Myrskyluodon Maija

Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.

Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.

Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.

Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.

Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä.  Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.

En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.

Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.

Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia.  Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.

Tämä kaikki näyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.

Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.

Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.

Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.

Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.

Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.

Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.

Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.

Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.

Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.

Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.

Maa on syntinen laulu

Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.
Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.

Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.

Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.

Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.

Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.

Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.

Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?

Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.

Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.

Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.

Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.

Rinnastus toimii.

Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.

Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.

Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi.  Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.

Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.

Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.

Traagista ja kepeää

 

Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern
Meidän visuaalinen muistimme 1900-luvun historiasta perustuu mustavalkosiin valokuviin. Harmaan eri sävyt kuvaavat hyvin myös Kuolemantanssin Edgarin (Bejamin Moliner) ja Alicen (Sylvia Rauan) mielenmaisemaa. Kuva Riksteatern

Vielä viime vuosisadan alussa pitkä avioliitto teki ihmisistä traagisia hahmoja. Ainakin jos nämä hahmot olivat suoraan maailmankirjallisuuden tunnetuimman naistenvihaajan ja parisuhdevittuilun mestarin August Strindbergin kynästä.

Tällä vuosisadalla pitkä parisuhde tekee ihmisistä koomisia hahmoja. Pitkästä parisuhteesta on tullut erikoisuus, jota tässä suhteessa syntyneet lapsetkin ihmettelevät ääneen.

Meillä kaikki on hyvin, kuten Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra vakuuttaa.

Kuolemantanssin  Riksteaternille sovittanutta Eva Maria Benavente Dahlinia on ruotsalaisissa kritiikeissä syytetty muun muassa Strindbergin mestariteoksen teurastamisesta.

Rohkenen olla eri mieltä.

Dahlin on lyhentänyt Strindbergin ehkä tunnetuimman avioliittohelvetin kuvauksen yksinäytöksiseksi kamarinäytelmäksi.

Tärkeää ei ole vain se, mitä sanotaan, vaan myös se mitä jätetään sanomatta. Dahlinin taitava dramatisointi ja ohjaaja Dritëro Kasapin äärimmilleen pelkistetty tyyli kulkevat käsi kädessä.

Dramatisointi, ohjaus ja Annika Niminen Brombergin, Sari Nuttusen ja Peter Stockausen skenografia muodostivat maanantaina Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salin näyttämöllä kokonaisuuden, joka teki kunniaa ekspressionistiselle teatterikäsitykselle.

Tykistökapteeni Edgarin ja hänen vaimonsa Alicen arjen melankoliaa kuvasivat näyttämöllä harmaan eri sävyt. Ajankuva luotiin puvuilla ja muutamalla tarkoin valitulla esineellä.

Sovituksen tarkkuudesta kertoi jotakin myös se, että Dahlin ja Kasapi antavat myös jo ensimmäisessä näytöksessä vastauksen tärkeimpään kysymykseen, joka katsojan mielessä syntyy kahden rinnakkaisen näytelmän kokonaisuudesta.

Edgar mainitsee keskustellessaan vaimonsa serkun Kurtin kanssa, että perheen neljästä lapsesta kaksi on kuollut jo nuorena.

Sellainen ei ollut vielä viime vuosisadan alussa mitenkään tavatonta, pikemminkin tavallista. Hinkuyskä, tulirokko ja muut vakavat tartuntataudit vaativat oman veronsa, ja lapsia kuoli myös nykyisin harmittomina pidettyihin tulehduksiin.

Jokainen isä ja äiti ymmärtää, miten musertavaa iskua oman lapsen kuolema merkitsee. Se on tapahtuma, joka antaa oman sävynsä koko elämälle, eikä tätä tuskaa ole sata vuotta sitten juuri lieventänyt tietoisuus siitä, että useimmat pariskunnat joutuivat kohtamaamaan tämän suuren surun ainakin kerran.

Elämällä oli kuin luontojaan traaginen pohjavire.

Monien aikuiseksi ehtineidenkin kohdalla elämänkaari jäi myös niin lyhyeksi, että elinikäisen parisuhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kuolla naimattomana.

Paitsi traagista, elämä oli vielä sata vuotta sitten myös jollakin erilaisella tavalla ainutkertaista kuin nyt.

Kuolemantanssin Edgar on läheisiään manipuloiva kotityranni. Psykopaatiksi häntä ei voi määritellä, koska Edgarilla ei ole mitään otetta pienen yhteisön muihin ihmisiin, vaan hän on jäänyt sekä urallaan että elämässään paitsioon juuri sosiaalisen kyvyttömyytensä takia.

Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern
Camilla Blomqvistin lomaparatiisia koristavat digiajan äitelät värit. Onnellisuusmuurin takana osat ovat vaihtuneet. Komentoa pitää vaimo Anna-Karin (Sylvia Rauan) ja aviomies Erik (Benjamin Moliner) peesaa. Kuva Riksteatern

Nuoren Camilla Blomqvistin Vi har det bra on Dahlinin sovituksen jäljiltä eräänlainen peilikuva Strindbergin Kuolemantanssista.

Osat ovat vaihtuneet siten, että nyt valtikkaa parisuhteessa pitää vaimo Anna-Karin ja myötäilijän rooli on hänen miehellään Erikillä.

Asetelman koomisuus ei kuitenkaan kumpua tästä. Kysymys on siitä näennäisestä helppoudesta, jolla nykyihmiset voivat elää elämäänsä vailla suuria murheita. Pariskuntia ei enää pidä yhdessä toimeentulon pakko. Kärsimys ja kuolema on siivottu yhteiskunnasta laitosten ovien taakse.

Ihmisten kyky tuntea empatiaa toisia kohtaa on kuitenkin edelleen kovin ohuella pohjalla. Pariskunnan yhteinen tuttava Kenneth, joka on avioeron takia menettänyt elämänhallintansa, saa osakseen kovin laimeaa myötätuntoa.

Jos Dahlin ja Kasapi ovat viilanneet sovituksen ja ohjauksen kohdalleen aivan viimeistä pilkkua myöten, samaa tavatonta tarkkuutta on myös Jimmy Endeleyn, Benjamin Molinerin ja Sylivia Rauanin roolisuorituksissa.

Kuolemantanssin pelkistetty ilmaisu vaatii paljon myös katsojalta. Hoksottimien pitää olla koko ajan vireessä. Toisaalta näyttelijöiden geometrisen tarkassa tulkinnassa oli jotakin hyvin kiehtovaa.

Toisen näytöksen lomaparatiisissa meno on tietenkin jo paljon rennompaa. Sama kolmikko pääsi näyttämään laaja-alaisuuttaan. Esimerkiksi Moliner näyttää, miten Kuolemantanssin ilottomasta kotityrannista Edgarista sukeutuu puolivallaton nahjus Erik, joka ääneen epäilee, ettei hän ilman vaimonsa opastusta löytäisi yksin edes takaisin kotiin.

Skyfall

Kuusikymmentä vuotta täyttänyt James Bond on alkanut aikuistua. Daniel Craig on Bondina keski-ikäinen työnsankari. Kuva Matthew Harkin
Kuusikymmentä vuotta täyttänyt James Bond on alkanut aikuistua. Daniel Craig on Bondina keski-ikäinen työnsankari. Kuva Matthew Harkin

Agentti James Bond hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta on ehtinyt 60 vuoden kypsään ikään.

Tosin aika harva Bondin ihailijoista taitaa muistaa, tai edes tietää, että brittikirjailija Ian Flemingin luoma hahmo aloitti seikkailunsa kirjassa Casino Royale vuonna 1952.

Meillä vanhuksilla tuo muisti alkaa hieman pätkiä.  Ehkä juuri sen takia tiedotusvälineissä on uuden Bond-leffan ensi-illan tiimoilta juhlittu näyttävästi, mutta myös hieman neitimäisesti, karskin sankarin 50-vuotisjuhlia.

Kuka sitä nyt tässä iässä niin tarkkaa viitsisi noita vuosia laskea?

Tähän mennessä on tehty 27 Bond-elokuvaa ja niissä kaikissa kerrotaan sama tarina. Mutta se ei haittaa, koska tämä tarina on vielä paljon siinä seikkailevaa salaista agenttiakin vanhempi. Se on iätön.

Alussa Bondille annetaan tehtävä, jonka täyttääkseen hänen on lähdettävä matkalle. Tämän vaelluksen päätepisteessä odottaa täysin ylivoimaisilta näyttäviä pahan voimia vastaan käyty taistelu, jonka sankarimme lopulta voittaa tekniikan jumalien avustuksella.

Toki elokuvataiteelle ominainen tapa kertoa tämä ikuinen tarina tulee mukaan kuviin jo leffan ensi sekunneilla. Bondit alkavat aina hurjalla toimintajaksolla, jolla sen katsojien syke säädetään oikealle, parhaan elokuvanautinnon takaavalle tasolle.

Elokuva ja teatteriohjaaja (!) Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-leffa, Skyfall on kerännyt suitsutusta elokuvakriitikoilta. Se on kerännyt tähtiä roppakaupalla, ja aika monen mielestä Skyfall on kaikkien aikojen paras Bond-leffa.

Ja voi se ollakin, ainakin ennen seuraavaa Bond-pläjäystä.

James Bond on elokuvateollisuuden merkkituote. Sen vuoksi sen tekijöillä on hieman samanlaisia ongelmia kuin korkeasta laadusta (ainakin aikaisemmin) ja ylellisyydestä tunnetun Mercedes Benzin saksalaisella valmistajalla.

James Bond -elokuvien yleisön ydinjoukko on asenteiltaan konservatiivista sakkia. Heidän joukossaan on todennäköisesti paljon myös niitä, jotka kunnioittavat läsnäolollaan ihan oikeaa elokuvateatteria vain joka toinen vuosi, kun uusin Bond tulee teatterilevitykseen.

Tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat tietävät hyvin, että myös James Bodin pitää muuttua, kun aika ja asenteet muuttuvat.  Tämän päivän katsojan silmissä varhaiset Bond-leffat käyvät jo camp-huumorista.  Sekä erikoistehosteet että asenteet ovat kömpelöitä kuin vanhainkodin huru-ukko-osaston voimistelupiiri.

Bond-elokuvan estetiikkaa ei saa kuitenkaan muuttaa liikaa. Tosikatsojan pitää tunnistaa uusin Bond-elokuva Bond-leffaksi heti sen ensimetreistä lähtien.

Sen sijaan konepellin alle saa laittaa lisää tehoja ja ominaisuuksia niin paljon kuin vain tekijöiden taidoista ja kyvyistä irti lähtee. Näitä tehoja on myös totisesti lisätty. Ainakin uusimmassa Bondissa turboruuvi on väännetty tappiin asti.

James Bond on vuosien varrella aikuistunut vaivihkaa. Sitä se ikääntyminen teettää.

Kolmessa uusimmassa Bondissa näyttelevä, vuonna 1968 syntynyt Daniel Craig on roolissa reilusti ikäisensä oloinen. Craigin näyttelemänä Bond on muuttunut sarkastiseksi hahmoksi. Hymyä ei tällaiselta valtavien työpaineiden alla puurtavalta keski-ikäiseltä työnsankarilta juuri irtoa, mutta tehoja sitäkin enemmän, vaikka kaikki tämän iskurityöläisen fyysistä ja psyykkistä kuntoa osoittavat mittarit ovat jo punaisella.

Ei siis ihme, että ainakin Suomessa, jossa toimittajakunta on kovaa vauhtia keski-ikäistynyt, Craig laittaa fibaa elokuvakriitikoiden puntteihin. Hänet on oikopäätä julistettu kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.

No ei ole pitkä aika siitä, kun Roger Moore äänestettiin maailmalla kaikkien aikojen parhaaksi James Bondiksi.  Vuonna 1927 syntynyt Moore oli kaiken lisäksi lähes kuusikymppinen, kun hän näytteli viimeisen roolinsa Bondina elokuvassa 007 ja kuoleman katse.

Moore on kuitenkin oma lukunsa Bondia tähän mennessä näytelleiden kuuden näyttelijän joukossa. Moore oli Bondin hahmon luojan, Ian Flemingin oma ehdokas rooliin, kun kaikkien aikojen ensimmäistä Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No filmattiin 60-luvun alussa. Väitetään, että Mooren valinta kaatui tuolloin siihen, että häntä pidettiin liian vanhana rooliin.

Mutta Mooren näyttelemät kuusi Bond-elokuvaa ovat selkeä poikkeus jatkumossa. Hieman paradoksaalista on varmasti se, että Mooren tulkitsemana Flemingin luomasta kylmästä tappajasta tuli Bondeja ja koko lajityyppiä ironisoiva hahmo.

Tekijät korostivat tuolloin tarinoiden sadunomaisuutta. Bondeista tehtiin eräänlaisia suurvaltapolitiikasta kertovien uutisten loppukevennyksiä aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, ja kylmän sodan henkisesti kangistama suuri yleisö pelkäsi, että maailmaloppu on vain yhden napinpainalluksen päässä.

Ben Whishaw on uusi tuloas Bond-elokuvien näyttelkijäkaartissa. Taustalla Daniel Craig. Kuva Matthew Harkin
Ben Whishaw on uusi tuloas Bond-elokuvien näyttelkijäkaartissa. Taustalla Daniel Craig. Kuva Matthew Harkin

Kolmessa uusimmassa Bodissa suurta saatanaa, ihmiskuntaa uhkaavan, tarkasti määrittelemätöntä pahuuden tyyssijaa edustaa kaikkialle lonkeronsa ulottanut tietotekniikka.

Skyfallissa James Bond joutuu turvautumaan pakomatkalla vanhaan 60-luvun Aston Martin – urheiluautoon ja taistelemaan loppuhuipennuksen taistelun lukumärältään ja aseistukseltaan teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan aseinaan vain kaksipiipuinen perintöhaulikko ja omat lihaksensa.

Asetelma kertoo, ketkä ovat olleet elokuvan tekijöiden tärkein kohderyhmä. Tämän päivän keski-ikäiset ymmärtävät tietotekniikasta keskimäärin saman verran kuin edellisen sukupolven James Bond – diggarit kylmänsodan kiemuroista tai Neuvostoliiton todellisuudesta.

No toki tietotekniikka on elämänalue, jossa myös tämän päivän parikymppisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä hyvänsä. Uusimmissa älypuhelimissa taitaa olla kohta enemmän älyä kuin niiden käyttäjissä noin keskimäärin.

Kiinnostavinta uudessa Bodissa on se, miten toiminnan motiivit ovat muuttuneet. Neuvostoliiton kaltaista kollektiivista ja vaikeasti määritettävää pahan valtakuntaa ei enää ole. Ei ole myöskään enää hulluja tiedemiehiä, jotka motivoi toimintaan jokin yleinen ja määrittelemätön paha.

Motiivit on viety yksilötasolle. Skyfallissa James Bondin hahmoa syvennetään, antamalla meidän kaikkien tuntemalla sankarille lapsuus.

Espanjalaisen luennenäyttelijä Javier Bardemin näyttelemä elokuvan pahis Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva.  Kuva Matthew Harkin
Espanjalaisen luennenäyttelijä Javier Bardemin näyttelemä elokuvan pahis Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva. Kuva Matthew Harkin

Yksilöpsykologian korostaminen lisää paukkuja ennen kaikkia tarinan pahiksen rooliin. Espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä Raoul Silva on oikea pahasti häiriintyneen kulukiusaajan näköiskuva.  Eikä roolityön vaikuttavuutta suinkaan vähennä se, että Bardem on tällä hetkellä yksi maailman arvostetummista luonnenäyttelijöistä.

Syvyyspsykologisia selityksiä on kaivettu esiin psykoanalyysin ehtymättömästä aarreaitasta. Käsikirjoittajien ei ole tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt pois vanhan jääkaappiäitimyytin päältä ja avot, homma toimii.

Tämän syvemmälle en tässä tohdi mennä, koska silloin saattaisin paljasta elokuvan juonen, mikä olisi huono asia.  Mendes ja hänen käsikirjoittajansa ovat yhdistäneen Skyfall-elokuvassa onnistuneesti toimintaelokuvan ja trillerin elementtejä.

Uusin Bond tietenkin vilisee edeltäjiensä tavoin viittauksia aikaisempiin Bondeihin. Tuottajien ja käsikirjoittajien taitavuutta alleviivaa se, miten he solmivat tarinan langat yhteen ja uusivat tämän merkkituotteen henkilögalleriaa.

Bondin katsojille itse sankarin lisäksi tärkeääkin tärkeämpiä ovat tutun tarinan tutut sivuhenkilöt. Tässä suhteessa Skyfall kattaa pöydän kahden vuoden päästä kehiin astuvalle uudelle Bondille.

Sikahauskaa Possukerhossa

Panu Kärrin mukaan aloitteleville stand up -koomikoille tarkoitettu Possukerho kokoontuu jatkossa kerran viikossa. Jokainen halukas pääsee näyttämään etradilla koomikontaitojaan.
Panu Kärrin mukaan aloitteleville stand up -koomikoille tarkoitettu Possukerho kokoontuu jatkossa kerran viikossa. Jokainen halukas pääsee näyttämään etradilla koomikontaitojaan.

Olen ilmiselvästi teatterifriikki. Lainasana tarkoittaa jollakin tavalla puolijauhoista intoilijaa.

Siitä huolimatta, tai ehkä sen takia näen usein painajaista, jossa olen jostain aivan käsittämättömästä syystä joutunut näyttämölle parrasvalojen väärälle puolelle esiintymään, vaikka en tajua esitettävästä näytelmästä mitään enkä muista vuorosanoja.

Torstaina ensimmäistä kertaa kokoontuneen Possukerhon stand up –koomikot selvisivät tästä kiirastulesta hämmästyttävän hyvin. Jokainen viidestä aloittelevasta sanataiteilijasta selvisi urakastaan mainiosti. Jokaista esitystä oli selvästi mietitty tarkkaan ja harjoiteltu ahkerasti.

Myötähäpeää ei tarvinnut kenenkään keralla kokea.

Possukerho on tarkoitettu foorumiksi aloitteleville stand up –koomikoille.  Tosin esimerkiksi torstain koomikoista ainakin Teatteri Kesyn Minna Mänttäri, Susanna Kauppi ja Kaisu Kärri ovat taidoissa pitkälle edenneitä, vuosia kestäneen teatteriharrastuksen koulimia teatterintekijöitä, joilla on paljon kokemusta nimenomaan komedian tekemisestä.

Olemme saaneet nauraa vuosien varrella vatsamme tärviölle Vittiläiselle ja muille Kesyn lappeenrantalaisuutta kuvaaville huumoripläjäyksille.

Esittämisen suomalaiskansallisiin erityispiirteisiin kuu epäilemättä se, että mitä taitavampi esiintyjä torstaina astui estradille, sitä enemmän hän esityksen alussa vähätteli omaa osaamistaan ja voivotteli ramppikuumeen aiheuttamia vaivoja (kyllä sitä skeidat voivat valua punttiin vähemmästäkin).

Minna Mänttäri on teknisesti taitava esiintyjä. Mänttärin esityksellä oli oma verkkainen, mutta hyvin hallittu rytmi. Ajoitus toimi, kehittelyt ja iskut napsahtivat kohdalleen. Taitojensa puolesta Mänttäri on koska tahansa valmis myös ammattilaisten kehiin.

Provokaatio ja räävittömyys ovat stand up –komiikan suola. Mänttäri pyrki myös esityksensä alussa provosoimaan yleisöä. Keksityn anekdootin avulla hän todisti, että Possukerhossa stad up –komiikka onnistuu jopa hänen laiseltaan diletantilta, koska me yleisönä istuneet olimme joko tyhmiä tai ainakin riittävästi humalassa, tai sitten sekä että.

Ja sitähän me tietenkin olimme ja olemme. Tai ainakin olemme kovin kilttejä ja kohteliaita. Esiintyjän ja yleisön raivokkaat yhteenotot, joita teatterifraseologiassa kutsutaan vaisusti läsnäoloksi ja vuorovaikutukseksi, eivät kuulu suomalaisen stad up -koomikon arkeen, eivätkä todennäköisesti edes uran tähtihetkiin.

Yleisönä me suomalaiset olemme nössöjä ainakin jääkiekkoareenoiden ja jalkapallostadionien ulkopuolella.

Provokaatiolla liikkeelle lähti myös koulumaailmassa siviilissä työskentelevä Susanna Kauppi. Kauppi kertoi meille, miten naurettavia ja kamalia tatuointeja harrastavat ja legginseihin pukeutuvat nykynuoret ovat (eh!). Yhtä siivotonta sakkia pitää hakea aina 60-luvulta asti, jolloin hipeiksi heittäytyneet nuoret aikuiset jättivät kainalokarvat ajelematta ja haisivat pahalle.

Kaisu Kärrillä on illan esiintyjistä eniten luontaista lavakarismaa. Tämän ominaisuuden Kärristä me olemme voineet tietenkin havaita Lappeenrannan kaupunginteatterissa, jossa Kärri on näytellyt silloin tällöin iltanäyttelijänä.

Kärrin esittämä ja varmasti huolla etukäteen valmisteltu vitsikimara ei kuitenkaan vastannut hänen avujaan esittäjänä. Vessahuumorista ja Mikko-nimeen perustuvista sanaleikeistä koottu kimara oli illan tylsimpiä.

Kahta muuta aloittelevaa stand up –koomikkoa, Jani Autiota ja Jarno Puheloista en tunne mitenkään entuudestaan. Yhteistä näille kohta kolmekymppisille pojille ja varhaiseen keski-ikään ehtineille naisille on se, että esitettyjen vitsein perusteella kaikkien identiteetti ja tapa hahmottaa maailmaa rakentuvat hyvin paljon tavaroiden ympärille.

No tietenkin se kaikkein rakkain tavara löytyi joko oman navan ja polvien välistä – tai sitten oman kullan pöksyistä.

Vaatteet olivat aatteet 80-luvulla aikuisuuteen kasvaneella sukupolvella. Seuraavaa ikäpolvea voi kutsua vaikka iPhone-sukupolveksi, jonka aatoksissa sen hetkisen poikaystävän heijariveitikka ja älypuhelin toimivat vasta päivityksen jälkeen, jos sittenkään.

Yhteistä kaikille esityksille oli kuitenkin se, että yhteiskunta, politiikka, taloudelliset lainalaisuudet, uskonto, moraali, eettinen pohdinta, valta ja sen karkein muoto väkivalta olivat kaikki tällä kertaa jossain toisaalla. Tämä oli niin silmiinpistävää, että tekee mieli jopa ilkeästi olettaa, että esitystään valmistellessaan kaikki viisi illan tähteä ovat ihan oikeasti pitäneet yleisöään totaalisen älyvapaana sakkina.

No, ei se tietenkään näin mene. Ilmiö on joka tapauksessa kiinnostava. Kuten 38-vuotiaaksi omassa esityksessään ilmoittautunut Kauppi antoi ymmärtää, hän ei tajua enää lainkaan sitä maailmaa, jossa häntä 10 vuotta nuoremmat elävät.

Ihan loppuviimetteks saimme toki myös politiikan kehiin. Illan juontaja Panu Kärri kehotti meitä äänestämään sunnuntaina numeroa 300. Mutta se ei enää ehkä ollutkaan mikään vitsi. Kärri on ihan oikeasti kunnallisvaaleissa keskustan ehdokkaan Lappeenrannassa.

Tai no, ehkä se oli sittenkin koko illan paras vitsi… heh heh!.

Murhaloukku

Tarmo Ruubel on näytelmäkirjailija Sidny Bruhl ja Heikki Pöyhiä hänen oppilaansa, aloitteleva näytelmäkirjailija Clifford Andersson. Kuva Ari Nakari
Tarmo Ruubel on näytelmäkirjailija Sidny Bruhl ja Heikki Pöyhiä hänen oppilaansa, aloitteleva näytelmäkirjailija Clifford Andersson. Kuva Ari Nakari

Aplodien jälkeen tekijät pyytävät yleisöltä näytelmäkirjailija Sideny Bruhlia näyttelevän Tarmo Ruubelin suulla, etteivät ihmiset kertoisi ulkopuolisille näytelmän loppuratkaisua. Sama toivomus esitetään myös käsiohjelmassa.

Enkä minäkään sitä aio tehdä.

Yhden salaisuuden aion kuitenkin tässä paljastaa. Murhaloukku ei ole trilleri tai komediatrilleri, kuten käsiohjelmassa sitä luonnehditaan, vaan Ira Levinin kieli poskella trillerin kaavalla kirjoittama farssi.

Murhaloukkua (Deathtrap) esitettiin Broadwaylla neljä vuotta. Eikä esityksen valtavaa suosiota tarvitse ihmetellä. Alkuperäinen Broadway-tulkinta on ollut varmasti murhaavan hauska, oikea kuoliaaksi naurattaja.

Levin on käsikirjoittajana suuri nimi, jonka käsikirjoituksiin perustuvat elokuvat ovat meillekin tuttuja. Levin on kirjoittanut muun muassa Roman Polanskin ohjaaman Rosemaryn painajaisen käsikirjoituksen. Elokuva teki Mia Farrowsta suuren tähden.

Tampereen Teatteri otti Murhaloukun ohjelmistoonsa kaksi vuotta Broadwayn kantaesityksen jälkeen. Teatteri Imatran Murhaloukku perustuu samaan Mikko Viherjuuren tekemään suomennokseen.

Sen jälkeen Murhaloukkua ei ilmeisesti ole esitetty ainakaan ammattiteatterissa Suomessa.

Etelä-Karjalan radion haastattelussa Murhaloukun ohjaaja Timo Rissanen arveli, että trillereitä tehdään Suomessa harvoin, koska lajityyppi on niin vaikea. Jännityksen luominen vaatii tiukka, tarkkaa ja rytmitaitoista ohjausta.

Vielä enemmän näitä avuja vaatii vetävä farssi, jota itse pidän teatterin kuninkuuslajina. Oikean ajoituksen löytämien on myös Rissasen ohjauksen ja koko työryhmän akilleenkantapää.

Perjantain esityksessä sen huomasi yleisön reaktioista. Kehittelyt ja iskut eivät menneet ihan kohdalleen.

Näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutus jäi laimeaksi, vaikka Teatteri Imatran tekijöillä on tukenaan Etelä-Karjalan paras yleisö, joka nauraa herkästi omilleen ja kannustaa varsinkin ensi-illoissa näyttelijöitänsä melkein yhtä intensiivisesti jääkiekkojoukkue Ketterän fanit omiaan.

Murhaloukun tekemiseen on Imatralla panostettu. Mirva Mustosen lavastus on näyttävä. Tosin näytelmäkirjailija Bruhlin Connecticutissa, keskellä metsää sijaitseva, 1700-luvulla rakennetun kartanon talliin sijoitettu asunto ja työhuone luonnonkivitakkoineen ovat Levinin sarkastista huumoria.

Pelkästään näytelmiä kirjoittamalla tai kirjallisuutta opettamalla ei edes Yhdysvalloissa kukaan rikastu, kirjallisuuden opettajista tai tutkijoista nyt puhumattakaan.

Ja vitsistä käy tietenkin jo näytelmän roolijako. Levin tekee niukkuudesta taidetta. Puuttuvat henkilöresurssit korvataan mielikuvituksella ja tämän näytelmän varmasti mielikuvituksellisin hahmo on Ulla-Maija Järnstedt-Kauppisen kelpotavalla näyttelemä Helga Ten Dorp.

Teatteri Imatran uusi johtaja tuntee angloamerikkalaista teatteria. Rissasen asiantuntemuksesta kertoo jotakin esimerkiksi se, että hän on kääntänyt ja tuonut Suomessa näyttämölle useita amerikkalaisia ja englantilaisia näytelmiä tuoreeltaan.

Imatralla on nähty esimerkiksi Rissasen kääntämänä ja ohjaamana Michael Parkerin farssi Kääk! Sängyssäni on varas.

Pahin kanto Rissasen kaskessa on varmaan tälläkin kertaa englannin kieli. Vahvasti paikalliseen kulttuuriin sidotus viittaukset ja sukkeluudet eivät välttämättä käänny suomen kielelle. Me emme ymmärrä näihin viittauksiin liittyviä piilomerkityksiä, vaikka New York on myös useimmille imatralaisille tutumpi paikka kuin Oulu tai Rovaniemi.

Toki myös suomenkielen erilainen rytmi aiheuttaa omat vaikeutensa kohtausten ajoitukselle.

Esimerkiksi Neil Hardwick on kirjoittanut yksin ja yhdessä Jussi Tuomisen kanssa suomalaisten rakastamia komedioita sekä näyttämölle että televisioon.

Silti myös äidinkielenään englantia puhuvalle Hardwickille on tuottanut usein vaikeuksia saada englannista käännettyjä amerikkalaisia tai englantilaisia komedioita toimimaan.

Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa. Ruubel, Järnstedt-Kauppinen, Johanna Heimonen, Heikki Pöyhiä ja Kari Kinnari näyttelevät järjellä ja sydämellä.

Kuten muusikko ja kääntäjä Moog Kontinen aikanaan runoili biisissä Jerry Cotton: ”Mä oon Connecticutista, mut ei se mun mainetta kutista!”

Perhe on pahin ja paras

 

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer
Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg näyttelevät unohtumattomalla tavalla eläkeikään ehtinyttä, keskiluokkaista, ison omakotitalon sosiaalidemokraatteja edustavaa Harjun pariskuntaan. Kuva Stefan Bremer

Ohjaaja-dramaturgi Juha Jokelan näytelmän sisäiset jännitteet vangitsevat katsojan mielen. Jokelan yhdessä osaavan työryhmän kanssa luomat näyttämökuvat ovat todella hienoja ja kaiken kruunaa se, että Kansallisteatterin Patriarkassa näytellään hengästyttävän upeasti.

Patriarkka on syksyn teatteritapaus, koskettava ja ajatuksia herättävä elämys.

Patriarkka on yhden perheen tarina. Suvun patriarkan Heimo Harju (Raimo Grönberg), hänen vaimonsa Virpi Harju (Kirsti Wallasvaara), poikansa Jarno Harju (Juha Varis) ja tyttärensä Jonna Harju (Pirjo Määttä) ovat kaikki tuttuudessaan hyvin uskottavia, oikean ihmisen oloisia hahmoja. Jokainen suomalainen katsoja voi tunnistaa nämä samat ihmiset joko omasta suvustaan tai ainakin lähipiiristään.

Jokela ei tyydy kuvaamaan vain yksilöitä, vaan vetää linjoja yksityisestä yleiseen hyvin pätevästi. Patriarkka kertoo myös siitä raskaasta psyykkisestä prosessista, jota suurten ikäluokkien yli kuusikymppiset ihmiset parhaillaan käyvät, kun aikaisemmin ikuiselta vaikuttunut korskea keski-ikä muuttuu vähitellen, mutta vääjäämättä vanhuudeksi.

Jokelan tavatonta tarkkanäköisyyttä ja kykyä ymmärtää voi vain ihailla ja ehkä hieman jopa kadehtia. Jokelan portti vanhuuteen on kuin se Raamatun kuuluisa neulansilmä. Siinä laitetaan puntariin Heimo Harjun ja hänen vaimonsa pitkä parisuhde kaikkine elämänvalheineen.

Mitä sijaa sillä suurella, rakkaudeksi kutsutulla tunteella oikeastaan on ihmisten välisissä suhteissa? Harjujen parisuhde ajautuu lopulta hirvittävään kriisiin, mutta Jokela myös näyttää roolihenkilöidensä kautta, miten nöyrtymisen jälkeen Heimo Harju voi kokea armon, löytää läheisyyden uudestaan ja niin väkevänä, että se pelottaa.

Se on tiukka paikka jopa äidinkielenopettajalle, diplomi-insinööristä nyt puhumattakaan. Miehen se laittaa suorastaan vapisemaan. Mutta sitä riemastuttavampi on varmaan myös tieto, että ”taivaassakin saa panna”.

Sekä Wallasvaara että Grönberg näyttelevät Patriarkassa ainutlaatuisella ja unohtumattomalla tavalla.

Myös suurten ikäluokkien lapset, 70-luvulla syntyneet nykyiset keski-ikäiset elävät näytelmässä omassa kiirastulessaan. Harjun parikunnan tyttären ja pojan ohella nykyisiä nelikymppisiä näytelmässä edustaa pojan vaimo Petra (Kristiina Halttu).

Patriarkka on, kuten se nimikin antaa ymmärtää, myös sukupolvitarina. Sen keskiöön nousee se yleinen elämänvalhe, jota Jokelan sukupolveen kuuluvat ihmiset näyttävät hellivän.

Näytelmässä tämä ”pullamössösukupolven” kapinajulistus on laitettu Haltun näyttelemän vaimon suuhun. Hän antaa päivällispöydässä tulla tulta ja tappuraa siitä, mikä mieltä painaa.

Väitteet suurten ikäluokkien yhteiskuntaa tukahduttavasta hegemoniasta ovat tietenkin puppua, nelikymppisten tekosyy omille epäonnistumisille. Sen toteamiseen riittää jo pelkkä vilkaisu Jyrki Kataisen hallituksen ministerien nimilistaan. Myös suuryrityksen johdossa nelikymppiset ovat aikoja sitten syrjäyttäneet suurten ikäluokkien edustajat, eikä varsinkaan kaikkein pyhimpään, finanssisektorin johto- ja asiantuntijatehtäviin yli kuusikymppisillä ole enää mitään asiaa.

Joku Björn Wahlroos on tässä suhteessa säännön vahvistava kuriositeetti, joka pelkällä olemassaolollaan todentaa myös sen, miten piinkovista aineksista osa 70-luvun taistolaisista on tehty.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen laman keskellä tekemistä budjettileikkauksistakin on jo kulunut kaksi vuosikymmentä. Jos suurilla ikäluokilla on vielä valtaa, se valta perustuu lähinnä siihen, että heitä on niin kirotun paljon, kuten Harjun kaveri Kalle Vainio (Juha Muje) näytelmässä totea. Demokratiassa on puolensa. Vallan täyteyden aikana kahmittuja etuoikeuksia on mahdollista puolustaa sitkeällä viivytystaistelulla.

Tämän päivän keski-ikäisten kokemaan ahdinkoon on tietenkin helppo keksiä psykoanalyyttisiä selityksiä. Jokela ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin, vaan käsittelee oman ikäistensä miesten ahdinkoa ja ahdistusta monipuolisesti, monella tasolla ja tavattoman terävänäköisesti.

Esimerkiksi yksilön kanta ydinvoimaan kertoo aina jotakin myös hänen suhteestaan reaalitodellisuuteen ja niistä eettisistä ja moraalisista valinnoista, joita hän on valmis tekemään tämän maailmankuvansa perusteella.

Jokela läpivalaisee tätä asetelmaa tuomalla näyttämölle Jarno Harjun lapsuudenystävän Markon (Antti Luusuanniemi), huippukoulutetun energia-asiantuntijan, joka on juuri vaihtanut duunin tuulivoimateollisuudessa tehtäväksi ydinvoimalobbarina ja haluaa värvätä ydinvoiman mannekiiniksi myös Markon eläkkeellä olevan isän.

Marko joutuu konfliktiin isänsä kanssa ja siinä vaiheessa, kun hänen feminismin äärilaitaa edustava vaimona Petra lähtee harmonikkatehtaalle synnyttämään perheen esikoispoikaa, katsojankin tekee mieli kiivetä näyttämölle taputtamaan Juha Varista lohduttavasti olkapäälle. Kyllä tämäkin soppa on vain nieltävä, vaikka sen keittäjiä on kirotun paljon.

 

Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer
Näytelmässä liikutaan kahdella aikatasolla Nuorta, 70-luvulla perhettä perustavaa diplomi-insinööri Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen vaimoaan Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer

Patriarkan näyttämökuvat ovat komeita. Teppo JärvinenTimo Teräväinen Minna Toikka ja Tommi Koskinen ottavat Kansallisteatterin suuren näyttämön uudesta tekniikasta kaiken irti. Videoinstallaatiot ja koko näyttämön yli ulottuva puoliläpäisevä peili lomittavat toisiinsa luontevasti näytelmän kaksi eri aikataso, nykypäivän ja 70-luvun, jossa nuorta Heimo Harjua näyttelee Heikki Pitkänen ja hänen tyttöystäväänsä ja vaimoaan Minka Kuustonen

Varsinkin uusi äänentoistotekniikka antaa paljon. Se ei suinkaan etäännytä näyttelijöitä yleisöstä, vaan lähentää.

Harjujen päivällispöydässä tai intiimien kahdenkeskisten kohtaamisten aikana ei tarvitse käyttää puherajoitusten muokkaamaa teatteripuhetta. Suomalaisen arjen ja juhlan pelkistetty ilmaus pääsee esiin kaikessa tuttuudessaan.

Nainen puri koiraa

Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Se että koira puree miestä, ei ole uutinen. Uutinen on, jos mies puree koiraa.

Tämä median toimintaa ironisoiva hokema kuvaa edelleen hyvin myös sitä, miten tiedotusvälineissä käsitellään maahanmuuttajia koskevia asioita.

Me tiedämme arkikokemuksesta, että koiria purevat miehet ovat hyvin harvinaisia. Maahanmuuttajista, islamista tai esimerkiksi Afrikasta meillä ei yleensä ole tällaista arkikokemukseen perustuvaa tietoa. Siksi tiedotusvälineiden lööppeihin nousevat poikkeukselliset ilmiöt helposti muuttuvat kokonaista kansaa tai kansanosaa koskeviksi yleistyksiksi ja ennakkoluuloiksi.

Ruotsalainen kirjailija ja poliitikko America Vera-Zavala kuvaa tätä prosessia käsitteellä etnoporno.

Sana on osuva. Se viittaa mekanismeihin, joiden takia vielä muutama vuosikymmen sitten nuhjuisten pornoteattereiden penkkejä kuluttaneiden miesten poikkeuksellista perversioista on tullut internetin ja pornoteollisuuden räjähdysmäisen kasvun myötä normatiivisia kauneusihanteita ja jopa käyttäytymisnormeja.

Pelottavinta tässä alati sensaatiota hakevassa journalismissa onkin se, että tämän päivän lööppijulkisuudesta tulee helposti huomispäivän todellisuutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden syy ja seuraussuhteet ovat tietenkin äärettömän monisyisiä ja monimutkaisia. Perustellusti voidaan kuitenkin väittää, että radikalisoitumien ja fundamentalististen ääriliikkeiden suosion kasvu länsimaissa asuvien muslimien keskuudessa ovat kytköksissä yleisen mielipiteen muutoksiin.

Miten muuten voisi ollakaan? Myös Vera-Zavala alleviivaa tätä asiaa monologissaan.

Terroristien hyökkäys New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja vastaan 11. syyskuuta 2001 räjäytti tässä suhteessa pankin. Kaikista Ruotsissa asuvista muslimeista tuli äkkiä epäilyksenalaisia.

Vera-Zavala antaa tavallista elämään tukholmalaisessa lähiössä elävälle toisen polven maahanmuuttajalle kasvot ja äänen tarinassa 23-vuotiaan Aisha Abdullahin hahmossa.

Etnopornon Aisha haaveilee osallistumisesta Idols-kilpailuun ja puhua pälpättää vakavien teemojen ohessa myös lähes loputtomiin vaatteista ja siitä, miten rumia väärin pukeutuvat ihmiset ovat kuin mikäkin murrosikäinen bimbo.

Aisha oli yksi profeetta Muhammedin vaimoista, joka naitettiin miehelleen jo lapsena. Hän on ymmärtääkseni myös kiistanalainen hahmo islamilaisessa traditiossa.

Aishakaan ei siten oikeastaan edes kuvaa oikeaa toisen polven maahanmuuttajaa, vaan roolihahmo on kirjailijan luoma abstraktio tärkeiden asioiden kuvaamiseksi. Tässä mielessä roolihahmo on myös omalla tavallaan koiraa pureva nainen.

Terävät hampaat ovat toki myös tuiki tarpeelliset. Naisten asema on usein ollut ristiriitainen ja naisia on syrjitty toisen luokan kansalaisina myös niissä poliittisissa liikkeissä, jotka itse julistavat taistelevansa oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Sen vuoksi sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että monologi esittävä 33-vuotias Joanna Haartti on aika lailla esittämäänsä roolihahmoa vanhempi. Haartti esittää monologin teatteritaiteen maisterin ammattitaidolla.

Etnopornon ohjaus on Teatterikoreakoulussa opiskelevan Petra Vehviläisen taiteellinen lopputyö. Esimerkiksi taitava teatteritilan haltuunotto todistaa nuoren ohjaajan lahjakkuudesta. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että tässä tapauksessa pelkistetympi toteutus olisi ollut tehokkaampi kokonaisuuden kannalta. Vera-Zavalan historiallisiin faktoihin vankasti ankkuroitu teksti vetoaa ennen kaikkea katsojan järkeen.

Hieromasauvalla tehostettu räväkkyys lähinnä haukotuttaa.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström
Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.

Mummous ja pyhä henki

Marja-Liisa Ketola näyttelee Vaarallisten suhteiden 72-vuotiasta veteraaniohjaajaa Raili Wahlmania. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Marja-Liisa Ketola näyttelee Vaarallisten suhteiden 72-vuotiasta veteraaniohjaajaa Raili Wahlmania. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Esityksen jälkeen rovasti Matti J. Kuronen pudisteli päätään ja siunaili v-sanojen määrää. Kuronen vitsailli kännykkälaskurista, joka laskisi, kuinka monta kertaa Lappeenrannan kaupunginteatterin näytelmässä Vaarallisia suhteita sanotaan sana vittu.

Se on pohdinnan paikka. Jokainen meistä on putkahtanut tähän maailmaan tuon elimen kautta. Se on portti elämään ja siksi tuon sanan lausuminen turhaan tuntuu vähän samalta kuin rikkosi tieten tahtoen kymmenettä käskyä. Ymmärrän hyvin Kurosen huolen.

Tapojensa mukaan Leea Klemola on saanut näiden välimerkkejä nykykielessä korvaavien vittujen väliin myös tavattomasti painavaa asiaa. Englantilaisen näytelmäkirjailijan Christopher Hamptonin itsevaltiuden aikaan (1700-luvulle) sijoitettu eroottinen pukudraama on muuttunut kuin taikaiskusta kuvaukseksi niistä peloista, joita tuleva vanhuus meissä keski-ikäisissä herättää.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on mollivoittoinen tragikomedia mummoksi tulemisen kauhuista. Mukana on tietenkin  myös paljon kaikuja niistä kiivaista yhteenotoista, joita räiskyvällä Klemolalla on uransa aikana ollut. Terveysniuhot, virkamiesnäyttelijät ja byrokratiaa kainalokeppinään käyttävät tekotaiteilijat saavat kuulla kunniansa.

Viidenkympin merkkipaalua lähestyvälle Klemolalle edessä oleva vanhuus on ilmiselvästi kauhujen tyyssija. Se on kuin Gobin autiomaa, jossa kuiva hiekka narskuu hampaissa jo ennen kuin monttua on ehditty edes peittää.

Klemolalla on kyky kyseenalaistaa ja nähdä toisin. Klemolan käyttämä kieli on herkullista. Hänen ajatustensa seuraaminen on hyvin palkitsevaa. Kaiken kruunaan lempeä sarkasmi ja itseironia, joita hän viljelee esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla ilmestyvissä lehdissä julkaistavassa kolumnisarjassaan.

Sieltä voitte lukea myös, mikä on kaupunginteatterin näyttämölle ilmestyneen lasiseinäisen tupakkakopin syvin olemus.

Vaarallisten suhteiden heikoin lenkki on toteutus. Esityksessä ei ole sitä räjähtävää energisyyttä, joka nosti esimerkiksi Leea ja Klaus Klemolan Kokkola-trilogian (Kokkola, Kohti kylmempää, New Karleby) suomalaisten teatteritekojen joukkoon.

Meno näyttämöllä äityy hurjaksi vain kerran, kun tarinan nuorella miesnäyttelijällä Seppo Volasella (Turo Marttila) ottaa Jeesuksen roolissa oikein kunnolla eteen.

Puhti on poissa. Noin puhtaasti teknisessä mielessä kysymys on siitä, että esityksen rytmi ei ole komedialle tyypillinen. Ajoitukset eivät mene kohdalleen.

Klemola on kuitenkin ohjaaja, jolle kaikki säännöt on tehty sitä varten, että niitä rikotaan. Itse otaksun, että hieman unettava perustunnelma johtuu siitä, että tarinan keskiöön nostetut kaupunginteatterin kunnianarvoiset vanhat ladyt Marja-Liisa Ketola ja Marjatta Linna eivät ole päässeet oikein sinuiksi esittämiensä roolihenkilöiden kanssa.

Se on tietenkin sääli, koska yllättävä dramatisointi tekee kunniaa näiden kahden veteraaninäyttelijän pitkälle uralle.

Kovin hyvin ei tällä kertaa me myöskään nuoremmilla näyttelijöillä. Klemolan tavaramerkiksi ohjaajana on tullut se, että yksi tai useampi miesnäyttelijä joutuu pyllyilemään näyttämöllä osan aikaa kelteisillään. Lappeenrannan kaupunginteatterissa sukukalleuksiaan esittelee Sami Lanki.

Teatterinjohtaja Jari Juutisen Klemola veti omien sanojensa mukaan näyttämölle, koska äijä on niin komea. Juutinen näyttelee äänimies Aulista.

Äänimiehistä Klemolalla on muutakin sanottavaa. Näytelmän veteraaniohjaaja Raili Wahlman (Marja-Liisa Ketola) ihmettelee yhdessä vaiheessa ääneen Aulista ojennettuaan, onko autismi äänimiesten ammattitauti.

En tiedä, millaisissa tunnelmissa produktio on työstetty esitykseksi, mutta jotenkin väsynyt ja tuskainen tunnelma Vaarallisista suhteista välittyi katsomoon asti.

Kirkkouskovaisten ei kannata vetää poroja sieraimiin, vaikka näytelmän Jeesus tulee näyttämöllä hieman epäsovinnaisella tavalla. Näytelmän dramaturgia on rakennettu ihmisen voimakkaimman tunnekokemuksen ympärille. Vaarallisia suhteita on kuvaus kuolemanpelosta.

Kuten näytelmän veteraaniohjaaja Walhman toteaa, me joudumme kohtamaan tuon pelon ypöyksin ja se kova paikka. Uralla tai hankitulla omaisuudella ei äkkiä olekaan mitään merkitystä. Tärkeää on vain se, miten paljon on pystynyt antamaan ja vastaanottamaan rakkautta.

Klemolan näytelmässä teatteri ei ole taiteen pyhättö, vaan työmaa. Arki on tärkeintä, mitä meillä on.

Näytelmän tulevaisuuden Suomessa ammattiteatteri on henkitoreissaan. Kirkko sen sijaan on ja pysyy, vaikka sen ohjelmistossa on edelleen vain ne kaksi näytelmää.

Voiko kirkko Leea Klemolan kaltaiselta taiteilijalta kauniimpaa tunnustusta saada? Vaarallisia suhteita on näytelmä, jossa on mukana aimo annos sitä kirkon peruskalliota, pyhää henkeä. Toiset ihmiset, joita myös kauniisti lähimmäisiksi sanotaan, ovat kaikki, mitä meillä on!