Niskavuoren Heta

Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö
Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö

Koreografi Netta Salonsaari laittaa näyttelijöiden hippulat vinkumaan jo avauskohtauksessa. Tanner tömisee ja hiekka pölisee, kun Niskavuoressa vietetään Niskavuoren Hetan ja Akusti Harjulan häitä.

Tarina lähtee juoksuaskelista huolimatta liikkeelle hitaasti, mikä on ihan oikein, koska Hella Wuolijoen tarina on sijoitettu Hämeen sydänmaille. Akusti ei ole mikä tahansa renkipoika, vaan trenkipoika. Itä-Uudenmaan ruotsinkielisten kartanonherojen dräng ääntyy juuri näin hämäläisittäin.

Ohjaaja Lija Fischer on sovittanut Wuolijoen klassikosta farssin, jossa keskeisenä tehokeinona käytetään liioittelua. Ratkaisu toimii. Vahva tyypittely ja esityksessä käytetyt tinttamareskit vievät katsojan eurooppalaisen teatterin juurille. Commedia dell’arte on varmaan juuri se käsite, jota yritin kaivaa muistini pohjalta koko esityksen ajan.

Wuolijoen triangelidraama ei kovin hyvin istu meidän aikaamme. Tai no, miksei sittenkin. Todella eteensä katsova ja älykäs nuori nainen toki nai vuonna 2012 mieluummin köyhän miehen, jossa on potentiaalia, kuin rikkaan pölvästin.

Toki tämän päivän maailmakin on täynnä näytelmän osattomiksi jääviä siipirikkoja, mutta osattomuuden syynä ei ole yhteiskunnan liian tiukka moraalikoodi, vaan sen puute. Psykologisen hivutuksen ja aivopesun ammattilaiset saavat iskeä kyntensä lapsiin heti, kun oppivat konttaamaan ja katsomaan televisiota.

Vuonna 1950 ilmestynyt Niskavuoren Heta poikkeaa tematiikaltaan Wuolijoen ennen sotia kirjoittamista Niskavuori-näytelmistä.  Kun Niskavuoresta siirrytään Muumäkeen, siirrytään samalla vahvojen naisten maailmasta vahvojen miesten maailmaan. Omassa sovituksessaan Fischer tekee Akustista oikean alkiolaisen supersankarin, joka neuvokkuudellaan ja uutteruudellaan yhdistää sisällissodan jakaman kansan.

Tässä näytelmässä kepulaisuus rulettaa.

Ehkä koko tarinan kiinnostavin kysymys on, miten paljon Niskavuoren Hetan hahmossa on Hella Wuolijokea. Wuolijoki oli kansainvälinen hahmo juntti Suomessa, menestyvä liikenainen, sahabisneksellä rikastunut metsäteollisuuskapitalisti, sodan jälkeen kommunisteja edustaneen SKDL:n kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.

Epäilen vahvasti, että Niskavuoren Heta on tarinana saanut koomisen perusvireensä kirjoittajan itseironiasta.  Ylpeiden, päänsä pystyssä pitävien naisten Niskavuorelta on sotien jälkeen siirrytty tässä naisasiassa jonkinlaiselle Kyöpelinvuorelle. Suomea on rakennettu kahden mahtavan tunteen voimalla. Toinen niistä on häpeä ja toinen kateus. Se rakkaus on aina jossain toisaalla.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo siirtäneensä näytelmän tapahtumat nykyaikaan.  Tässä hän puhuu puuta heinää.

Vaikka Wuolijoen näytelmässä tynnyrinalat muuttuvat hehtaareiksi ja Fischerin sovituksessa markat euroiksi, on itse tarina tiukasti kiinni turpeessa. Tätä ei muuksi muuta edes se, että samaisen käsiohjelman mukaan esityksen nuorilla näyttelijöillä ei ole henkilökohtaisesti mitään kosketuspintaa tarinan kuvaamaan maailmaan.

 

Fischer on myös itse lavastanut esityksen, ja kun katsoin hänen näyttämölle kehittämiään laatikkoleikkejä, jäin ihmettelemään, miksi tämä nuori nainen valitsi aikanaan opinahjokseen juuri Teatterikorkeakoulun, eikä mennyt opiskelemaan esimerkiksi Helsingin yliopistoon teoreettista fysiikka tai jotain vastaavaa rakettitiedettä.

No älykkäästi tehtyä ja lempeällä ironialla maustettua teatteria on ilo seurata.

Näyttelijät selviävät hengästyttävistä rooleistaan mainiosti. Esimerkiksi Pauliina Palon laaja-alainen repertuaari pääsee tämän näytelmän lukuisissa rooleissa oikeuksiinsa.

Parvekejumalat

 

Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC
Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC by Soppakanuuna

Pidin aikoinaan kovasti nuoren Anja Kaurasen esikoiskirjasta Sonja O. kävi täällä. Sen jälkeen Anja Snellmanin romaanit ovat joutuneet siihen loputtoman pitkään jonoon, jossa vuoroaan odottavat ne kirjat, jotka ehdottomasti pitää joskus lukea.

Vuosien varrella Snellman on hionut lauseensa lähelle täydellistä. Äänikirjana Snellmanin teksti elää ja hengittää, eikä nautintoa ainakaan vähennä se, että näyttelijä Elsa Saisio on loistava lukija. Snellmanin oman lukijanäytteen löydät tästä linkistä.

Esittävässä taiteessa tie kohti virtuositeettia kulkee kymmenientuhansien harjoitustuntien kautta. Kirjoittamiseen pätee varmasti sama, mutta välillä tuntuu, että kirjailijan korvien välissä sijaitsevan ajattelulihas jäykistyy helposti maitohapoille. Muoto menee sisällön edelle.

Aikaisemmin tässä blogissa repostelemani Jari Tervon kirja Layla vaikutti minusta enemmän tuotteelta kuin tarinalta. Snellmanin Parvekejumalat epäilytti vielä enemmän ehkä siksi, että Snellman on vielä Tervoakin taitavampi kirjoittaja.

Molemmat päästävät lukijan kovin helpolla.

Aidosti moniäänisen romaanin kirjoittaminen on hyvin haastava, tai oikeastaan liki mahdoton tehtävä. Toki monet maailmankirjallisuuden suurista nimistä ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat aidosti polyfonisia.

Ongelman ydin taitaakin olla siinä, että lukijat, jotka pystyvät samaistumaan yhtä intensiivisesti moniäänisen romaanin henkilöihin kuin näiden maailmanluokan romaanien kirjoittajat, ovat keräilyharvinaisuuksia.

Myös kirjallisuuden markkinoilla ihmiset äänestävät lompakoillaan ja näissä vaaleissa meillä parantumattomilla ääliöillä on takanamme aina muhkea enemmistö. Juoppohullun päiväkirjojen sadattuhannet ostajat eivät voi mitenkään olla väärässä.

En tunne henkilökohtaisesti yhtään somalitaustaista maahanmuuttajaa. Myös muslimit ovat minulle henkilökohtaisella tasolla täysin kirjoittamaton lehti. Eikä ystäväpiiriini taida kuulua yhtään tosiuskovaista kristittyäkään. Sellaista se on, kun on syntynyt jumalattomaksi luterilaiseksi.

Snellman kuvaat teemojaan kahden eri kehitystarinan kautta. Anis on äärikonservatiivisessa maahanmuuttajaperheessä elävä kympin tyttö ja Zahra ääriliberaalissa suomalaisessa taiteilijakodissa kasvanut itseään viiltelevä nuori nainen, joka hakee mielentyyneyttä kääntymällä islamiin.

Molempiin henkilöhahmoihin on helppo samaistua. Silti Snellmanin romaanin rakenne on kovin kirjallinen. Huolella mietityt rakenteet paistavat näkyvät tarinan alta.

Todellisuus on tietenkin aina tarua ihmeellisempää. Paitsi ihmeellistä, todellisuus on myös usein nukkavierua ja pitkäpiimäistä. Aika on selvästi vaikeasti hallittava elementti myös kirjallisuudessa.

Hyvässä tarinassa elämä ei ole kipeä maraton, vaan räväkkä 110 metrin aitajuoksu.  

Miehet ovat suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoissa todella kummallisia otuksia kautta linjan etnisestä taustastaan riippumatta, eikä Snellman kirjoittajana edusta tässä suhteessa mitään poikkeusta. Se ei ole sinänsä kummalista, koska miehet ovat kohtuullisen outoja otuksia myös useiden suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoissa.

Voima-lehden kolumnissa Hanna Kuusela ampuu Snellmanin romaania alas kovilla tilastofaktoilla.

Tai oikeammin Kuuselan kiukun kohteena ovat kirjallisuuskriitikot, jotka ovat lukeneet Snellmanin fiktiivistä romaania kuin pamflettia.

Tässä Kuuselan kritiikki myös osuu maaliinsa. En kuitenkaan olisi valmis käyttämään ainakaan vielä kulturalismia kirosanana ja nyt jo edesmennyttä Samuel P. Huntingtonia tämän paholaisopin ylipappina ja pyhimyksenä.

Ihminen on laumaeläin. Se on fakta, jota ei voi muuksi muuttaa sen paremmin filosofisella kuin uskonnollisella saivartelulla.

Tavat ja uskomukset, joihin me kasvamme elämämme kahden ensimmäisen vuosikymmen aikana, ovat hyvin pysyviä. Niistä jää niin vahva muistijälki, ettei se lähde meistä kuin psykoanalyysiksi kutsutulla aivopesulla, jos silläkään.

Snellman lähtee yksilöstä, Kuusela yleisestä. Molemmat lähestymistavat ovat hankalia, olisi sitten kysymys vaikka naisten pukeutumiskoodista.

Toisaalta ajattelu ja argumentointi vaativat tietynlaista taloudellisuutta. Suurin osa todellisuudesta pitää karsia pois, jos ylipäätään haluaa sanoa jotakin jostakin. Pelkistäminen on yksi ymmärtämisen reunaehdoista. Todellisuus on paitsi ihmeellinen, myös aina aivan järjettömän monimutkainen.

Ihmisen suuret aivot eivät kehittyneet evoluution myötä ratkaisemaan matematiikan ja fysiikan ongelmia, vaan niitä tarvittiin useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tämän päivän maailmassa vaatimustaso on tässä suhteessa noussut potenssiin siitä, mitä se oli esihistoriallisella ajalla. Siksi me joudumme usein turvautumaan vaistoihimme aivan samoin kuin muinaiset esi-isämme.

Järki ja tunteet ovat toki saman kolikon kaksi eri puolta. Paras lopputulos tässä arvanheitossa saadaan todennäköisesti, jos lantti jää syrjälleen pystyyn niin, että tulos on sekä kruuna että klaava. Mutta se on tietenkin harvinainen lopputulema.

Kuusela niputtaa kovin huolettomasti kakki Suomen somalitaustaiset ihmiset ja islamia uskontonaan harjoittavat ihmiset nippuun eli syyllistyy tavallaan samaan helmasyntiin, mistä hän kritiikissään syyttää Snellmania. Suomalaisten perhesurmien ja niin kutsutun kunniaväkivalan rinnastaminen on näppärä veto, mutta se vaatisi kyllä tuekseen vankkoja perusteluja.

Snellmanin romaani on fiktiota, kirjoittajan luovaan työhön perustuva taideteos. Lukijalla on siten myös täysi oikeus tulkita kirjaa, miten itse tahtoo.

Ärsyttävää voi tietenkin olla se, miten julkisuus, tässä tapauksessa ammatikseen näitä tulkintoja tekevät kirjallisuuskriitikot tekevät Snellmanista ”kaikkien alojen asiantuntijan”.

Minulle lukijana, tai oikeammin kuulijana riitti ilon aiheeksi hallittu muoto ja lähelle täydellisyyttä hiottu lause. Totuutena kukaan edes kohtuullisen täysijärkinen ihminen ei fiktiivistä romaania toki pidä.

Diktaattori

Sacha Baron Cohen ratsastaa jälleen elokuvassa Diktaattori. Kuva Filmikamari
Sacha Baron Cohen ratsastaa jälleen elokuvassa Diktaattori. Kuva Filmikamari

Juutalaistaustaisen brittikoomikko Sacha Baron Cohenin vitsit ovat törkeitä ja aika usein myös suorastaan törkeän hauskoja elokuvassa Diktaattori. Tapa jolla Larry Charles ohjaajana ja Cohen koomikkona tekevät elokuvan sketsejä käy vaikka komedian oppitunnista. Kehittelyt ja iskut osuvat kohdalleen.

Elokuvissa Borat ja Brüno Cohen haastattelee julkkiksia ja taviksia ja laitta meidän keskivertokansalaiset kiemurtelemaan myötähäpeästä. Pelkästään käsikirjoitettuun fiktioon perustuvat Diktaattorin pilkan maali on hieman toinen. Nyt tehdään rankaa satiiria länsimaisesta älymystöstä.

Elokuvasta kirjoitetut nyrpeät kritiikit myös todistavat, että pilkka on osunut täsmäohjuksen tarkkuudella kohteeseensa. Cohen ja hänen käsikirjoittajansa ovat salakuljettaneet Boratista ja Bünosta tutun myötähäpeän ikään kuin elokuvan ulkopuolelle, lehtien palstoille ja television elokuvakatsauksiin.

Pojilla on epäilemättä ollut hauskaa, kun he ovat lukeneet tästä ”tekeleestä” eri puolilla maailmaa kirjoitettuja arvosteluja.

Cohenin ja kumppaneiden hengentuote ei ole sattumalta samanniminen kuin Charles Chaplinin kuuluisa elokuva Diktaattori (The Great Dictator), jossa Chaplin pilkkaa juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä valtansa huipulla ollutta Hitleriä.

Chaplinin elokuva oli ja on parodian kaapuun puettu hätähuuto ennen näkemättömän hirvittävän sodan kynnyksellä. Sen ylevöittää Chaplinin oma puhe ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta elokuvan lopussa.

Cohenin Diktaattorissa Chaplinin humaani idealismi on vaihtunut nihilistiseksi satiiriksi. Asia tulee selväksi, kun Cohen diktaattori Aladeen hahmossa pitää oman palopuheensa, jossa hän perustelee, miksi diktatuuri on paljon parempi järjestelmä kuin demokratia.

Vain diktatuurissa yksi prosentti väestöstä voi omistaa 90 prosenttia kaikesta omaisuudesta ja vain diktatuurissa voi jättää suuren osan kansasta ilman kunnollista koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Kaikki Cohenin diktatuurin paremmuutta ylistävässä puheessa luettelemat tilastolliset faktat kuvaavat tietenkin Yhdysvaltojen kansantalouden ja yhteiskunnan tilaa.

Arabitaustaiset amerikkalaiset ovat loukkaantuneet elokuvasta ja varmaan ihan aiheellisesti. Pilkan kärki ei kuitenkaan osu tällä kertaa ihmisten sovinistisiin tai rasistisiin ennakkoluuloihin, vaan siihen kaksinaismoraaliin, johon meillä on ikävä tapa kääriä omatuntomme silloin, kun laiskuus, tyhmyys tai silkka raukkamaisuus käyvät totuuden edellä.

Jos tosiasiat eivät sovi kuvaan, joka meillä on maailmasta, sen pahempi tosiasioille. Vanha, reaalisosialismin oloissa syntynyt anekdootti sopii vähän turhankin hyvin kuvaamaan myös tämän päivän todellisuutta.

Cohen on jossakin haastattelussa kertonut saaneensa idean Aladeen hahmoon ja inspiraation koko elokuvaan Saddam Husseinin kirjoittamasta omaelämänkerrallisesta kirjasta The Zabibat and the King.

Arabikevät tuli varmaan myös elokuvan tekijöille yllätyksenä. Se on kuitenkin myös hyödynnetty laittamalla elokuvan alkuun Libyan kansannoususta kertovien uutisten inserttejä, joissa Barack Obama, Hillary Clinton ja Britannian pääministeri David Cameron lukevat lakia nyt jo edesmenneelle Muammar Gaddafille.

Taivalla leikkauksella Gaddafin nimi on jäänyt pois näistä uutispätkistä, ja katsoja voi hyvin kuvitella, miten Obama syyttää Cohenin Aladeeta ihmisoikeusrikoksista.

Arabimaita hallinneet hirmuhallitsijat ovat kaatuneet toinen toisensa jälkeen ja uusia on nousemassa tilalle. Myös Pohjois-Korean hirmuhallitsija King Jong-il, jolle elokuva heti sen alussa omistetaan, on vainaja. Menikö siis Cohenin ja kumppaneiden elokuvan ajoitus totaalisesti poskelleen?

No ei, vaikka todellisuus tietenkin tälläkin kertaa on kaikkea keksittyä ihmeellisempää.

Pitää kysyä mikä on edelleen maailman suurin, vaikutusvaltaisin ja ydinaseilla hampaisiin asti aseistautunut diktatuuri maailmassa? Iran? Ei tietenkään, vaan Kiina.

Ehkä terävimmillään Cohen ja kumppanit ovat elokuvassa sen yhdessä sivujuonteessa. Bobby Lee näyttelee kiinalaista suurlähettilästä Mr. Laota, joka kerää elokuvassa suihin ottoja amerikkalaisilta filmitähdiltä ja muilta silmäätekeviltä isokenkäisiltä ihan nöyryyttämismielessä.

Jos suomi oli Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina suomettunut, samalla tavalla nykyisin kaikki länsimaat näyttävät olevan rähmällään Kiinan edessä. Kiinan näkyvä arvosteleminen on tänään yhtä korrektia käytöstä länsimaissa kuin äänekäs piereskely julkisella paikalla.

Raha puhuu, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Kiinalla on tuhansien miljardien kassa riihikuivaa rahaa, ja tämän rahakasan edessä ihmisoikeuksista tai demokratiasta vaahtoavat tyypit ovat ihan turhia mulkunimijöitä.

Elokuvan huumori liikkuu todella usein navan alapuolella. Törkyhuumorin ymmärtämisessä suomalainen katsoja myös törmää kulttuurimuuriin.

Me emme aina tajua sitä, miten suuria tabuja alastomuus, seksuaalisuus ja ruumiineritteet yhä ovat angloamerikkalaisissa maissa. Ja vielä tiukemmin ne ovat tietenkin tabuja islamilaisissa maissa ja ortodoksisten juutalaisten keskuudessa.

Alatyyli ja poliittisesti täysin epäkorrekti vittuilu ovat osattomien tapoja kapinoida tekopyhää, kaksinaismoraalin ryvettämää eliittiä vastaan.

Kaikkien jatko-osien äiti

Promotheus on kuvattu antiutopialle sopivan tummasävyiseksi. Loput elokuvan valota katoavat 3D-laseihin. Noomi Rapace loistaa elokuvan pääroolissa. Kuva SF Films Oy
Promotheus on kuvattu antiutopialle sopivan tummasävyiseksi. Loput elokuvan valosta katoavat 3D-laseihin. Noomi Rapace loistaa elokuvan pääroolissa. Kuva SF Films Oy

Kuka minä ole ja mistä minä olen tullut?

Suurin osa meistä on ainakin jossain määrin kiinnostunut juuristaan. Enemmistö meistä haluaa jopa uskoa, että nämä juuret ulottuvat aina taivaisiin asti tavalla taikka toisella.

Raamatussa ihmisen on jumalan kuva. Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner androidi on ihmisen kuva ja tietenkin kohta kapinoimassa nyrkit pystyssä luojaansa vastaan.

Samaan tieteiselokuvien aateliin kuuluu myös Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja, scifi-elokuvien pelottelugenren mestariteos, joka herätti eloon itse kunkin alitajunnassa elävät hirviöt.

Sveitsiläisen Hans Rudolf Gigerin surrealistinen kuvataide, jota hän itse kutsuu biomekaaniseksi taiteeksi, teki elokuvayleisöön Alienin hirviöiden hahmoissa lähtemättömän vaikutuksen.

Sitä se keksi teettää.

Eikä huonoja leffoja ole myöskään Scottin Thelma and Louise tai Hannibal. Naisten ikuinen ystävyys ja ihmissyöntiä harrastava sarjamurhaaja ovat olleet aikanaan kovia juttuja ja ovat tietysti vieläkin.

Scottin uusi ohjaus Prometheus oli paha pettymys. Yli seitsemänkymppisessä mestariohjaajassa on edelleen ruutia, mutta Jon Spaihtsin ja Damon Lindelofin käsikirjoitus on tällä kertaa luvalla sanottuna aika löperö. Kaksikon kirjoittamassa tarinassa on yhtä paljon uskottavuutta kuin samasta aiheesta aikanaan meuhkanneen Erich von Dänikenin kirjoissa.

Dänniken on muuten edellä mainitun Gigerin maanmies eli kotoisin Sveitsistä. Mitähän mätää tuossa alppimassa oikein on?

Prometheus on nykyelokuvaksi hieman hidastempoinen. Ehkä siinä nostetaan tahdissa hattua toiselle, kaikessa pitkäpiimäisyydessään mestariteokseksi luokitellulle Stanley Kubrickin avaruusoopperalle.

Tieteiskirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva Arthur A. Clarke kirjoitti oman 2001: Avaruusseikkailunsa vuonna 1968 ja Scottin Prometheus-leffan käsikirjoittajakaksikko on pihistänyt Clarken tarinan juonen melkein sellaisenaan omaan käsikirjoitukseensa.

No eipä silti. Myös meidän kristittyjen jumalalla on Raamatun ollut mukaan samansuuntaisia suunnitelmia epäonnistuneena pitämänsä projektin lopettamisen suhteen.

Kun vanhat tarinat ovat näin hyviä, miksi vaivautua keksimään uusia. Sitä paisti aivan uusien tarinoiden keksiminen saattaa kaiken lisäksi olla jopa täysin mahdoton tehtävä.

Kultainen 60-luku oli länsimaissa edistysuskon aikaa. Jotenkin ymmärtää, että Clarken tarinassa ihmisillä on kuussa pysyviä tukikohtia vuonna 2001 ja ihmiskunta (lue amerikkalaiset) pystyvät tuosta vain polkaisemaan pystyyn retkikunnan, joka matkaa ydinkäyttöisellä avaruusaluksella Saturnukseen asti.

Todellisuudessa vuona 2012 kuu on edelleen miehittämättä ja lennoista Marssiin vasta haaveillaan. Tietotekniikan kehitys on tosin ylittänyt jopa Clarkin kuvitelmat, nykyisin tietokoneiden käyttäjien lisäksi myös tietovarastot voivat olla pilvessä, mutta edelleenkään ainakaan alan kirjallisuus ei tunne yhtään skitsofreniaan sairastunutta tietoverkkoa, vaikka maailmassa muuten piisaa hulluja ihan joka lähtöön.

Oli miten oli, olen takuu varma siitä, ettei kenelläkään kajahtaneella miljardöörillä ole varaa myöskään tämän vuosisadan loppupuolella kustantaa avaruusalusta, joka tuosta vain lentää liihottaa parissa vuodessa johonkin toiseen aurinkokuntaan.

Todellisten emävalveiden lasketteleminen kuuluu toki tieteistarinoiden luonteeseen.  Parhaat tarinat syntyvät juuri siitä, että reaalimaailman tosiasioita kierretään lahjakkaasti. Scifillä ja sen sisargenrellä fantasialla ei elokuvan maailmassa ole juuri mitään eroa.

Emävalheiden joukkoon lipsahtaneet pienet typeryydet kuitenkin yleensä tuhoavat illuusion tehokkaasti.

Ruotsalainen Noomi Rapace loistaa myös tässä elokuvassa. Tämä nainen on jotenkin niin luonnollinen ja luonteva, ihan oikealta ihmiseltä näyttävä ilmestys keskellä Hollywood spektaakkelia, että katsoja alkaa epäillä hänen tupsahtaneen elokuvaan jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.

Alfa Kentauri on muuten lähinnä omaa aurinkoamme sijaitseva toinen tähti. Matkaa sinne kertyy 4,4 valovuotta.

Varvastossuja ja läskipohjalenkkareita

Jostain syystä edes tanssi kukkien päällä tai pääkallonaamio eivät muutu kliseiksi Ken Main tanssissa. Kokonaisuus on hyvin vaikuttava. Kuva Tuuli Anne Parikka
Jostain syystä edes tanssi kukkien päällä tai pääkallonaamio eivät muutu kliseiksi Ken Main tanssissa. Kokonaisuus on hyvin vaikuttava. Kuva Tuuli Anne Parikka

Teatteria oppii ymmärtämään katsomalla ja opiskelemalla sitä. Tanssin estetiikan oppiminen on tietenkin vielä astetta vaikeampaa, koska tavallisesti tukena ei ole sanoin kerrottua tarinaa. Tarina ja siihen liitetyt merkitykset ja tunteet pitää oppia lukemaan liikkeistä, kehon kielestä.

Japanilaisten Kazuo Ohnon ja Hijikata Tatsumin 1950- ja 1960-luvuilla kehittämä buto on nykytanssin muoto, jota sen harrastajat harjoittelevat koko ikänsä.

Suomessa asuva japanilainen buto-tanssija ja –opettaja Ken Mai on Ohnon oppilas. Ken Main koreografia ”This human body is called a city with eleven gates” perustuu tekijän mukaan vanhoihin Veda-kijoihinUpanishadeihin”, jotka on uskomusten mukaan kirjoitettu 700 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Luultavasti Ken Main tanssin hienoudet menivät meikäläiseltä niin paljon yli hilseen, ettei ylimäärästä pöllähdystä tarvinnut esityksen jälkeenkään ravistella pois olkapäiltä. Kun ei tiedä, ei ymmärrä.

Vaikuttava esitys joka tapauksessa oli. Tanssin elekielen suhteen ummikon näkökulmasta kiinnostavinta oli Ken Main koreografia. Se on todennäköisesti tehty alun perinkin kolmelle tanssijalle ja Imatralla Ken Main kanssa tanssivat Kansallisbaletin Balettiopistossa opiskelevat Tiia Huuskonen ja Susanna Sell.

Huuskonen ja Sell tanssivat klassisen baletin sotisovassa, kärkitossuissa ja tyllihameissa. Ken Main esiintymisasuihin kuuluivat kureliivien ja satiinimekkojen lisäksi risaisiksi revityt tanssitrikoot ja noin kymmenen sentin paksuisilla pohjilla varustetut läskipohjalenkkarit.

Tämä ristiriita ei Ken Main koreografiassa ole koominen, vaan koskettava. Elämä on paitsi kummallista, usein myös lyyrisen kaunista. Syntymän ja kuoleman väliin mahtuu pitkä sarja liikkeitä, joista osa voi olla kulmittaan väkivaltaisia, osa taas silmiä hivelevän harmonisia.

Varvastossujen ja läskipohjalenkkareiden esteettinen ristiriita voi kertoa myös jotakin siitä, millainen on puto-tanssijoiden tavoitteleman luonnollisen liikkeen varpailleen nousseen klassisen baletin ero.  

Ihmisen syntymä on väkivaltainen ja kivulias prosessi. Kuolema palauttaa lopulta harmonian. Veda-kirjoitukset ovat ohjelmatietojen mukaan syvällistä filosofista pohdintaa siitä, kuinka sielu on kehon hallitsija yli syntymän, kuoleman ja kaiken meidän fyysisen ruumiimme epätäydellisyyden.

Tiedä häntä. Meikäläinen on hieman allerginen koko sielu sanalle. Sielusta puhuvat enää ne, joilla on muutenkin taipumus, joko lasketella työkseen teologis-filosofista luikuria, tai estetiikan kyseessä ollessa, postmodernia pötypuhetta.

Imatralla on joka tapauksessa loistava yleisö. Vaikka Ken Main esitys on erittäin vaativa, Teatteri Imatran Sali oli keskiviikkoiltana lähes täynnä. Esityksen jälkeen yleisö myös palkitsi ryhmän raikuvilla aplodeilla ja bravo-huudoilla.

Aloitus suoraan huipulta

Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka
Natalia Shamina, Maksim Isaev ja Pavel Semchenko Teatteri Imatran lauteilla. Kuva Tuuli Anne Parikka

Pietarilaisen AKHE Groupin White Cabin on hypnoottisen vaikuttava visuaalinen vyörytys, joka yksinkertaisesti vangitsee katsojan mielen ja kehon.

Ryhmä haastaa yleisönsä. Voidaanko vaikuttava esitys suunnata suoraan katsojan alitajuntaan? Syntyykö taideteoksen tekijän ja katsojan välille sanaton vuorovaikutusta tässä ja nyt? Esityksen jälkeen tekee mieli vastata kyllä! Kyllä voidaan!

AKHE Groupin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä oli upea kokemus. Se oli elämys, joka jää askarruttamaan mieltä ehkä jopa vuosiksi eteenpäin. Se oli jonkinlainen peruskokemus. Tämänvuotinen Mustan ja valkoisen teatterifestivaali ei olisi voinut enää komeammin alkaa. Nyt lähdettiin liikkeelle suoraan huipulta

Festivaalin käsiohjelmassa AKHE Groupin esitystä kuvataan kaaosteatteriksi. Se on ihan kuvaava käsite. Jos Imatralla olisi parhaillaan menossa kansainvälinen kuvataiteen näyttely, käsiohjelmassa puhuttaisiin varmasti performanssista.

Monien mielestä kuvataitteen ja teatterin ilmaisua yhdistävä performanssi on kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Sen juuret ovat joka tapauksessa kuvataiteessa ja performanssin tekijät ovat aloittaneen yleensä taiteilijauransa kuvataiteilijoina.  

AKHE Group on perustettu jo vuonna 1989, siis ennen Neuvostoliiton lopullista kaatumista. Ryhmä julistautui jo tuolloin riippumattomaksi, eikä ilmiselvästi ole kumartanut auktoriteetteja sen jälkeenkään.  Ainakin Imatralla esitetty White Cabin on tinkimätön esitys, jota eivät kahlitse edes esittävän taiteen (lue teatterin) kirjoittamattomat säännöt.

Teatterin kielellä White Cabin on mustanpuhuva komedia viininhuuruisesta taiteilijaelämästä. Kuvataiteen tulkitsijana katsojalla on myös täysi vapaus nähdä esitystä kannanotoksi. Esityksen alussa nainen (Natalia Shamina) ristiinnaulitaan noin symbolisessa mielessä tai itse asiassa suorastaan pelottavan konkreettisestikin ja vähän myöhemmin hänet jätetään yksin vääntämään kättä naisia yhteiskunnassa sortavien rakenteiden kanssa.

Venäjällä riittää juoppoja miehiä ja heissä riittää yhdelle jos toisellekin naiselle ristiä kannettavaksi.

Ei siis hme, jos tarinan ja kuvan symbolinen nainen lopulta kylpee maidossa puhdistuakseen ja vapautuakseen tästä kaikesta.

Mutta ei siinä tietenkään kaikki. Esityksen sisäisessä universumissa riittää syvyyttä ja leveyttä. Se koskettelee juuri niitä tajunnan tasoja, joita on vaikea tai suorastaan mahdoton ilmaista sanoilla. Ryhmän esityksessä on jotakin syvästi inhimillistä ja koskettavaa.

Performanssiksi White Cabin esitys on helppo tulkita myös siksi, että esitykselle ei ole nimetty ohjaajaa. Ryhmä on luonut itse myös esityksen vaikuttavan äänimaailman. Esityksen musiikin tekijäksi on merkitty Nick Sudnik.  Äänitekniikasta vastaa Andrei Sizintzev ja valaistuksen on suunnitellut Vadim Gololobov.

Ryhmän verkkosivujen mukaan siihen kuuluvat tällä hetkellä Sizintzevin ja Gololobovin lisäksi Maksim Isaev, Pavel Semchenko, Yana Tumina, ja Nikolai Soudnik. Lauteilla heistä olivat Natalia Shaminan ohella Semchenko ja Isaev.

Ryhmä on kiertänyt jo vuosia maailman teatteri ja taidefestivaaleja ja edustaa todennäköisesti performanssitaiteen terävintä kärkeä koko maailmassa. Toukokuun loppupuolella Pietariin matkustajien kannattaa laittaa ryhmän verkkosivut muistiin. Ryhmä esiintyy Pietarissa 24 – 25. ja 31. toukokuuta.

Russian libertine – Venäjän vapain mies

Juha Myllymäen dokumenttia varten ottama kuva kirjailija Viktor Jerofejevista.
Juha Myllymäen dokumenttia varten ottama kuva kirjailija Viktor Jerofejevista.

”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”

Viktor Jerofejev

Ohjaaja Ari Matikaisen dokumentin alussa Viktor Jerofejev kertoo olevansa Venäjän vapain mies ja laittaa tupakaksi. Sen jälkeen rööki savuaa Jerofejevin suupielessä melkein joka otoksessa.

Kuvat kertovat, että vapaus on aina suhteellista. Venäjän vapainkin ihminen on ainakin jossain määrin huonojen tapojensa orja.

Nuori Jerofejev oli Neuvostoliitossa kirjailijoiden sensuroimattoman Metropol-kirjallisuuslehden toimittajana tunnettu toisinajattelija ja sekä rakastettu että vihattu dissidentti hän on yhä myös Putinin Venäjällä.

Neljä Jerofejevin romaaneista on myös tähän mennessä suomennettu. Silti hänen ajatuksiaan tunnetaan meillä todennäköisesti hyvin vain asiaan vihkiytyneiden joukossa.

Matikaisen dokumentissa erittäin selkeäsanainen ja johdonmukainen Jerofejev poistaa ainakin osan niistä norsun mentävistä yleissivistyksen aukoista, joita meikäläisen tietämyksessä on sekä venäläisen nykykirjallisuuden että maan lähihistorian suhteen.

Se mitä Jerofejev sanoo Venäjän nykytilasta, on jotakin todella pelottavaa. Hänen mukaansa äärinationalismiin perustuvat poliittiset liikkeet nauttivat Venäjällä hyvin laajaa kansan syvien rivien kannatusta ja odottavat vain tilaisuutta nousta valtaan. Jos Jerofejevia on uskominen, venäjän kansa voi milloin tahansa äänestää (!) valtaan Josif Staliniakin pahemman hirmuhallitsijan.

Tämän vuoksi presidentti Vladimir Putinin hallinnon ehkä kriitikkona tunnettu Jerofejev pitää Putinia välttämättömänä pahana. Venäläisellä mittapuulla Putin ei ole mikään äärikonservatiivi tai nationalisti. Jerofejevin mukaan Putin on ajatuksiltaan liberaalimpi henkilö kuin 80 prosenttia venäläisistä.

Jerefejev pudottelee dokumentissa rauhallisella äänellä Venäjän todellisuudesta näkemyksiä, jotka nostavat tällaisen tavallisen suomalaisen sukankuluttajan hiukset pystyyn silkasta kauhusta. Venäjä on todella maailman ”naurettavin maa”, jossa kirjailija löytää loputtomasti uusia inspiraation aiheita, mutta jossa maan asukkaiden on mahdoton elää.

Dokumenttia on kritiikeissä moitittu siitä, että siinä on liikaa puhuvia päitä. Itse olisin mielelläni kuullut ja nähnyt vielä paljon enemmän, mitä Jerofejevilla ja hänen pikkuveljellään Andrei Jerofejevilla ja kirjailijakollega Vladimir Sorokinilla on sanottavanaan.

Matikaisen sujuvassa kuvallisessa kerronnassa puhuvat päät vaihtuvat nopeassa rytmissä kuviksi, joissa keskeisiä elementtejä ovat liikennevirrat Moskovan ruuhkaisilla kaduilla, syksyn presidentinvaalien jälkeen järjestetyt laajat mielenositukset ja sähköiset kuvat yökerhoista, joissa kaupallinen seksi rehottaa.

Moskova on Venäjän vallan keskus, mutta kaupunkikuvien keskeinen elementti ei ole Kreml kuten jotkut arvostelijatkin ovat erehtyneet luulemaan, vaan Moskovan yliopisto, joka on nostettu näkyvästi esille myös dokumentin julisteessa.

Jerofejev valmistui kirjallisuustieteen kandidaatiksi Moskovan yliopistoista vuonna 1970. Moskovan yliopisto oli myös vielä 70-luvulla vasemmistoradikalismin kyllästämässä maailmassa juuri se paikka, jossa kaikkein tehokkaimmin nuoria idealisteja käännytettiin antikommunisteiksi, jos Moskovassa kirjallisuutta opiskelleen Jukka Mallisen viljelemää anekdoottia on uskominen.

Reaalisosialismin todellisuus avasi nopeasti jokaisen älykkään ja itselleen rehellisen ihmisen silmät.

Moskovan yliopiston päärakennus on myös yksi Stalinin hampaista, hirmuhallitsijan Moskovaan rakennuttamista seitsemästä pilvenpiirtäjästä.

Jerofejevin isä Vladimir Jerofejev työskenteli Kremlin sisäpiirissä ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin avustajana ja Stalinin tulkkina. Hän loi merkittävän uran neuvostoliittolaisena diplomaattina ja hänestä tuli muun muassa YK:n lastensuojelujärjestön Unescon varapääjohtaja. Muun muassa Pariisissa diplomaattina työskennellyt isä Jerofejev oli jo nousemassa hierarkian huipulle, Neuvostoliiton apulaisulkoministeriksi, kun hänen poikansa julkinen toisinajattelu tuhosi miehen koko uran.

Tämä Jerofejevin tekemä ”isänmurha” on Matikaisen dokumentin toinen kantava teema.

Isä antoi pojalle anteeksi. Näin Jerofejev saa todistaa dokumentissa. Pojan on ollut vaikea antaa itselleen anteeksi.

Dokumentin katsojan mielessä herää puolestaan epäilys. Miten isä Jerofejev on voinut toimia niin pitkään vallan ytimessä ryvettymättä yltä päätä viattomien vereen. Jerofejevin on täytynyt olla täysin tietoinen siitä, että hänen edustamansa hallinto orjuutti ja murhautti miljoonia oman maan kansalaisia.

Isää ja poikaa ei tietenkään saa irrottaa noin vain heidän omasta kontekstistaan. Stalinin ajan Neuvostoliittoa on lähes mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, jos ei itse ole elänyt tuota historiallista ajanjaksoa.

Sama pätee tietenkin myös tämän päivän Venäjään ja jopa kieleen. Kun Jerofejev puhuu venäläisten talonpoikasesta mentaliteetista Venäjän syvien yhteiskunnallisten ongelmien taustatekijänä, talonpoikaisuus ei suinkaan tarkoita samaa kuin talonpoikaisuus Suomessa.

Jerofejev viittaa vuosisatoja jatkuneen maaorjuuden jättämään henkiseen perintöön, kun hän puhuu talonpoikaisesta mentaliteetista ja siitä, miten näille venäläisille Stalin oli ja on yhä jumala, jonka tekoja ei ole mitään syytä arvioida tai arvostella.

Venäläisille historia on ollut kova koulu. Venäläiset ovat olleet sekä valloittajia että hyökkääjien julmuuksien uhreja. Kun tiedämme, miten syvät jäljet meihin suomalaisiin esimerkiksi kansalaissodan kauheudet jättivät, voimme vain kuvitella, miten syvä trauma Venäjällä on jäänyt ihmisten mieliin viime vuosisadan tapahtumista.

Kansanluonteesta puhuminen on tietenkin löysää puhetta ja vielä pehmeämmälle alueelle mennään, kun puhutaan venäläisestä sielusta. Toisaalta myös kansantaloustieteilijöiden hellimä ajatus ihmisestä aina rationaalisia valintoja toteuttavan olentona on samanlainen myytti.

Dokumentissa kerrotaan isä Jerofejevin surreen sitä, että reaalisosialismin kaatuessa menetettiin illuusio siitä, että on mahdollista rakentaa aidosti oikeudenmukainen yhteiskunta. Poika Jerofejevin mielestä venäjällä sosialismin perinnön omiin taskuihinsa haalineet oligakit eivät ole vain tarpeellisia, vaan suorastaan välttämättömiä Venäjälle.

Yhden (Mihail Hodorkovski?) tai kaksi oligarkia voi laittaa vankileirille, mutta ei kaikkia. Huolehtiessaan itsestään ja omaisuudestaan oligarkit pitävät Jerofejevin mielestä huolta myös Venäjästä.

Karl Marxin teorioista ja niiden pohjalta kehitetyistä yhteiskunnallisista ja humanistisista kokeiluista kehkeytyi viime vuosisadan pahin elämänvalhe miljoonille ihmisille.  Saa nähdä, mitä ihmiset mahtavat ajatella tämän vuosisadan lopulla esimerkiksi Milton Friedmanista ja Chicagon koulukunnasta, tai suuren suomalaisen ajettelijan Björn Wahlroosin ajatuksia tapaillen, ihmiskunnan suurimpana innovaationa kautta aikojen pidetystä kapitalismista yli päätään.

Jerofejev on varmasti ihminen, josta on lähes mahdoton olla pitämättä, niin palavasti kuin muun muassa Nashi-nuoret häntä Venäjällä vihaavat. Mies viljelee huumoria, joka on ominaislaadultaan usein mustaakin mustempaa. ”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”

Tutkielmansa Jerofejev teki Moskovan yliopistossa Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Hänen havaintoihinsa kuuluu tämän päivän elämänmenosta muun muassa se, että Putinin hallinto on antanut ainakin osalle venäläisistä ensimmäisen kerran maan historiassa mahdollisuuden yksityiselämään. Tämä mahdollisuus on myös Putinin aidon ja laajan kannatuksen syy.

Matikaisen työssä on varmaan omat puutteensa, mutta ainakin yhdessä suhteessa Russian libertine – Venäjän vapain mies on hyvin vaikuttava dokumenttielokuva. Se herättää katsojassa voimakkaan tunnetilan. Tuo tunne on ahdistava epäily.

Lottovoittoa odottaessa

Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtvassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri
Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtavassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nobel-kirjailija Samuel Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, esitetty aikaisemmin Suomessa nimellä Godot – huomenna hän tulee) on tapana sanoa absurdin teatterin merkkiteokseksi.

Beckettin näytelmä on samalla tavalla absurdi kuin vaikkapa kuvataiteen puolella venäläisen avantgardistin Kasimir Malevitshin kuuluisa Musta neliö tai musiikin puolella vaikkapa Igor Straviskin baletti Kevätuhri.

Godot on sisäisesti armottoman looginen ja tiukasti kiinni ajassa ja samalla ajaton, inhimillisen ajattelun kulminaatiopiste.

Beckett kirjoitti näytelmän vuonna 1947 ja tekstissä kuuluvat toisen maailmansodan synkät kaiut. Naiset synnyttävän jalat harallaan hautojen yllä ja tarinan antisankarit Vladimir ja Estragon näkevät viereisellä pelolla ruumiita.

Kansallisteatterin omien verkkosivujen mukaan Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Se on myös hyvin vangitseva teatterielämys, joka lukitsee katsojan mielen pitkäksi aikaa. Kokemus oli niin voimakas, että se sai kaiken muun samalla viikolla nähdyn ja koetun tuntumaan jotenkin merkityksettömältä.

Kielinerona Beckett tutki kielen ja samalla tietenkin ajattelun reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Beckett on riisunut kielestä kaikki ne mielen laastarit, joilla me olemme pehmustaneet omaa psyykeämme olemassaolon aiheuttamaa ahdistusta vastaan.

Myös juoni ja tarina on hylätty turhina lisäkkeinä.  Elämä on toki ajallisesti matka kehdosta hautaan, mutta sen tarkoitusta ei voi päätellä minkään annetun tehtävän kautta. ”Mitään ei tapahdu, kukaan ei tule, kukaan ei mene, tämä on kauheaa.”

Näytelmässä kaksi elämän kolhimaa kulkuria Vladimir (Esko Salminen) ja Estragon (Eero Aho) odottavat ristiä muistuttavan kitukasvuisen puun alla salaperäistä herra Godota. Tuskainen odotus saa uusia muotoja, kun paikalle ilmestyy kaksi ohikulkijaa, herrat Pozzo (Hannu-Pekka Björkman) ja Lucky (Janne Reinikainen).

Beckett marssittaa näyttämölle järjen ja tunteet, eikä katsojalle jää epäselväksi, kumpi vetelee naruista ja heiluttelee hirmuhallitsijan ruoskaa.

Kielen ja siten myös ajattelun rajat tulevat nopeasti vastaan, kun Lucky laitetaan käskystä esittämään ensin tanssia ja sitten ajattelua.

Pozzon omahyväisessä ja ylimielisessä olemuksessa muuttuu lihaksi ihmisen vahva usko. Katsoja ei oikeastaan hämmästy, kun Pozzo toisessa näytöksessä muuttuu yllättäen sokeaksi.

Ihminen on lihaa ja verta. Tästä Beckett muistuttaa muun muassa kohtauksella, jossa Pozzo ahmii kanaa. Ihmisen pitää syödä, juoda ja ulostaa.

Estragonille jää murusia häntä rikkaamman pöydästä. Ruumiillisuutta korostaa tietenkin myös puun alla Godota odottavan kaksikon yllä leijuva väkivallan uhka, joka tulee esiin, kun Estragon puhuu kokemuksistaan ja tulevaisuuteen kohdistuvista peloistaan.

Estragon on elämän murjoma pessimisti ja Vladimir ikuinen optimisti, jota vastoinkäymiset eivät lannista.

Ahon ja Salmisen vuoropuhelu näyttämöllä on kuin balettia tai oikeammin verbaalista slapstick-komiikkaa, ajoituksen tarkkuudessa lähes täydellistä. Näin upeaa näyttelijäntyötä seuraa katsomosta välillä henkeään pidätellen.

Björkman ja Salminen ovat suomalaisen teatterin kiintotähtiä. Minulle oli uutta se, miten hieno ja laaja-alainen näyttelijä Aho on. Päivänäytöksen Estragon muuttui vielä samana päivänä iltanäytöksen Erikiksi, Paavo Westerbergin näytelmässä He eivät asu enää täällä, eikä näitä kahta hahmoa näyttämöllä meinannut millään uskoa saman miehen tulkinnoiksi.

Godata odottaessa on näyttelijöiden teatteria. Arto af Hällströmillä on ollut oikea unelmajoukkue tekemään näytelmää, jossa mahdottomasta tehdään taidetta.

Ohjaajan panos on tietenkin tässäkin näytelmässä se ratkaisevan tärkeä elementti, ja af Hällström on lähtenyt purkamaan Beckettin tekstiä pohjia myöten kääntämällä sen uudestaan nykysuomeksi.

Sen perusteellisempaa analyysia jonkun toisen kirjoittamasta näytelmätekstistä tuskin voi tehdä. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse myöhemmin omalle äidinkielelleen englanniksi. Beckett vaihtoi kirjoituskielensä ranskaksi, poistaakseen kielestä äidinkieleen liittyviä turhia tunnepuolen painolasteja.

Ainakin katsoja vakuuttui siitä, että af Hällström tietää, miten Beckettiä pitää tulkita. Kansallisteatterin Godota odottaessa on varmasti yksi merkkipaalu pitkän ja hienon uran tehneen ohjaajan uralla.  Se on mestariteos.

Beckett kirjoitta Godota odottaessa -näytelmän ikään kuin oman mielensä kevennykseksi ja vakavien töiden vastapainoksi. Silti se on kokonaisuus, josta ei voi lohkoa paloja pois särkemättä koko järkälettä. Näytelmän muoto ja jopa lavastuksen monet yksityiskohdat tulevat annettuina.

Katri Rentto, Anna Sinkkonen, Aslak Sandström ja Heikki Nylund ovat onnistuneet näytelmän skenografiassa nappiin. Sinkkosen puvut ja Nylundin naamiointi tuovat hakematta mieleen vanhat historialliset kuvat 30-luvun suuresta lamasta, jonka kaikuja Beckettin roolihenkilöiden epätoivo varmasti heijastaa.

Samuel Beckettin Godota odottaessa on nyt ilmestynyt Kansallisteatterin kirja -sarjassa Arto af Hällströmin uutena suomennoksena. Kirjaan sisältyy runoilija Aki Salmelan esipuhe, joka käsittelee näytelmän tematiikkaa ja syntyvaiheita.

Nimeni on Holmes – Sherlock Holmes

Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith
Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith

Ohjaaja Guy Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ei ole terävän älyn, vaan erikoistehosteiden leikkiä. Se on jatko-osa vuosi sitten lokakuussa Suomessa levitykseen tulleelle Sherlock Holmesille, samaa kauraa ja apetta.

Hidastuksilla estetisoitua väkivalta on jälleen runsaasti tarjolla. Tohtori Watsoninkaan arsenaali ei rajoitu revolveriin, vaan tarjolla on myös paljon järeämpiä ampuma-aseita.

Artur Conan Doylen legendaarisen romaanihahmon tutkimuksista on Ritchien käsikirjoittajatiimin hyppysissä tullut kamppailulaji. Elokuvan stuntohjaajien ja –näyttelijöiden nimilistassa on lähes 80 nimeä ja taistelukohtauksia varten ohjaajan hommia ovat tehneet lajin erikoismiehet Richar R. Ryan ja Eric Oram.

Tällaisella pataljoonalla stuntmiehiä ja -naisia voi jo käydä vaikka pienimuotoista sotaa.

Nättinaamainen Robert Downey Jr. näyttää aika erikoiselta valinnalta Sherlock Holmesin rooliin. Mutta vika voi ihan hyvin olla tässä tapauksessa myös katsojan silmässä. Brittinäyttelijä Jeremy Brett on parhaillaan ykköskanavalla pyörivän Sherlock Holmesin seikkailujen myötä iskostanut meidän tajuntaamme vahvan kuvan siitä, miltä tämän Barker Streetillä majailevan sherlockiaanisen mestarietsivän pitää näyttää.

Tohtori Watsonista Ritchie on kumppaneineen tehnyt sotasankarin ja istuttanut rooliin sankarirooleista tunnetun Jude Lawin.

Mikäs siinä. Ritchien elokuva haukotuttaa aina välillä, mutta leukalihaksiaan ei sen parissa elokuvateatterissa tarvitse sentään venäyttää.

Alexander Dumasin Kolme muskettisoturia on filmattu yli sata kertaa, eikä Doylen Sherlock Holmes jää varmaan ainakaan kovasti näistä ranskalaisista miekkamiehistä jälkeen, mitä elokuvaversioiden määrään tulee.

Tuorein Dumas-filmatisointi, Paul W. S. Andesonin Kolme muskettisoturia ja Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ovat selvästi sukua toisilleen ainakin väärän koivun kautta. Yhteistä niille on tavattoman runsas epookki, jonka nykyaikainen digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi kohtuullisin kustannuksin, ja viihteellinen väkivalta.

Ihmisten ampuminen, räjäyttäminen ja silpominen on kovasti hauskaa, ja vielä hauskempaa on tietenkin se, jos pahiksia toimitetaan pois päiviltä tai ainakin tajuttomaksi ihan käsipelillä. 

Nio eivät sen paremmin Dumasin kuin Doylenkaan tarinat olleet alun perinkään mitään ihmismielen syväluotausta, vaan viihdettä.

Taidetta näistä tarinoista on tullut ajan myötä, kun niiden pintaa on vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kertynyt riittävä määrä patinaa, kerroksia. Ei William Shakespearenkaan tarkoitus ollut varmaa omana aikanaan ainakaan ikävystyttää ihmisiä.

Tosin tämän päivän käsikirjoittajien ja ohjaajien maailmaan ei mahdu kuin yksi kuninkaallinen hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta, nimeni on Holmes – Sherlock Holmes, kiäh kiäh…

Parasta Ritchien elokuvassa on erittäin huolella toteutettu epookki. Tarina on sijoitettu edelliseen vuosisadan vaihteeseen aikaan, jolloin ensimmäisen maailmansodan uhka jo leijui Euroopan yllä.

Sherlock Holmes: A Game of Shadows on Stig Larssonin bestsellereiden perusteella tehtyjen elokuvien ruotsalaistähden Noomi Rapacen debyytti Hollywoodissa. Larssonin luomassa Lisbeth Salanderin roolissa loistanut Rapace ei säteile romanihenkilöprinsessa Simza Heronina.

Tarpeettomien ihmisten varasto

Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli
Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

 Tuli tässä taannoin moitittua kavereille Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Tuukka Vartiaista turhan kovin sanoin. Ohjaaja Taru Mäkelän ohjaama Varasto on selvästi ennakko-odotuksia kehnompi elokuva.

Ennakko-odotukset perustuivat tietenkin Arto Salmisen loistavaan pienoisromaaniin Varasto, jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Olen nähnyt myös yhden Salmisen kirjasta dramatisoidun näytelmän. Jyväskyläläisen Vakiopaine teatterin tulkinta Salmisen synkästä yksinpuhelusta oli kerrassaan mainio.

Mikä sitten Mäkelän elokuvaversiossa mättää? No ainakin käsikirjoitus. Hänninen on Mäkelän kanssa siistinyt Salmisen rujon runollista kieltä.

Lopputulos ei ole erityisen onnistunut. Salminen kirjoitti kaikki kirjansa kielellä, johon ei ole mitään lisättävää. Äärimmäisen tiheäksi kirjoitetusta tekstistä ei voi myöskään ottaa mitään pois.

Vartiainen moitti kritiikissään elokuvan loppua täysin keinotekoiseksi ja on siinä ihan oikeassa.

Salmisen kuvaama ihmisten varasto on pohjavireeltään varsin synkkä tarina ihmiselon raadollisuudesta. Salmisen kirja ilmestyi vuonna 1998 heti maan taloushistorian pahimman lamakauden jälkeen.

Eikä tuolloin työttömiksi jääneiden puolen miljoonan suomalaisen varasto oli vieläkään loppuun myyty. Koneiston tarpeettomiksi leimaamia ihmisiä riittää, ja elämme parhaillaan jälleen uuden syvän taantuman kynnyksellä.

Hänninen on elokuvantekijäksi heittäytynyt pappi. Hesarin haastattelussa Mäkelä tunnustaa myös sen, että Salmisen tekstiä piti loiventaa rahoittajan takia.

Mäkelä haki elokuvalleen rahoitusta Kirkon mediasäätiöltä, joka ei ensin suostunut rahoittamaan hanketta Salmisen kirjan rivon kielen takia.

Hännisen ja Mäkelän käsittelyssä Salmisen satiiri on muuttunut jonkinlaiseksi kansankomediaksi, tai ”reheväksi duunarikomediaksi”, jollaisena elokuvan tuottaja sitä markkinoi.

Haastattelussa Mäkelä kertoo etsineensä elokuvalle käsikirjoittajan, jonka maailmannäkemys on juutalaiskristillinen ja joka tunnistaa Salmisen tarinassa toivon ja armon mahdollisuuden.

Elokuvan nähtyään minä jäin ihmettelemään, mikä ihme sai Mäkelän tarttumaan juuri Salmisen romaaniin. Salminen varmaan pyörii haudassaan.

Elokuva pystyy kuitenkin hengissä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Vesa Vierikko, Juha Muje ja Esko Salminen näyttelevät tapansa mukaan upeasti.  Tarinan Rousku, Raninen, Karita ja kumppanit ovat joka tapauksessa lihaa ja verta, ihan oikean ihmisen oloisia.

Ilmaa ympärilleen elokuva saa Jouko Seppälän kuvauksesta. Helsinki elää ja hengittää Seppälän kuvissa.