sijoitetulla tarinallaan Oksanen kertoo jotakin oleellista meistä ihmisistä yleensä.
Oksasen tekstissä riittää ulottuvuuksia. Myös hänen käyttämänsä symbolit ovat puhuttelevia. Oksasen näytelmässä on mukana todella paljon oikean klassikon aineksia.
Minua hämmästytti, miten hyvin Oksanen ymmärtää luomiensa roolihenkilöiden vaikuttimia. Ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti hyviä tai palhoja. Poikkeuksellisissa olosuhteissa selviytyjät joutuvat turvautumaan myös oman vakaumuksensa vastaisiin keinoihin.
Näytelmän käsiohjelmassa Oksanen käyttää voimakkaan puheenvuoron raiskausta vastaan. Sodassa raiskausta käytetään yhä aseena ja se on varmasti yksi kauheimmista kidutuksen muodoista, mitä kuvitella saattaa. Raiskaus jättää uhriinsa pysyvät psyykkiset vammat, jotka voivat periytyä vielä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.
Toisen maailmansodan vaiettuihin salaisuuksiin kuuluu se, että edetessään Keski-Eurooppaan ja Saksaan Puna-armeija käytti raiskausta aivan systemaattisesti valloitettujen maiden alistamiseen. Tappakaa ja raiskatkaa kuului sotapropagandan tekijöiden huuto tuolloin Neuvostoliitossa.
Nämä rikokset ihmisyyttä vastaan ovat yhä lähes käsittelemättä. Kansallisteatteri vieraili Puhdistuksen kanssa Tallinnassa lokakuussa ja siellä Eestin Draamateaterin johtajat Priit Pedajas ja Rein Oja myönsivät, että näytelmän tapahtumista on Virossa vielä niin monta totuutta, ettei kyseistä näytelmää vielä voi kirjoittaa siellä.
Oksasen näytelmä on tavallaan psykologinen trilleri, jonka juoni paljastetaan yleisölle vähitellen. Se on kuin sipuli, jota kuoriessa itkettää yhä enemmän ja enemmän. Tarinan juonta ei siksi ole syytä tässä kertoa.
En tiedä, miten paljon Oksasen tekstiä on pitänyt sovittaa näyttämölle, mutta lopputulos on joka tapauksessa aivan erinomainen. Ohjaaja Mika Myllyaho saa kahdella eri aikatasolla liikkuvan tarinan elämään näyttämöllä.
Vanha rouva Tea Ista vangitsee katsojan mielenkiinnon jo pelkällä läsnäolollaan. Myös muut roolisuoritukset ovat enemmän kuin hyviä.
Tavallaan Oksasen kirjoittama tarina on kuitenkin niin vahva, että se jättää jopa näyttelijät varjoonsa. Hän ottaa näytelmässään voimakkaasti kantaa esimerkiksi kaikkialla rehottavaa seksiteollisuutta vastaan.
Pornosta tulee näytelmässä symboli sille moraaliselle rappiolle, johon 70 vuotta kestänyt neuvostovalta johti. Mutta onko alistavan katseen hirmuvalta kadonnut maailmasta mihinkään? Onko meillä oikeutta tuntea moraalista ja eettistä ylenkatsetta niitä kohtaan, joiden on ollut pakkoa selviytyä täysin mahdottomissa olosuhteissa?
Hyviä kysymyksiä riittää.
Kustantajan mukaan Oksasen Stalinin lehmät on vahvasti feministien esikoisromaani. Kirjan nimi on tarttunut jo aikaisemmin mieleen. Nyt aion myös hankkia kirjan käsiini ja lukea sen.
Ainakin Puhdistus on nuoren ihmisen esikoisnäytelmäksi aivan uskomaton saavutus.

Onnea Mikko

Pikkuveli täytti keskiviikkona 50 vuotta. Poika ihmetteli asiaa itsekin Radio Suomen haastattelussa. Mihin nuo kaikki vuodet ovat oikein menneet?
Vasta eilenhän tuo sama kölvi rämpytti sähkökitaraa ja piti meitä parikymppisiä epäilyttävän vanhoina ja kaikkia kolmekymppisiä jo toivottomina tapauksina.
Syntymäpäiväjuhlat Tavastialla Helsingissä olivat hulppeat. Kutsuvieraslistassa oli noin 400 nimeä ja kutsumattomia vieraita oli niin paljon kuin tupaan suinkin vain sopi.
Juhlissa esiintyvät kaikki Mikon entiset bändit U-Bayou (tuttavallisemmin Juupa juu), Organ, Freud Marx Engels & Jung ja tietenkin Eppu Normaali.
Hauskaa oli. Korvissa humisee vieläkin, eikä kysymys ole pelkästään krapulasta.
Parhaiten korvaan tarttui kuitenkin tuo edellä mainittu haastattelu. Pikkuveli väitti, ettei ihmisen musiikkimaku kehity, se voi korkeintaan laajentua. Lapsuuden ja nuoruuden musiikki on ihmiselle kuin äidinkieli. Siinä on parhaiten kotonaan.
Mikko työskenteli pitkään Maailmanmusiikin keskuksessa. Hän on käynyt useita kertoja muun muassa Afrikassa, joka on meidän kaikkien alkukoti ja siis myös kaiken inhimillisen musiikin ensimmäinen esityspaikka.
Jotenkin näin se menee. Yhden kylän nuotiopiiri on ehtinyt tässä välillä laajentua maapallon kokoiseksi, fanien määrä määrättömäksi ja bändien keikkapalkkiot tähtitieteellisiksi, mutta hyvän meiningin peruselementit ovat pysyneet ennallaan.
Kyllä pikkuveli tietää. Tämä teorianpoikanen antaa varmasti paljon ajattelemisen aihetta esimerkiksi niille, jotka ihmettelevät minne klassisen musiikin yleisö on oikein kadonnut esimerkiksi Sibelius Akatemian resitaalikonserteista.
Mikon huumorille on ominaista lempeä sarkasmi. Se näkyy hyvin esimerkiksi hänen sanoituksissaan. Voikilon aravayksiössä oppii pian rakastamaan jopa sitä tulevaakin koppia, jossa pehmusteita löytyy enää pohjasta.
Irvikissan virnuilun takana piilottelee kuitenkin pesunkestävä idealisti. Mikko lähti opiskelemaan biologiaa, koska hän halusi pelastaa maailman.
Minä pyrin aikanani samaan päämäärään opiskelemalla Tampereen yliopistossa sosiaalipolitiikkaa ja valmistumalla aikanani sosiaalitantaksi, öh eli siis yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi.
Tänään me molemmat olemme todennäköisesti sitä mieltä, että olisi pitänyt opiskella sittenkin insinööriksi. Maailman voivat pelastaa vain he, joka ovat viimeiset parisataa vuotta pedanneet sen pikaista loppua.
Meitä veljeksiä yhdistää ehkä myös se, että kumpikin on tehnyt vain muutaman kuukauden sitä työtä, johon kallis yliopistokoulutus tähtäsi.
Minusta tuli lopulta uutissuoleen uutta täytettä graafisen alan makkaratehtaassa työkseen tunkeva vaihetyöläinen. Mikon vuoden ovat kuluneet erilaisissa projekteissa, joista erilaiset bändit ja työskentely niiden kanssa ovat olleet vain osa kokonaisuutta.
Helsingin Sanomien haastattelussa Mikko arveli, että hänen seuraava projektinsa on jälleen Organ.
Ainakin syntymäpäiväjuhlien mieleenpainuvin biisi oli Mikon 80-luvun alussa sanoittama Kärpästen juhlat. Livenä kuultuna tässä biisissä on oikeaa maailmanlopun meininkiä.
Nasan käynnistämä SETI-hanke on etsinyt merkkejä älyllisestä elämästä muualla avaruudessa kohta 20 vuotta. Terkkuja ei ole tullut vielä mistään suunnasta.
Avaruuden mykkyys on herättänyt myös huolestuneita kysymyksiä. Miksei naapureista ole kuulunut mitään?
Avaruus on toki todella suuri tila, niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Naapureihin ei välttämättä törmää ihan heti, vaikka heitä olisi paljonkin.
Samaan kysymykseen on kuitenkin myös toinen, hyvin ilmeinen vastus. Ainakin fossiilisten polttoaineiden massiiviseen käyttöön perustuvat sivilisaatiot ovat kovin lyhytikäisiä. Avaruuden mittakaavassa muutama vuosisata on kovin mitätön aika edes lähimpien naapureiden etsimiseen.
Siitä huolimatta, onnea pikkuveli. Kärpästen juhlat kertoo, ettei pessimismi suinkaan ole meidän vanhojen pierujen helmasynti. Päinvastoin, kun aivojen verisuonet alkavat pikkuhiljaa kalkkeutua ja ymmärrys vähitellen hämärtyä, elämänilokin irtoaa entistä helpommin.
Tämä on elämän ehdottomasti parasta aikaa. Todella upeeta!