Kotkan kaupunginteatterin kakarat

Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin karoissa Venäjän viimeistä Tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola viimeisen tsaarin äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz
Aleksi Lavaste näyttelee Tsaarin kakaroissa Venäjän viimeistä tsaaria Nikolai toista ja Anne Niilola tämän äitiä, tanskalaissyntyistä keisarinna Maria Fjodorovnaa. Kuva Pekka Kurz

Kotkan kaupunginteatterin kotikirjailijaksi kutsuttu nuori, helsinkiläinen dramaturgi Emilia Pöyhönen on löytänyt uudessa kotikaupungissaan venäläiset, Aleksanteri kolmannen Langinkoskelle rakennuttaman keisarillisen kalamajan ja Suomen ja Venäjän pitkän yhteisen historian.

Se laittaa miettimään, mitä ihmettä ne siellä peruskoulussa lapsille Kehäkolmosen sisäpuolella oikein opettavat. Epäilen vahvasti, ettei edes nimi Neuvostoliitto kilauta enää tämän päivän parikymppisten mielessä mitään kelloa.

Tampereen teatterikesän infossa Pöyhönen kertoi Tsaarin kakaroiden perustuvan osaksi Kotkan seudulla asuvien venäläisten ja tavallisten kotkalaisten haastatteluihin. Katsojan pitää yrittää arvata, miksi näin lupaavista lähtökohdista huolimatta meidän venäläisiä juuriamme kiillottamaan on pitänyt kaivaa näytelmään kaksi Venäjän viimeistä tsaaria puolisoineen ja avio-ongelmineen.

No ehkä sitä glooriaa meidän venäläisille juurillemme tarvitaan. Mehän olemme täällä kaakonkulmalla ihan kamalia metsäsuomalaisia. Niitä tyyppejä, jotka eivät vihaa mitään niin paljon kuin rasismia, paitsi thaimaalaisia marjanpoimijoita noin erikseen ja kaikkia venäläisiä ihan yleensä.

Toki Pöyhösen tärkein viesti tulee kirkkaasti esiin. Ihmisen on pidettävä kiinni omasta minuudestaan silloinkin, kun sen vuoksi pitää luopua kruunusta tai omasta perheestä.

Me kaikki maailman seitsemän miljardia ihmistä olemme geneettisesti lähisukulaisia. Puheet rodullisista tai kansojen välisistä eroista ovat tässä mielessä kvasitieteellistä hölynpölyä. Tsaarin kakaroista Kotkassa noussut polemiikki vain osoittaa, että kaupungissa kasvaa änkyröitä enemmän kuin suomalaisessa pikkukaupungissa noin keskimäärin.

Mutta tämänkään asian todistamiseen ei tarvita kehiin Euroopan kuninkaallisia, jotka ovat olleet jo vuosisatoja sukua toisilleen.

Pöyhönen kertoi saaneensa idea näytelmään uutisesta, jossa kerrottiin suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneesta pojasta, joka kieltäytyi puhumasta venäjää. Vastausta kysymykseen, miksi tämä poika pitää kiinni omasta minuudestaan juuri näin, näytelmä ei anna.

Omasta arkikokemuksesta tiedän, että rajan auettua 1990-luvun alussa ainakin Etelä-Karjalassa suomalaisten ja venäläisten välille on syntynyt laaja liike-, sukulais- ja ystävyyssuhteiden verkosto. Samaistumisen aiheita löytyy aina kielestä asti. Suoraan venäjän kielestä olemme lainanneet muun muassa mainiot sanat kapakka ja rokuli.

Suomalais-venäläisessä perheessä kasvaneet ovat todennäköisemmin ylpeitä juuristaan kuin häpeävät niitä. Kaksikielisyys on rikkaus, joka antaa vahvuuksia sekä opiskeluun että työmarkkinoilla. Toisaalta kaksikielisyys voi joskus olla myös ansa lapselle, jolla on jokin kielellinen erityisvaikeus. On vaikea pärjätä koulussa tai edes itsensä kanssa, jos ei osaa yhtään kieltä kunnolla.

Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettujen epäluulojen syytä ei tarvitse hakea sortovuosista tai talvisodasta. Toisen maailmansodan päättymisen ja Neuvostoliiton sortumisen väliin mahtuu monta vuosikymmentä, joiden aikana me leikimme virallista ystävyyttä ja pelkäsimme kuollaksemme. Tällainen poliittisiin realiteetteihin perustuva kaksinaismoraali jättää väistämättä jälkensä.

Kotkan kaupunginteatterin nuoret näyttelijät näyttelevät Tsaarin kakaroissa antaumuksella. Se viimeinen silaus kuitenkin puuttui ainakin Tampereen teatterikesän esityksestä lauantaina.

Katsojana rohkenen epäillä, ettei näytelmän todellinen substanssi ole lopulta täysin valjennut sen tekijöillekään. Tsaarin kakarat oli suorastaan hellyttävän lapsekas esitys.

Terävä ja hauska satiiri

Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Tuula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola
Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Ursula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola

Terävä ja hauska satiiri. Näin maailman suurin ja monien mielestä myös maineikkain Edinburgh Fringe -teatterifestivaali mainostaa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Jatkuvaa kasvua (Continuous Growth).

The Scotsman-lehden teatterikriitikoista koostuva raati on ehtinyt palkita näytelmän Fringe First –palkinnolla. Arvovaltaisen raadin mielestä Jatkuvaa kasvua on tämän vuoden festivaaleilla paras uusi näytelmä.

Näytelmää esittää Edinburghissa sama skotlantilainen ryhmä, joka vuosi sitten otti ohjelmistoonsa Leskisen ja Keski-Vähälän Nikolai Gogolin novellista modernisoiman näytelmän Päällystakki. Skotlannin Martti Suosalo, näyttelijä Billy Mack pokkasi tuolloin Edinburghissa myös parhaan näyttelijän palkinnon roolistaan pankkivirkailija Akaki Akakijevitšina.

Suomessa ihmisistä globaalien markkinavoimien puristuksessa kertovan trilogian kolmas osa sai kohteliaan nuivan vastaanoton viime syksynä, kun Jatkuvaa kasvua tuli ensi-iltaan. Ihan kivaa ja hauskaakin, mutta eikö tätä lajia ole jo nähty ihan tarpeeksi.

Tampereen teatterikesän esityksessä yksi Aku Hirviniemen esittämistä hahmoista lausui myös ääneen nämä kritiikkien herättämät epäilyt: ”Kuinka kauan porukka jaksaa tehdä tämmöistä sketsiviihdettä peruukit päässä!”

Opetusministeriö on tukenut Ryhmäteatterin projektia näytelmänvientituella. Ei Edinburghiin silti pelkällä rahan voimala pääse, eikä rahalla voiteta tämän maailman merkittävimmän teatterifestivaalin pääpalkintoja.

Tänä vuonna Edinburghissa on Suomesta Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän lisäksi vain Bengt Ahlforsin näyttelijä Lasse Pöystille kirjoittama monologinäytelmä Mies joka pelkäsi käyttää hissiä (My Elevator Days).

Minulta Jatkuvaa kasvua –näytelmän katsominen jäi viimetippaan syksyllä sattuneen peruutuksen takia. Olimme Helsingissä Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen isolla porukalla ja jäimme silloin paitsi tätä hykerryttävän hauskaa herkkua.

Edinburghin festivaalien taiteellinen johto korostaa Leskisen ja Keski-Vähälän yhteiskunta-analyysin terävänäköisyyttä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka maailmantalous on äärettömän monimutkainen syys- ja seuraussuhteiden järjestelmä, sen keskeisten toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei vaadi kuin hieman kaupunkilaisjärkeä.

Esimerkiksi Leskisen ja Keski-Vähälän kuvaus perusinsinööri Antero Alapylpyrän nakkikioskibisneksestä käy hyvin vaikka mikrotaloustieteen peruskurssista.

Nopearytmisen komedian tekeminen on todella vaativaa puuhaa. Martti Suosalon ja kumppaneiden taitavuutta ei voi vain ihailla. Teatterikesän esityksessä ajoitukset napsahtivat kohdalleen, tosin alussa latausta taisi olla vähän liikaakin.

Leskinen ja Keski-Vähälän dramaturgia kaappaa otteen katsojan tunnerekisteristä heti näytelmän alussa. Videotallenteena toteutetussa kohtauksessa propellipäiselle perusinsinööri Antero Alapylpyrälle annetaan lapsuus.

Se on taitava veto. Alapylpyrä ei ole mikään sketsihahmokilpailun kertakäyttöhahmo, vaan oikea ihminen mielihaluineen ja pakko-oireineen. Viimeksi mainituista pitää ihan tässäkin mainita Alapylpyrän Jukka- ja Jämerä-talopaketteihin fiksoitunut pesänrakennusvietti.

Satiiri on lajityyppi, johon happy end ei elimellisesti kuulu. Leskinen onnistuu kuitenkin ohjaajana muuttamaan railakkaana farssina alkaneen satiirin koskettavaksi komediaksi. Kovia kokenut perusinsinööri Alapylpyrä saa vielä kokea ennen esiripun laskeutumista armon.

Ja sehän herkistää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori toivoi kritiikissään, että Ryhmäteatterin jokamiehen seikkailut globaalin maailmantalouden pyrteissä päätyisivät tähän.

Toivottavasti Ryhmäteatterin osaava tiimi ei kuitenkaan lopeta komedioiden tekemistä. Terävään yhteiskunta-analyysiin perustuva ja upeasti esitetty komedia on Suomessa niin harvinaista herkkua, että sitä lähtee hakeman matkojenkin päästä.

Harmittaa, että työelämän huononemisesta kertovan trilogian toinen osa, Euroopan taivaan alla, jäi meikäläiseltä näkemättä.

Vanja-enolla ei ole vaatteita

Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin.  Kuva Christoffer Allén
Andriy Žoldak on mestari luomaan visuaalisia elementtejä, joita alleviivataan loputtomilla toistolla. Yhdessä loisteliassa kohtauksessa näytelmän Vanja-eno (Jussi Johnson) yrittää vangita omaa elämänjanoaan purkkiin. Kuva Christoffer Allén

Ukrainalaissyntyinen kohuohjaaja Andriy Žoldak tekee loputtomiin toistoihin perustuvaa aistilista ja mahtipontista teatteria. Ylistetyn ohjaajaneron Tšehov-tulkinnassa tunteet ovat kaikki kaikessa ja järjen käyttö kelpaa korkeintaan pilkan kohteeksi.

Žoldakin tapaa ohjata on verrattu ihan osuvasti säveltämiseen. Tyylilaji on pateettinen ja esityksen taustalla kovalla volyymilla soiva Sergei Patramanskijin musiikki on kuin suoraan Hollywoodin parhaiden perineiden mukaan tehdystä melodraamasta.

Tšehovin oman tulkinnan mukaan Vanja-eno on komedia hukkaan heitetystä elämästä. Kysymys on elämän tarkoituksesta ja tähän kysymykseen ei tietenkään sen paremmin Tšehovilta kuin Žoldakiltakaan löydy mitään patenttivastausta.

Vanhaksi tuleminen on tietenkin hemmetin ikävää, mutta sen me jo tiesimme entuudestaan. Eli se siitä ohjaajan terävänäköisyydestä ja näkemyksellisyydestä.

Žoldakin tulkinta klassikosta on perinteinen. Ihminen on pohjimmiltaan menneiden märehtijä, jonka mielestä ruoho on aina vihreämpää naapurin aidan toisella puolella.

Teatterissa hyvin ajateltu on jo ainakin puoliksi tehty. Edes valtoimenaan laukkaava mielikuvitus ja kekseliäisyys eivät voi korvata syvälle menevää analyysiä siitä, mitä halutaan ilmaista ja sanoa. Tässä mielessä Klockriketeaternin Morbror Vanja on kuin taitavan manipuloijan luoma temppukokoelma.

Näyttämötilan Žoldak ottaa haltuunsa jatkuvalla liikkeellä. Varsinkin näytelmän pitkässä johdanto-osassa näyttelijät käyvät suorastaan ADHD-kierroksilla.

Näyttämötilaa hallitsi sen keskelle asetettu allas, jonka vesissä Vanja-enoon käännösvirheen takia livahtanut vedenneitokin saattoi polskia sydämensä halusta.

Allasta kiersivät puiset lauteet ja tilaa jäsensivät ovet ja lasiset seinäelementit. Tietenkin näyttämöllä oli myös Žoldakin tavaramerkiksi muodostunut suuri peili.

Roolityöt ovat toki huikaisevan hienoja. Varsinkin nuori Alma Pöysti näyttelee näytelmän Sonjaa suorastaan hengästyttävällä intensiteetillä.

Žoldakin tehokeinona käyttämiin toistoihin kuului myös jatkuva vilauttelu. Katsoja sai jännittää, lähteekö Linda Zilliacukselta tai Pöystiltä seuraavaksi paita päältä tai pöksyt jalasta.

Miehiä toki riisutaan kelteisilleen suomalaisen teatterin lauteilla tämän tästä ja esimerkiksi Leea Klemola ohjauksissa munasillaan näyttämöllä toikkaroivista äijistä on tullut jo suorastaan jonkinlainen brändi.

Suomalaiset miesohjaajat eivät ole juuri riisuneet naisnäyttelijöitään näyttämöllä näyttävästi sitten Jussi Parviaisen loiston päivien. Žoldak on tässä asiassa selvästi meidän Jussin hengenheimolainen, mutta kuten sanottu, vanhaksi tuleminen on paskamaista. Žoldak on kuin satujen lumottu sammakkoprinssi, joka vain odottaa suomalaisen feministin suudelmaa.

Jessikan pentu

Kuopion kaupunginteatterin Ilkka Pentti näyttelee Jekku-terpiakoiraa, Annukka Blomberg Jessikaa ja Seija Pitkänen Jessikan äitiä, joka saa näytelmän alussa tehtävän näytellä Jessikan poikaa Ilvestä. Kuva Sami Tirkkonen
Kuopion kaupunginteatterin Ilkka Pentti näyttelee Jekku-terpiakoiraa, Annukka Blomberg Jessikaa ja Seija Pitkänen Jessikan äitiä, joka saa näytelmän alussa tehtävän näytellä Jessikan poikaa Ilvestä. Kuva Sami Tirkkonen

Ohjaaja-dramaturgi Leea Klemolan kirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä pidetään omituisina ja sellaisia ne totta vieköön myös ovat.

Klemolaa me voimme kuitenkin syyttää vain tarkkanäköisyydestä. Klemolan jäljiltä sekä maailma että me ihmiset näytämme omituisilta, koska maailma jossa me elämme on outo ja me ihmiset todella kummallisia.

Jessikan pentu on jatkoa kulttimaineeseen nousseelle näytelmälle Jessika – vapaana syntynyt, jossa 14-vuotias Jessika potee kasvukipuja. Molemmat ovat biisejä, joihin myös teatterin harrastajien kannattaisi ehdottomasti tarttua.

Jessikan pentu on näytelmä paniikkihäiriöistä. Tampereen teatterikesän tiedotustilaisuudessa Klemola kertoi, että hän kirjoitti näytelmän sen jälkeen, kun oli itse kokenut ensimmäisen kerran paniikkihäiriön.

Jessikan pentu on siten hyvin henkilökohtainen näytelmä tekijälleen kuten kaikki muutkin Klemolan itse kirjoittamat ohjaamat tekstit Kokkolasta alkanutta massiivista arktista trilogiaa myöten.

Klemolan mukaan paniikkihäiriö muistuttaa meidän eläimellisestä menneisyydestämme Afrikan savanneilla.

Refleksiä, jota nyt kutsutaan lääketieteessä paniikkihäiriöksi tarvittiin silloin, kun piti juosta kovaa ja kiivetä korkealle nälkäisen leijonan kiriessä aivan kantapäillä. Eksistentiaalista ahdistusta saattoi tuolloin potea vasta, jos sattui selviämään voittajana näissä varhaisissa olympialaisissa.

Näytelmän Jessika kaipaa elämää, jossa tietokoneet ja älypuhelimet eivät varasta meidän aikaamme. Jo aikaisemmin Jessika on kokenut, että hän ei pysty kilpailemaan näytelmän alussa jo kotoa pois muuttaneen poikansa Ilveksen ajasta ja läsnäolosta tietokoneiden kanssa.

Vertaistukea Jessika saa yrityksessään palata takaisin luontoon ja luonnolliseen elämään terapiakoira Jekulta.

Klemolan ohjauksille ominaiseen ja riemastuttavaan tapaan Kuopion kaupunginteatterin Annukka Blomberg,  Seija Pitkänen, Pekka Kekäläinen ja Ilkka Pentti heittävät vapautuneesti aivan hervotonta läppää näyttämöllä. Blombergin näyttelemän Jessikan lisäksi paniikkihäiriöstä kärsii myös Pentin näyttelemä Jekku-koira, joka tuntee kalvavaa syyllisyyttä siitä, että on liian ihmismäinen ja liian vähän eläin.

Jekku-koiran syyllisyyteen kiteytyy varmaan myös Klemolan ajattelun kantava ydin. Me olemme eläimiä ja kannamme geeneissämme koko evoluutiohistoriaamme. Aivan samat vaistot ja tunteet ohjaavat meitä kuin pari miljoonaa vuotta sitten, jolloin vasta opettelimme hankaamaan kahta piikiveä vastakkain, eikä kukaan osannut ajatella, että tuota mainiota raaka-ainetta vielä joskus käytetään tulentekoakin vaativampien älyllisten ponnistelujen apuvälineissä.

Jessikan pentu on teatterikokemuksena vapauttavan hauska juttu. Klemola ei saarnaa tai idealisoi. Paluu johonkin romanttiseen metsäsuomalaisuuteen on mahdotonta jo sen takia, että metsässä on yleensä hemmetin tylsää.

Villisorsaa Mikko Roihan tapaan

Perheen tytärtä Elsaa näyttelee Elsa Saisio, isää Jarkko Alhoa Jarkko Pajunen ja äitiä Ritva Alhoa Ritva Sorvali. Kuva Lauri Rotko
Perheen tytärtä Elsaa näyttelee Elsa Saisio, isää Jarkko Alhoa Jarkko Pajunen ja äitiä Ritva Alhoa Ritva Sorvali. Kuva Lauri Rotko

”Asiat pitää ilmaista niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään yksinkertaisemmin.”

Albert Einstein.

Ohjaaja Mikko Roihan tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta Villisorsa on Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto, jota syksyllä aletaan esittää myös Helsingissä Aleksanterin teatterissa.

Tampereen teatterikesän infossa Roiha arveli, että Villisorsan reseptillä toteutetut yhteistuotannot ovat malli, johon riutuvat maaseututeatterit voivat tarttua. Kysymyksessä on siten tärkeä produktio, johon on kohdistunut suuria odotuksia.

Viime syksynä ensi-iltansa saaneen esityksen kritiikit ovat olleet myönteisiä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Lauri Meren Roihan Villisorsa on suorastaan häikäissyt selkeydellään.

Tavallisen katsojan mielipidettä edustaa todennäköisesti paremmin lahtelaisen teatterinharrastajan Kari Naskisen mielipide. Naskisen mustavalkoisen kritiikin keskeisen sisällön voi tiivistää toteamukseksi, ettei Roihan tulkinta Villisorsasta kaipaa muta kuin lisää järeitä hauleja ahteriinsa.

Ibsen lanseerasi vuonna 1884 kantaesitetyssä näytelmässään käsitteen elämänvalhe: ”Jos riistätte keskinkertaiselta ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”

Käsiohjelmassa suoraksi sitaatiksi Ibseniltä merkitty lause on ilmeisesti koko näytelmän kokoava motto. Omasta ajastaan ja tekstuaalisesta viitekehyksestään irrotettuna tämä lausahdus on paitsi ylimielisen elitistinen myös luvalla sanottuna typerä. Väite pitää sisällään olettamuksen, että se esittäjällä on itsellään objektiivinen tieto elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta, kuten tapana on sanoa.

Roiha on kääntänyt itse Ibsenin tekstin uudestaan alkuperäistekstistä. Käännöstyössään hän on käyttänyt apunaan Ibsenin näytelmän saksankielistä (!) käännöstä. Roihan käännöksessä Ibsenin henkilöt eivät puhu kirjakieltä, vaan Hämeen ja Etelä-Pohjanmaan murteista koottua sekakieltä.

Ibsen itse käytti näytelmissään puhekieltä, runomittaisen teatterikielen asemasta. Tampereen Työväen Teatterin ja Lahden kaupunginteatterin näyttelijöille hämäläisaksentti varmaan luontuu ihan hyvin. Etelä-Pohjanmaan murteen oikeaoppisuudesta en menisi takuuseen, vaikka Roiha työskenteli 2000-luvun alussa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana.

Roihan pyrkimyksellä näkemyksen selkeyteen on kuitenkin hintansa. Ainakin minua jäi vaivaamaan ajatus, että Roihan tekemässä dramatisoinnissa on hukattu monia Ibsenin näytelmän nyansseja. Ibsenin teksti kestää huonosti tätä Roihan valaistumista.

Ibsenin omalla vuosisadalla kristilliseen etiikkaan perustuva porvarillinen ideaali ja todellisuus erottuivat toisistaan niin paljon, että Ibsen piti idealismia yhtenä sofistikoituneen valehtelun muotona.

Näytelmän tematiikan kannalta kysymys uskosta on tietenkin aivan keskeinen. Roiha tuo uskonnon näyttämölle näyttämökuvien avulla. Näyttämölle on asetettu pitkä pöytä, joka on sen äärellä istuvine näyttelijöineen kuin suoraan Leonardo da Vincin kuuluisasta seinämaalauksesta Pyhä ehtoollinen.

Samaa tarkoitusta palvelevat Särkänniemen akvaariosta videolle kuvatut ”Jeesus-kalat”, jotka heiluttavat pyrstöjään puolet näyttämötilasta valtaavalla videokankaalla.

Näyttelijäntyön osalta Roihalla on ohjaajana kaksoisstrategia. Murteen käytöllä hän arkipäiväistää Ibsenin suuruuteen kanonisoidun Ibsenin tekstiä. Samaan päämäärään tähtää varmaan se, että hän on antanut näytelmän roolihenkilöille suomalaiset nimet ja vieläpä niin, että roolihenkilöllä on sama etunimi kuin häntä näyttelevällä näyttelijällä.

Roiha ei kuitenkaan ole ihan turhaan asustelut viime vuosia Berlinissä. Hän osaa myös etäännyttää näytelmänsä ja näyttelijänsä yleisöstään tavalla, josta Bertolt Brechtkin olisi varmasti ylpeä.

Elämä on teatteria, ja varmaan siksi Roihan ohjaamat näyttelijät näyttelevät Villisorsassa ihan konkreettisesti toisilleen. Näytelmän alussa kaikki näyttelijät istuvat katsomon puolella ja katsomosta käsin tehdään myös jatkossa kaikki sisääntulot.

Minulle tutustuminen Elsa Saisioon äänikirjan lukijana oli rakkautta ensi kuulemalta. Saisio vakuuttaa myös näyttämöllä, vaikka Roiha on karsinut sovituksessaan Alhon perheen lasta (Elsa Alho/Hedvig Eklad) näyttelevältä Saisiolta pois kaikki vuorosanat.

Ibsenin Villisorsa on tragedia, jolle Roihan pelkistetty sovitus antaa koomisen vivahteen. Mistään camp-huumorista ei ole kysymys, vaan tietoisesta valinnasta. Ibsenin 1800-luvun totuudet eivät oikein tahdo nousta uudelle vuosituhannelle kuin ironian kannattelemana.

Omaa aikaamme kuvastaa näytelmässä sekin, että sen roolihahmojen joukossa ei ole veijareita tai pyhimyksiä. Kaikki hahmot näyttämöllä ovat Saision tulkitsemaa lasta lukuun ottamatta ainakin jossain määrin vastenmielisiä.

Käsiohjelmassa Roiha tunnustaa, että hän pelkää ennen muuta sitä, ettei ole ihmisenä mitenkään erityinen, vaan tuiki tavallinen. Toisaalta ehkä suurin elämänvalhe liittyy juuri menestymiseen. Erityinen ihmisestä tulee vasta, kun hän on varastanut muilta riittävän monta miljardia. Mammonaa palvovassa maailmassa ei armolle ole sijaa.

Isänmurha hämäläisittäin

Isänmurha hämäläisittäin
Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.
Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.
Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.
Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.
Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.
Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.
Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.
Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.
En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.
Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.
Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavikset ovat luusereita!”
Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.
Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.
Isänmurhaa suunnittelevia nuoria rakastavaisia elokuvassa näyttelevät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi. Kuva Hannele Marjaniemi/Helsinki -filmi Oy
Isänmurhaa suunnittelevia nuoria rakastavaisia elokuvassa näyttelevät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi. Kuva Hannele Marjaniemi/Helsinki -filmi Oy

Ohjaaja Jyri Kähösen esikoisessa jylläävät suuret tunteet, viha ja rakkaus. Molemmat tunteet pihisevät tyynen pinnan alla. Niitä ei ilmaista sanoilla, vaan teoilla.

Ensimmäiset ohjaukset tehdään Suomessa ja todennäköisesti kaikkialla muuallakin maailmassa kengännauhabudjetilla. Kähönen tekee pakon sanelemasta niukkuudesta hyveen.

Tämä elokuva on hitaasti kiiruhtamisen taidetta. Sen voi hyvin tulkita myös jonkinlaiseksi uuden ajan airueksi, musiikkivideoiden ja mainosten tekijän taiteelliseksi manifestiksi.

Kähösen estetisoiva ja minimalistinen tyyli kompastuu kuitenkin huonoon käsikirjoitukseen. Ja saapuu oikea yö on trilleri, jossa tunnelma tihenee vaivautuneiden haukotusten lomassa.

Nuori Tuomas Parviainen on käsikirjoittajana itse oppinut. Näin kerrotaan leffan taustamateriaalissa. Ja mikäs siinä. Itseoppineet ovat tämän maailman ainoita oppineita, muita on opetettu, kuten Erno Paasilinna vainaa aikoinaan opetti.

Isänmurha on freudilaisen psykoanalyysin peruskauraa. Mikään uusi asia ei ole myöskään lasten seksuaalinen hyväksikäyttö tai insesti. Kun Parviainen vielä sekoittaa samaan maljaan elämää suuremman rakkauden ja viha, syntyy juonen käänteistä psykologinen umpisolmu, joka ei ainakaan katsojalle avaudu.

Vaikka elokuva on meidän tyhmien ominta taidetta, kaikkea ei tietenkään tarvitse vääntää rautalangasta. Parviainen ja Kähönen jättävät kuitenkin henkilöidensä identiteetin ja motiivien tunnistamisen kokonaan katsojien vaivoiksi.

Ihminen on ihminen, koska hän kerran vakokankaalla näyttää ihmiseltä. Se ei kuitenkaan auta, jos itse tarina eksyy korkeataiteen kapealta kinttupolulta raflaavasta aiheesta tekaistun roskaviihteen lavealle valtatielle.

En myöskään vakuuttunut siitä, että Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut, mutta muusikkona paremmin tunnettu Jemina Sillanpää tai Tampereen yliopiston teatterityön linjalta valmistunut Jarkko Nimi olisivat parhaat mahdolliset elokuvan päärooleihin.

Elokuvassa, jossa dialogin määrä on minimoitu, suuria tunteita ilmaistaan katseilla ja ilmeillä. Se tärkein, eli fyysinen läsnäolo kuitenkin tietenkin puuttuu, kun välineenä on elokuva.

Tekisi melkein mieli tässä tapauksessa tarttua Lenita Airiston tuoreeseen taisteluhuutoon: ”Tavis on luuseri!”

Konkari Martti Suosalo tekee elokuvan isästä hyvin sympaattisen hahmon. Hän myös näyttää omalla roolityöllään, miten paljon luonteva näytteleminen ja Salkkareista tuttu tuijottelu eroavat toisistaan.

Parhaimmillaan Kähösen elokuva on silloin, kun hän käyttää elokuvan omimpia keinoja. Elokuvan murhassa on raakaa realismia. Tosin jo tässä vaiheessa elokuvan rytmin tainnuttama katsoja saattaa kyynisesti ihmetellä, miksi nuo kaksi diletanttia touhuavat vasaran ja kuristussilmukan kanssa, kun autot ja suojatiet on keksitty.

Niskavuoren Heta

Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö
Valtteri Tuominen ja Anu Sinisalo näyttelevät upeasti Linnoituksen kesäteatterin Niskavuoren Hetassa. Kuva Kristiina Männikkö

Koreografi Netta Salonsaari laittaa näyttelijöiden hippulat vinkumaan jo avauskohtauksessa. Tanner tömisee ja hiekka pölisee, kun Niskavuoressa vietetään Niskavuoren Hetan ja Akusti Harjulan häitä.

Tarina lähtee juoksuaskelista huolimatta liikkeelle hitaasti, mikä on ihan oikein, koska Hella Wuolijoen tarina on sijoitettu Hämeen sydänmaille. Akusti ei ole mikä tahansa renkipoika, vaan trenkipoika. Itä-Uudenmaan ruotsinkielisten kartanonherojen dräng ääntyy juuri näin hämäläisittäin.

Ohjaaja Lija Fischer on sovittanut Wuolijoen klassikosta farssin, jossa keskeisenä tehokeinona käytetään liioittelua. Ratkaisu toimii. Vahva tyypittely ja esityksessä käytetyt tinttamareskit vievät katsojan eurooppalaisen teatterin juurille. Commedia dell’arte on varmaan juuri se käsite, jota yritin kaivaa muistini pohjalta koko esityksen ajan.

Wuolijoen triangelidraama ei kovin hyvin istu meidän aikaamme. Tai no, miksei sittenkin. Todella eteensä katsova ja älykäs nuori nainen toki nai vuonna 2012 mieluummin köyhän miehen, jossa on potentiaalia, kuin rikkaan pölvästin.

Toki tämän päivän maailmakin on täynnä näytelmän osattomiksi jääviä siipirikkoja, mutta osattomuuden syynä ei ole yhteiskunnan liian tiukka moraalikoodi, vaan sen puute. Psykologisen hivutuksen ja aivopesun ammattilaiset saavat iskeä kyntensä lapsiin heti, kun oppivat konttaamaan ja katsomaan televisiota.

Vuonna 1950 ilmestynyt Niskavuoren Heta poikkeaa tematiikaltaan Wuolijoen ennen sotia kirjoittamista Niskavuori-näytelmistä.  Kun Niskavuoresta siirrytään Muumäkeen, siirrytään samalla vahvojen naisten maailmasta vahvojen miesten maailmaan. Omassa sovituksessaan Fischer tekee Akustista oikean alkiolaisen supersankarin, joka neuvokkuudellaan ja uutteruudellaan yhdistää sisällissodan jakaman kansan.

Tässä näytelmässä kepulaisuus rulettaa.

Ehkä koko tarinan kiinnostavin kysymys on, miten paljon Niskavuoren Hetan hahmossa on Hella Wuolijokea. Wuolijoki oli kansainvälinen hahmo juntti Suomessa, menestyvä liikenainen, sahabisneksellä rikastunut metsäteollisuuskapitalisti, sodan jälkeen kommunisteja edustaneen SKDL:n kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.

Epäilen vahvasti, että Niskavuoren Heta on tarinana saanut koomisen perusvireensä kirjoittajan itseironiasta.  Ylpeiden, päänsä pystyssä pitävien naisten Niskavuorelta on sotien jälkeen siirrytty tässä naisasiassa jonkinlaiselle Kyöpelinvuorelle. Suomea on rakennettu kahden mahtavan tunteen voimalla. Toinen niistä on häpeä ja toinen kateus. Se rakkaus on aina jossain toisaalla.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo siirtäneensä näytelmän tapahtumat nykyaikaan.  Tässä hän puhuu puuta heinää.

Vaikka Wuolijoen näytelmässä tynnyrinalat muuttuvat hehtaareiksi ja Fischerin sovituksessa markat euroiksi, on itse tarina tiukasti kiinni turpeessa. Tätä ei muuksi muuta edes se, että samaisen käsiohjelman mukaan esityksen nuorilla näyttelijöillä ei ole henkilökohtaisesti mitään kosketuspintaa tarinan kuvaamaan maailmaan.

 

Fischer on myös itse lavastanut esityksen, ja kun katsoin hänen näyttämölle kehittämiään laatikkoleikkejä, jäin ihmettelemään, miksi tämä nuori nainen valitsi aikanaan opinahjokseen juuri Teatterikorkeakoulun, eikä mennyt opiskelemaan esimerkiksi Helsingin yliopistoon teoreettista fysiikka tai jotain vastaavaa rakettitiedettä.

No älykkäästi tehtyä ja lempeällä ironialla maustettua teatteria on ilo seurata.

Näyttelijät selviävät hengästyttävistä rooleistaan mainiosti. Esimerkiksi Pauliina Palon laaja-alainen repertuaari pääsee tämän näytelmän lukuisissa rooleissa oikeuksiinsa.

Parvekejumalat

 

Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC
Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC by Soppakanuuna

Pidin aikoinaan kovasti nuoren Anja Kaurasen esikoiskirjasta Sonja O. kävi täällä. Sen jälkeen Anja Snellmanin romaanit ovat joutuneet siihen loputtoman pitkään jonoon, jossa vuoroaan odottavat ne kirjat, jotka ehdottomasti pitää joskus lukea.

Vuosien varrella Snellman on hionut lauseensa lähelle täydellistä. Äänikirjana Snellmanin teksti elää ja hengittää, eikä nautintoa ainakaan vähennä se, että näyttelijä Elsa Saisio on loistava lukija. Snellmanin oman lukijanäytteen löydät tästä linkistä.

Esittävässä taiteessa tie kohti virtuositeettia kulkee kymmenientuhansien harjoitustuntien kautta. Kirjoittamiseen pätee varmasti sama, mutta välillä tuntuu, että kirjailijan korvien välissä sijaitsevan ajattelulihas jäykistyy helposti maitohapoille. Muoto menee sisällön edelle.

Aikaisemmin tässä blogissa repostelemani Jari Tervon kirja Layla vaikutti minusta enemmän tuotteelta kuin tarinalta. Snellmanin Parvekejumalat epäilytti vielä enemmän ehkä siksi, että Snellman on vielä Tervoakin taitavampi kirjoittaja.

Molemmat päästävät lukijan kovin helpolla.

Aidosti moniäänisen romaanin kirjoittaminen on hyvin haastava, tai oikeastaan liki mahdoton tehtävä. Toki monet maailmankirjallisuuden suurista nimistä ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat aidosti polyfonisia.

Ongelman ydin taitaakin olla siinä, että lukijat, jotka pystyvät samaistumaan yhtä intensiivisesti moniäänisen romaanin henkilöihin kuin näiden maailmanluokan romaanien kirjoittajat, ovat keräilyharvinaisuuksia.

Myös kirjallisuuden markkinoilla ihmiset äänestävät lompakoillaan ja näissä vaaleissa meillä parantumattomilla ääliöillä on takanamme aina muhkea enemmistö. Juoppohullun päiväkirjojen sadattuhannet ostajat eivät voi mitenkään olla väärässä.

En tunne henkilökohtaisesti yhtään somalitaustaista maahanmuuttajaa. Myös muslimit ovat minulle henkilökohtaisella tasolla täysin kirjoittamaton lehti. Eikä ystäväpiiriini taida kuulua yhtään tosiuskovaista kristittyäkään. Sellaista se on, kun on syntynyt jumalattomaksi luterilaiseksi.

Snellman kuvaat teemojaan kahden eri kehitystarinan kautta. Anis on äärikonservatiivisessa maahanmuuttajaperheessä elävä kympin tyttö ja Zahra ääriliberaalissa suomalaisessa taiteilijakodissa kasvanut itseään viiltelevä nuori nainen, joka hakee mielentyyneyttä kääntymällä islamiin.

Molempiin henkilöhahmoihin on helppo samaistua. Silti Snellmanin romaanin rakenne on kovin kirjallinen. Huolella mietityt rakenteet paistavat näkyvät tarinan alta.

Todellisuus on tietenkin aina tarua ihmeellisempää. Paitsi ihmeellistä, todellisuus on myös usein nukkavierua ja pitkäpiimäistä. Aika on selvästi vaikeasti hallittava elementti myös kirjallisuudessa.

Hyvässä tarinassa elämä ei ole kipeä maraton, vaan räväkkä 110 metrin aitajuoksu.  

Miehet ovat suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoissa todella kummallisia otuksia kautta linjan etnisestä taustastaan riippumatta, eikä Snellman kirjoittajana edusta tässä suhteessa mitään poikkeusta. Se ei ole sinänsä kummalista, koska miehet ovat kohtuullisen outoja otuksia myös useiden suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoissa.

Voima-lehden kolumnissa Hanna Kuusela ampuu Snellmanin romaania alas kovilla tilastofaktoilla.

Tai oikeammin Kuuselan kiukun kohteena ovat kirjallisuuskriitikot, jotka ovat lukeneet Snellmanin fiktiivistä romaania kuin pamflettia.

Tässä Kuuselan kritiikki myös osuu maaliinsa. En kuitenkaan olisi valmis käyttämään ainakaan vielä kulturalismia kirosanana ja nyt jo edesmennyttä Samuel P. Huntingtonia tämän paholaisopin ylipappina ja pyhimyksenä.

Ihminen on laumaeläin. Se on fakta, jota ei voi muuksi muuttaa sen paremmin filosofisella kuin uskonnollisella saivartelulla.

Tavat ja uskomukset, joihin me kasvamme elämämme kahden ensimmäisen vuosikymmen aikana, ovat hyvin pysyviä. Niistä jää niin vahva muistijälki, ettei se lähde meistä kuin psykoanalyysiksi kutsutulla aivopesulla, jos silläkään.

Snellman lähtee yksilöstä, Kuusela yleisestä. Molemmat lähestymistavat ovat hankalia, olisi sitten kysymys vaikka naisten pukeutumiskoodista.

Toisaalta ajattelu ja argumentointi vaativat tietynlaista taloudellisuutta. Suurin osa todellisuudesta pitää karsia pois, jos ylipäätään haluaa sanoa jotakin jostakin. Pelkistäminen on yksi ymmärtämisen reunaehdoista. Todellisuus on paitsi ihmeellinen, myös aina aivan järjettömän monimutkainen.

Ihmisen suuret aivot eivät kehittyneet evoluution myötä ratkaisemaan matematiikan ja fysiikan ongelmia, vaan niitä tarvittiin useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tämän päivän maailmassa vaatimustaso on tässä suhteessa noussut potenssiin siitä, mitä se oli esihistoriallisella ajalla. Siksi me joudumme usein turvautumaan vaistoihimme aivan samoin kuin muinaiset esi-isämme.

Järki ja tunteet ovat toki saman kolikon kaksi eri puolta. Paras lopputulos tässä arvanheitossa saadaan todennäköisesti, jos lantti jää syrjälleen pystyyn niin, että tulos on sekä kruuna että klaava. Mutta se on tietenkin harvinainen lopputulema.

Kuusela niputtaa kovin huolettomasti kakki Suomen somalitaustaiset ihmiset ja islamia uskontonaan harjoittavat ihmiset nippuun eli syyllistyy tavallaan samaan helmasyntiin, mistä hän kritiikissään syyttää Snellmania. Suomalaisten perhesurmien ja niin kutsutun kunniaväkivalan rinnastaminen on näppärä veto, mutta se vaatisi kyllä tuekseen vankkoja perusteluja.

Snellmanin romaani on fiktiota, kirjoittajan luovaan työhön perustuva taideteos. Lukijalla on siten myös täysi oikeus tulkita kirjaa, miten itse tahtoo.

Ärsyttävää voi tietenkin olla se, miten julkisuus, tässä tapauksessa ammatikseen näitä tulkintoja tekevät kirjallisuuskriitikot tekevät Snellmanista ”kaikkien alojen asiantuntijan”.

Minulle lukijana, tai oikeammin kuulijana riitti ilon aiheeksi hallittu muoto ja lähelle täydellisyyttä hiottu lause. Totuutena kukaan edes kohtuullisen täysijärkinen ihminen ei fiktiivistä romaania toki pidä.

Diktaattori

Sacha Baron Cohen ratsastaa jälleen elokuvassa Diktaattori. Kuva Filmikamari
Sacha Baron Cohen ratsastaa jälleen elokuvassa Diktaattori. Kuva Filmikamari

Juutalaistaustaisen brittikoomikko Sacha Baron Cohenin vitsit ovat törkeitä ja aika usein myös suorastaan törkeän hauskoja elokuvassa Diktaattori. Tapa jolla Larry Charles ohjaajana ja Cohen koomikkona tekevät elokuvan sketsejä käy vaikka komedian oppitunnista. Kehittelyt ja iskut osuvat kohdalleen.

Elokuvissa Borat ja Brüno Cohen haastattelee julkkiksia ja taviksia ja laitta meidän keskivertokansalaiset kiemurtelemaan myötähäpeästä. Pelkästään käsikirjoitettuun fiktioon perustuvat Diktaattorin pilkan maali on hieman toinen. Nyt tehdään rankaa satiiria länsimaisesta älymystöstä.

Elokuvasta kirjoitetut nyrpeät kritiikit myös todistavat, että pilkka on osunut täsmäohjuksen tarkkuudella kohteeseensa. Cohen ja hänen käsikirjoittajansa ovat salakuljettaneet Boratista ja Bünosta tutun myötähäpeän ikään kuin elokuvan ulkopuolelle, lehtien palstoille ja television elokuvakatsauksiin.

Pojilla on epäilemättä ollut hauskaa, kun he ovat lukeneet tästä ”tekeleestä” eri puolilla maailmaa kirjoitettuja arvosteluja.

Cohenin ja kumppaneiden hengentuote ei ole sattumalta samanniminen kuin Charles Chaplinin kuuluisa elokuva Diktaattori (The Great Dictator), jossa Chaplin pilkkaa juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä valtansa huipulla ollutta Hitleriä.

Chaplinin elokuva oli ja on parodian kaapuun puettu hätähuuto ennen näkemättömän hirvittävän sodan kynnyksellä. Sen ylevöittää Chaplinin oma puhe ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta elokuvan lopussa.

Cohenin Diktaattorissa Chaplinin humaani idealismi on vaihtunut nihilistiseksi satiiriksi. Asia tulee selväksi, kun Cohen diktaattori Aladeen hahmossa pitää oman palopuheensa, jossa hän perustelee, miksi diktatuuri on paljon parempi järjestelmä kuin demokratia.

Vain diktatuurissa yksi prosentti väestöstä voi omistaa 90 prosenttia kaikesta omaisuudesta ja vain diktatuurissa voi jättää suuren osan kansasta ilman kunnollista koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Kaikki Cohenin diktatuurin paremmuutta ylistävässä puheessa luettelemat tilastolliset faktat kuvaavat tietenkin Yhdysvaltojen kansantalouden ja yhteiskunnan tilaa.

Arabitaustaiset amerikkalaiset ovat loukkaantuneet elokuvasta ja varmaan ihan aiheellisesti. Pilkan kärki ei kuitenkaan osu tällä kertaa ihmisten sovinistisiin tai rasistisiin ennakkoluuloihin, vaan siihen kaksinaismoraaliin, johon meillä on ikävä tapa kääriä omatuntomme silloin, kun laiskuus, tyhmyys tai silkka raukkamaisuus käyvät totuuden edellä.

Jos tosiasiat eivät sovi kuvaan, joka meillä on maailmasta, sen pahempi tosiasioille. Vanha, reaalisosialismin oloissa syntynyt anekdootti sopii vähän turhankin hyvin kuvaamaan myös tämän päivän todellisuutta.

Cohen on jossakin haastattelussa kertonut saaneensa idean Aladeen hahmoon ja inspiraation koko elokuvaan Saddam Husseinin kirjoittamasta omaelämänkerrallisesta kirjasta The Zabibat and the King.

Arabikevät tuli varmaan myös elokuvan tekijöille yllätyksenä. Se on kuitenkin myös hyödynnetty laittamalla elokuvan alkuun Libyan kansannoususta kertovien uutisten inserttejä, joissa Barack Obama, Hillary Clinton ja Britannian pääministeri David Cameron lukevat lakia nyt jo edesmenneelle Muammar Gaddafille.

Taivalla leikkauksella Gaddafin nimi on jäänyt pois näistä uutispätkistä, ja katsoja voi hyvin kuvitella, miten Obama syyttää Cohenin Aladeeta ihmisoikeusrikoksista.

Arabimaita hallinneet hirmuhallitsijat ovat kaatuneet toinen toisensa jälkeen ja uusia on nousemassa tilalle. Myös Pohjois-Korean hirmuhallitsija King Jong-il, jolle elokuva heti sen alussa omistetaan, on vainaja. Menikö siis Cohenin ja kumppaneiden elokuvan ajoitus totaalisesti poskelleen?

No ei, vaikka todellisuus tietenkin tälläkin kertaa on kaikkea keksittyä ihmeellisempää.

Pitää kysyä mikä on edelleen maailman suurin, vaikutusvaltaisin ja ydinaseilla hampaisiin asti aseistautunut diktatuuri maailmassa? Iran? Ei tietenkään, vaan Kiina.

Ehkä terävimmillään Cohen ja kumppanit ovat elokuvassa sen yhdessä sivujuonteessa. Bobby Lee näyttelee kiinalaista suurlähettilästä Mr. Laota, joka kerää elokuvassa suihin ottoja amerikkalaisilta filmitähdiltä ja muilta silmäätekeviltä isokenkäisiltä ihan nöyryyttämismielessä.

Jos suomi oli Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina suomettunut, samalla tavalla nykyisin kaikki länsimaat näyttävät olevan rähmällään Kiinan edessä. Kiinan näkyvä arvosteleminen on tänään yhtä korrektia käytöstä länsimaissa kuin äänekäs piereskely julkisella paikalla.

Raha puhuu, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Kiinalla on tuhansien miljardien kassa riihikuivaa rahaa, ja tämän rahakasan edessä ihmisoikeuksista tai demokratiasta vaahtoavat tyypit ovat ihan turhia mulkunimijöitä.

Elokuvan huumori liikkuu todella usein navan alapuolella. Törkyhuumorin ymmärtämisessä suomalainen katsoja myös törmää kulttuurimuuriin.

Me emme aina tajua sitä, miten suuria tabuja alastomuus, seksuaalisuus ja ruumiineritteet yhä ovat angloamerikkalaisissa maissa. Ja vielä tiukemmin ne ovat tietenkin tabuja islamilaisissa maissa ja ortodoksisten juutalaisten keskuudessa.

Alatyyli ja poliittisesti täysin epäkorrekti vittuilu ovat osattomien tapoja kapinoida tekopyhää, kaksinaismoraalin ryvettämää eliittiä vastaan.

Kaikkien jatko-osien äiti

Promotheus on kuvattu antiutopialle sopivan tummasävyiseksi. Loput elokuvan valota katoavat 3D-laseihin. Noomi Rapace loistaa elokuvan pääroolissa. Kuva SF Films Oy
Promotheus on kuvattu antiutopialle sopivan tummasävyiseksi. Loput elokuvan valosta katoavat 3D-laseihin. Noomi Rapace loistaa elokuvan pääroolissa. Kuva SF Films Oy

Kuka minä ole ja mistä minä olen tullut?

Suurin osa meistä on ainakin jossain määrin kiinnostunut juuristaan. Enemmistö meistä haluaa jopa uskoa, että nämä juuret ulottuvat aina taivaisiin asti tavalla taikka toisella.

Raamatussa ihmisen on jumalan kuva. Ridley Scottin elokuvassa Blade Runner androidi on ihmisen kuva ja tietenkin kohta kapinoimassa nyrkit pystyssä luojaansa vastaan.

Samaan tieteiselokuvien aateliin kuuluu myös Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja, scifi-elokuvien pelottelugenren mestariteos, joka herätti eloon itse kunkin alitajunnassa elävät hirviöt.

Sveitsiläisen Hans Rudolf Gigerin surrealistinen kuvataide, jota hän itse kutsuu biomekaaniseksi taiteeksi, teki elokuvayleisöön Alienin hirviöiden hahmoissa lähtemättömän vaikutuksen.

Sitä se keksi teettää.

Eikä huonoja leffoja ole myöskään Scottin Thelma and Louise tai Hannibal. Naisten ikuinen ystävyys ja ihmissyöntiä harrastava sarjamurhaaja ovat olleet aikanaan kovia juttuja ja ovat tietysti vieläkin.

Scottin uusi ohjaus Prometheus oli paha pettymys. Yli seitsemänkymppisessä mestariohjaajassa on edelleen ruutia, mutta Jon Spaihtsin ja Damon Lindelofin käsikirjoitus on tällä kertaa luvalla sanottuna aika löperö. Kaksikon kirjoittamassa tarinassa on yhtä paljon uskottavuutta kuin samasta aiheesta aikanaan meuhkanneen Erich von Dänikenin kirjoissa.

Dänniken on muuten edellä mainitun Gigerin maanmies eli kotoisin Sveitsistä. Mitähän mätää tuossa alppimassa oikein on?

Prometheus on nykyelokuvaksi hieman hidastempoinen. Ehkä siinä nostetaan tahdissa hattua toiselle, kaikessa pitkäpiimäisyydessään mestariteokseksi luokitellulle Stanley Kubrickin avaruusoopperalle.

Tieteiskirjallisuuden suuriin nimiin kuuluva Arthur A. Clarke kirjoitti oman 2001: Avaruusseikkailunsa vuonna 1968 ja Scottin Prometheus-leffan käsikirjoittajakaksikko on pihistänyt Clarken tarinan juonen melkein sellaisenaan omaan käsikirjoitukseensa.

No eipä silti. Myös meidän kristittyjen jumalalla on Raamatun ollut mukaan samansuuntaisia suunnitelmia epäonnistuneena pitämänsä projektin lopettamisen suhteen.

Kun vanhat tarinat ovat näin hyviä, miksi vaivautua keksimään uusia. Sitä paisti aivan uusien tarinoiden keksiminen saattaa kaiken lisäksi olla jopa täysin mahdoton tehtävä.

Kultainen 60-luku oli länsimaissa edistysuskon aikaa. Jotenkin ymmärtää, että Clarken tarinassa ihmisillä on kuussa pysyviä tukikohtia vuonna 2001 ja ihmiskunta (lue amerikkalaiset) pystyvät tuosta vain polkaisemaan pystyyn retkikunnan, joka matkaa ydinkäyttöisellä avaruusaluksella Saturnukseen asti.

Todellisuudessa vuona 2012 kuu on edelleen miehittämättä ja lennoista Marssiin vasta haaveillaan. Tietotekniikan kehitys on tosin ylittänyt jopa Clarkin kuvitelmat, nykyisin tietokoneiden käyttäjien lisäksi myös tietovarastot voivat olla pilvessä, mutta edelleenkään ainakaan alan kirjallisuus ei tunne yhtään skitsofreniaan sairastunutta tietoverkkoa, vaikka maailmassa muuten piisaa hulluja ihan joka lähtöön.

Oli miten oli, olen takuu varma siitä, ettei kenelläkään kajahtaneella miljardöörillä ole varaa myöskään tämän vuosisadan loppupuolella kustantaa avaruusalusta, joka tuosta vain lentää liihottaa parissa vuodessa johonkin toiseen aurinkokuntaan.

Todellisten emävalveiden lasketteleminen kuuluu toki tieteistarinoiden luonteeseen.  Parhaat tarinat syntyvät juuri siitä, että reaalimaailman tosiasioita kierretään lahjakkaasti. Scifillä ja sen sisargenrellä fantasialla ei elokuvan maailmassa ole juuri mitään eroa.

Emävalheiden joukkoon lipsahtaneet pienet typeryydet kuitenkin yleensä tuhoavat illuusion tehokkaasti.

Ruotsalainen Noomi Rapace loistaa myös tässä elokuvassa. Tämä nainen on jotenkin niin luonnollinen ja luonteva, ihan oikealta ihmiseltä näyttävä ilmestys keskellä Hollywood spektaakkelia, että katsoja alkaa epäillä hänen tupsahtaneen elokuvaan jostain Alfa Kentaurin tuolta puolen.

Alfa Kentauri on muuten lähinnä omaa aurinkoamme sijaitseva toinen tähti. Matkaa sinne kertyy 4,4 valovuotta.